Tulin äidiksi ja oma elämä loppui

Kyllä se tuota on seuraavat 18 vuotta

Tuolta minustakin tuntui. Ensimmäinen vuosi on raskain, mutta saat oman elämäsi kyllä takaisin vähitellen. Lapsesta on myös koko ajan enemmän iloa, kun hän kasvaa, ja suhde lujittuu.

Laittoiki joku väkisin spermaa römpsääsi? Itse hankit, itse kannat vastuun.

Provo kai tämä on, mutta on niitäkin jotka eivät tajua, että vauva- ja pikkulapsiaika on täysin per*eestä.

Sitä omaa aikaa tulee siinä Vaiheessa, kun lapsi on ohittanut murrosiän. Niin se vain yleensä menee

Vauva-aika on tuollaista, mutta juju on siinä, että se kasvattaa sinua henkisesti vielä enemmän kuin vauvaa. Opit katsomaan omaa napaa pidemmälle, ensin vauva pakottaa sinut siihen. Se tuntuu ensin vaativalta, mutta avaa silmät todellisuuteen.

Voi kuule, esikoisen vauvavuonna tuntuu helposti tuolta, koska vauva vaatii niin paljon ja muutos edeltävään on niin suuri. Mutta saat oman elämäsi takaisin pikemmin kuin uskotkaan. Yritä jättää pelot oman elämän katoamisesta vauvavuoden ajaksi hyllylle. Ala ottaa pienissä erissä omaa aikaa. Ja lapsen kasvaessa enemmän. On erittäin tärkeää, että lapsen toinen vanhempi alkaa ottaa samalla lailla vastuuta lapsesta kun imetys/vauvan voimakas riippuvuus sinusta loppuu. Jos puolisosi ei tee tätä luonnostaan, vaadi sitä. Olisi hyvä, jos hänkin olisi lapsen kanssa kotona jonkin aikaa. Se tasa-arvoistaa vanhemmuutta.

Mulla on 3 lasta, mielekäs, palkitseva työ, rakas harrastus, iltamenoja, bileitä, omia lomia ja vapautta. Pikkuvauva-ajat olen silti ollut tiiviisti lasten kanssa, enkä ole ollut taaperoistakaan yli yhtä yötä erossa. Se ei tarkoita elämän tai vapauden loppumista.

Riippuu siitäkin kuinka itsenäinen lapsi on, onko kavereita ja harrastuksia. Jos viihtyy kouluikäisenä paljon kavereiden ja harrastusten parissa niin silloinhan sitä omaa aikaa jää enemmän.

Mutta alle kouluikäisenä lapsi on kyllä riippuvainen vanhemmistaan täysin.

Mitä sitten jos se herää?

Pitäiskö vauvan vaan nukkua.

Iske tutti suuhun ja anna helistin käteen.

Syötä tajuttomaksi, anna turvarätti, laula sille.

Onko vauva todella rasittava aina kun se on hereillä?

Kuoleeko se, jos ei äiti stressaa siitä koko ajan?

Keksi ihmeessä toisenlaisia juttuja, jonne johon voit ottaa vauvan mukaan. Niin että tekeminen on sinullekkin mukavaa.

vauvauinnit, vauvajumpat jne

itse ratkaisin nk  "oman ajan" sillä että kun ennen rakastin lukea kirjoja, ja tietenkään siihen ei enää yksinkertaisesti aika riitä, niin aloin kuuntelemaan äänikirjoja, joita voi myös kuunnella langattomilla kuulokkeilla vauvaa leikittäessäkin ja muissa kotitöissä. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mutta tuo on minulle ollut ihan henkireikä.

Samoin kun tykkään lenkkeillä, päiväunien aikaan vauva vaunuihin, ja ympäri pururataa..

Kyllä sitä kaikkea keksii kun vähän pähkäilee ja mielikuvitusta käyttää.

Ja valitettavasti on kerrottava, että ei ne vauvat yksin viihdy, mutta vielä vähemmän kun kasvaavat isommiksi taaperoiksi.. jos ei ole ikäistään seuraa, niin vanhemmathan sitten ovat leikkikavereita. Eli kannattaa todellakin tässä vaiheessa miettiä erinlaisia yhteisiä viihdykkeitä.

Riippuu miehestäkin. Oma mieheni luisteli täysin kaikesta vastuusta. Jos yritin lähteä ilman lasta johonkin, hän närkästyi heti, kun hän ei voinut olla rauhassa. Vaikka olin sanonut etten voi ottaa vauvaa mukaan, mies alkoi kuitenkin pukemaan lasta ulkovaatteisiin. Univaje vielä pahensi tilannetta.

Jos mies olisi ollut tasa-arvoisempi, vauva-aika ei olisi ollut niin raskas.

Lapsielämää on nyt vuosi takana. Äitiyslomaa pidin 3kk, sitten aloin tehdä etänä. Muksu menee kesän jälkeen osaksi viikkoa päiväkotiin. Saimme maailman helpoimman ja aurinkoisimman lapsen, sekin varmasti auttaa asioita.

