Olenko ainoa joka ei puhu töissä mitään?

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

Puhun lähinnä töihin liittyvistä asioista . En juuri oma-aloitteisesti muusta. Miksi pitäisi jutella? Ei sinne töihin seurustelemaan ole menty. Mielestäni kaikki muutkin keskittyy enemmän asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

Ahdistuneisuushäiriö on ja mulla nimenomaan sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Ap

No eipä elämässäsi ole juurikaan sisältöä.

Mulla ei ole edes mitään häiriötä eikä ahdista, mutta en puhu töissä yksityiselämääni liittyvistä asioista kuin pintaraapaisun. Eivät tiedä edes puolisoni nimeä työpaikalla. Tykkään pitää nämä asiat erillään.

Työasioista voin keskustella, muuten en ole kiinnostunut syvempään tuttavuuteen työkaverieni kanssa.

No onhan se melkein yhtä tärkeä asia miten tulee toimeen muiden kanssa kuin miten itse työn hoitaa 50/50.

Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen mutta voi käyttäytyä asiallisesti.

Vierailija kirjoitti:

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

On, on se sairaus kun asia vaikeuttaa arkea ja siinä toimimista. Lääkitys voi helpottaa sitä, ja näin ollen edesauttaa ja ylläpitää henkilön elämänlaatua ja työkykyä.

Terapia ei välttämättä auta, joskus ahdistukseen ei vain löydy syytä, tai se ei ole hoidettavissa (pelkästään) terapialla.

Nimim. Yleistynyt ahdistus ja sos tilanteiden pelko täälläkin

.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole edes mitään häiriötä eikä ahdista, mutta en puhu töissä yksityiselämääni liittyvistä asioista kuin pintaraapaisun. Eivät tiedä edes puolisoni nimeä työpaikalla. Tykkään pitää nämä asiat erillään.

Työasioista voin keskustella, muuten en ole kiinnostunut syvempään tuttavuuteen työkaverieni kanssa.

Entäs, jos työkaverisi kysyy puolisosi nimeä, vastaatko, että "enpä kerro", tai "ei kuulu sulle"? Vai kerrotko nimen?

Itse peitän oman epävarmuuteni hölöttämisellä. Tulen kertoneeksi itsestäni asioita, jotka olis ehkä parempi jättää kertomatta.

Ihmiset saattavat luulla, että olen sosiaalinen, mutta jos joudun johonkin tilanteeseen, jossa joudun puhumaan tuntemattomalle, jankkaan etukäteen tilannetta mielessäni kuin vuorosanojaan harjoitteleva näyttelijä.

Sitten kuitenkin kämmään, menen lukkoon ja alan änkyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole edes mitään häiriötä eikä ahdista, mutta en puhu töissä yksityiselämääni liittyvistä asioista kuin pintaraapaisun. Eivät tiedä edes puolisoni nimeä työpaikalla. Tykkään pitää nämä asiat erillään.

Työasioista voin keskustella, muuten en ole kiinnostunut syvempään tuttavuuteen työkaverieni kanssa.

Entäs, jos työkaverisi kysyy puolisosi nimeä, vastaatko, että "enpä kerro", tai "ei kuulu sulle"? Vai kerrotko nimen?

Olen eri, mutta kysyisin miksi hän haluaa sen tietää.

Vierailija kirjoitti:

No onhan se melkein yhtä tärkeä asia miten tulee toimeen muiden kanssa kuin miten itse työn hoitaa 50/50.

Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen mutta voi käyttäytyä asiallisesti.

No tuskin sinullekkaan työkaverien kanssa kaveeramisesta maksetaan. Ap hoitaa työnsä ,pystyy puhumaan siihen liittyvistä asioista ja vastaamaan kun kysytään. Mielestäni se riittää paremmin kuin hyvin. Ei kaikkien tarvitse suuna päänä hölöttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

Ahdistuneisuushäiriö on ja mulla nimenomaan sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Ap

Ahdistuneisuushäiriö ei ole sairaus, ja sitä voi itse lievittää tehokkaasti ilman lääkkeitä. Lääkkeet peittää oireet, ei paranna.

Ahdistus ylipäätään on mahdollista oppia hallitsemaan. Epämiellyttävää mutta onnistuu jos haluaa. 

Tiedän tasan tarkkaan että näin on. Tämä vain on ikäänkuin hyväksytty kansantaudiksi Suomessa, ja lääkkeitä tuputetaan jotta päästään helpommalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole edes mitään häiriötä eikä ahdista, mutta en puhu töissä yksityiselämääni liittyvistä asioista kuin pintaraapaisun. Eivät tiedä edes puolisoni nimeä työpaikalla. Tykkään pitää nämä asiat erillään.

Työasioista voin keskustella, muuten en ole kiinnostunut syvempään tuttavuuteen työkaverieni kanssa.

Entäs, jos työkaverisi kysyy puolisosi nimeä, vastaatko, että "enpä kerro", tai "ei kuulu sulle"? Vai kerrotko nimen?

Olen eri, mutta kysyisin miksi hän haluaa sen tietää.

Jännä homma, mutta olen heille vastannut ihan suoraan että jätän mielummin kertomatta, koska yksityiselämäni ei kuulu tänne työpaikalle. Ihan ottivat hyvällä tämän ja kukaan ei loukkaantunut, jos sitä hait kysymykselläsi. En myöskään esimerkiksi ole ottanut yhtään työkaveriani FB-kavereiksi. TYöpaikalla on asiallinen ja mukava ilmapiiri siitäkin huolimatta että en yksityisasioitani jaa muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

Ahdistuneisuushäiriö on ja mulla nimenomaan sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Ap

Ahdistuneisuushäiriö ei ole sairaus, ja sitä voi itse lievittää tehokkaasti ilman lääkkeitä. Lääkkeet peittää oireet, ei paranna.

Ahdistus ylipäätään on mahdollista oppia hallitsemaan. Epämiellyttävää mutta onnistuu jos haluaa. 

Tiedän tasan tarkkaan että näin on. Tämä vain on ikäänkuin hyväksytty kansantaudiksi Suomessa, ja lääkkeitä tuputetaan jotta päästään helpommalla.

"Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on tavallinen ja usein pitkäkestoinen sairaus." <- Tämä löytyy netistä ja itse en ainakaan