Minulla on edelleen oma yritys ja ura, koira ja hevosia. Edelleen harrastamme molemmat omaa lajiamme, vuorotellaan vaan muksun hoitoa, että päästään iltaisin liikkeelle. Lapsiparka kulkee mukanani lähes kaikkialle, jopa asiakastapaamisiin. Tallilla hän menee ainakin vielä hyvin mukana, sopivasti väsytettynä ja ruokittuna nukahtaa helposti rattaisiin ja hereillä ollessaankin ihmettelee tyytyväisenä vieressä, kun puuhaan jotain. Onneksi omaan lähipiiriin on sattunut sellaisia lapsia ja äitejä, että ennalta näin, miten hommat ja hevostenpito onnistuu lasten kanssa.

Parisuhde voi varmaan paremmin kuin aikaisemmin, koska ollaan todella opeteltu tiimiksi. Erotiikkaa löytyy ihan riittävästi ja sille saa järjestettyä aikaa. Ollaan opeteltu olemaan hyvänä toisillemme ihan pikkujutuilla ja asiat puhutaan halki heti, jos jokin hiertää.

Että mikä se oma elämä sitten on.. Minun elämäni on tällaista nyt, kaikkea voi tehdä, mutta se vaatii enemmän luovuutta. Pikkuihminen kasvaa ja kehittyy ja on paras asia elämässämme. Kolmikymppisenä ensisynnyttäjänä ymmärsin, että elämä muuttuu lasten myötä. Muutos pelotti etukäteen, mutta tässä kohtaa olen vain tyytyväinen. Meillä on perhepiirissä tapahtunut isoja ja vakavia asioita ennen vauvavuotta ja sen aikana. Samoin töiden parissa on ollut haastavimmat ja isoimmat keissit firman historian aikana, niistäkin on selvinnyt. Tuntuu, että osaan suhteuttaa, priorisoida ja organisoida työpuolellakin asiat paremmin, koska aikaa on rajallisesti.

Aika paljon on omasta asenteesta kiinni, miten elämänsä näkee. Että jos valmiiksi kuuluu puolityhjälasi-ihmisiin, niin kaikki on muutenkin kurjaa ja skeidaa.

Mitään tukiverkkoa, ainakaan jos lapsen hoitoa ajatellaan, meillä ei ole ja itseasiassa hoidan myös omat vanhempani. Olen itse valinnut, jäänkö surkuttelemaan, vai etsinkö joka päivästä (myös niistä huonoista, jolloin lapsi itkee hampaita, yö heräillään vähän väliä, päiväunet ei onnistu, töissä tulee rekkulia, vanhemmat ovat kukkuu, keskussairaalasta tulee sentin vahvuinen kuori lähetteitä tutkimuksiin, oma perussairauteni oireilee voimakkaasti, kaikki vtuttaa jne) jotain hyvää ja pienen hetken josta nauttia ja olla kiitollinen.

Kiitos vastauksista! Lapsi oli toivottu ja yhdessätuumin miehen kanssa pantu alulle. Olenkin tässä ensimmäisten kuukausien aikana huomannut, että minulla on paljon kehittymistä ihmisenä. Raskaalta tuntuu olla vauvan kasvatettavana mutta en myöskään halunnut jäädä loppuiäkseni keskenkasvuiseksi. Mukava kuulla muiden fiiliksiä tästä asiasta. Mies kyllä tarjoaa apuaan mutta hän ei ihan tunnu ymmärtävän ettei tän ikäisen vauvan kanssa voi tehdä hirveästi mitään vaan että ennemminkin täytyy vain saada syöttöjen välinen aika jotenkin kulutettua niin, että vauvan tarvitsisi huutaa mahdollisimman vähän.

-ap

Oho, minulla oli tismalleen samat aatokset, kun vauva oli viiden kuukauden ikäinen. Muistan, miten murheellisena mietin, että tällaistako se minun loppuelämä tulee olemaan. Sitten onneksi tajusin, että lapsihan kasvaa joka päivä. Puolivuotiaasta lapsi alkoi oppia uusia juttuja melkein päivittäin ja vauvasta oli ihan oikeasti seuraa. Ensimmäisen lapsen kanssa vanhemmuuteen kasvaminen vie aikaa, toisen lapsen syntyessä olimme jo valmiiksi lapsiperhe ja kaikki oli luontevaa. Minusta elämän suurin muutos on juuri ensimmäisen lapsen syntymä.

Älä välitä noista ilkeistä kommenteista, niiden kirjoittajat haluavat vain loukata.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Lapsi oli toivottu ja yhdessätuumin miehen kanssa pantu alulle. Olenkin tässä ensimmäisten kuukausien aikana huomannut, että minulla on paljon kehittymistä ihmisenä. Raskaalta tuntuu olla vauvan kasvatettavana mutta en myöskään halunnut jäädä loppuiäkseni keskenkasvuiseksi. Mukava kuulla muiden fiiliksiä tästä asiasta. Mies kyllä tarjoaa apuaan mutta hän ei ihan tunnu ymmärtävän ettei tän ikäisen vauvan kanssa voi tehdä hirveästi mitään vaan että ennemminkin täytyy vain saada syöttöjen välinen aika jotenkin kulutettua niin, että vauvan tarvitsisi huutaa mahdollisimman vähän.

-ap

Lyhyesti vielä: tuo on todella väliaikaista. Itse asiassa muistelen, että minulle vaikein vaihe oli just kun esikoinen oli 5kk. Ensihuuma on ohi, vauva kaipaa virikkeitä mutta ei osaa vielä istua, on painava, pitää hyppyyttää sylissä jatkuvasti ja näyttää asioita...huoh. MUTTA SE MENEE OHI. Pian sulla on aivan erilainen tilanne, ja vähän myöhemmin, jos miehesi osallistuu normaalisti, sinulla on vapautta yllin kyllin. Koita nyt keskittyä tähän hetkeen haikailematta muuta, saat sen "muun" aivan pian.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Lapsi oli toivottu ja yhdessätuumin miehen kanssa pantu alulle. Olenkin tässä ensimmäisten kuukausien aikana huomannut, että minulla on paljon kehittymistä ihmisenä. Raskaalta tuntuu olla vauvan kasvatettavana mutta en myöskään halunnut jäädä loppuiäkseni keskenkasvuiseksi. Mukava kuulla muiden fiiliksiä tästä asiasta. Mies kyllä tarjoaa apuaan mutta hän ei ihan tunnu ymmärtävän ettei tän ikäisen vauvan kanssa voi tehdä hirveästi mitään vaan että ennemminkin täytyy vain saada syöttöjen välinen aika jotenkin kulutettua niin, että vauvan tarvitsisi huutaa mahdollisimman vähän.

-ap

Eli mielestäsi kaikki lapsettomat(omasta valinnasta tai muuten) ovat keskenkasvuisia? Oikeassa olet, että sinulla on vielä varaa kasvaa ihmisenä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Lapsi oli toivottu ja yhdessätuumin miehen kanssa pantu alulle. Olenkin tässä ensimmäisten kuukausien aikana huomannut, että minulla on paljon kehittymistä ihmisenä. Raskaalta tuntuu olla vauvan kasvatettavana mutta en myöskään halunnut jäädä loppuiäkseni keskenkasvuiseksi. Mukava kuulla muiden fiiliksiä tästä asiasta. Mies kyllä tarjoaa apuaan mutta hän ei ihan tunnu ymmärtävän ettei tän ikäisen vauvan kanssa voi tehdä hirveästi mitään vaan että ennemminkin täytyy vain saada syöttöjen välinen aika jotenkin kulutettua niin, että vauvan tarvitsisi huutaa mahdollisimman vähän.

-ap

Eli mielestäsi kaikki lapsettomat(omasta valinnasta tai muuten) ovat keskenkasvuisia? Oikeassa olet, että sinulla on vielä varaa kasvaa ihmisenä..

Ei, vaan koin itse olevani keskenkasvuinen, jota toki olen edelleen. En sanonut muista ihmisistä tuossa mitään, jokainen olkoon juuri sellainen kuin itse parhaaksi näkee.

-ap

Me käytiinkin jo yksi vauvauintikurssi kun vauva oli 3-4kk. Syksyllä voisi sitäkin harrastusta jatkaa, tuohan se sentään jotain vaihtelua elämään :)

Aion palata töihin ensi vuoden alusta, eiköhän se vähän helpota tätä tunnetta, ettei ole mitään omaa. Varmasti sekin tulee olemaan raskasta, kun sitten pitäisi jaksaa työpäivän jälkeen viettää aikaa lapsen kanssa. Mutta minä ainakin luulen, että ajan vietto lapsen kanssa käy sitä mielekkäämmäksi mitä enemmän lapsi oppii taitoja. Eniten tässä kaiketi ahdistaa se kuinka riippuvainen vauva minusta on ja kuinka minun pitäisi osata tulkita vauvan ääntelyistä ja eleistä mikä milloinkin on hätänä. En missään nimessä kadu lapsen tekoa kuitenkaan, kyllähän vauvasta on myös paljon iloa ja on mielenkiintoista seurata, miten vauva oppii uusia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu miehestäkin. Oma mieheni luisteli täysin kaikesta vastuusta. Jos yritin lähteä ilman lasta johonkin, hän närkästyi heti, kun hän ei voinut olla rauhassa. Vaikka olin sanonut etten voi ottaa vauvaa mukaan, mies alkoi kuitenkin pukemaan lasta ulkovaatteisiin. Univaje vielä pahensi tilannetta.

Jos mies olisi ollut tasa-arvoisempi, vauva-aika ei olisi ollut niin raskas.

Kai erosit tuosta?

Vissiin aika yleistä, että noin käy.

Kuten joku jo totesikin, se oma elämä palaa lapsen murrosiän jälkeen. Sitä ennen lapsi on etusijalla, halusit tai et.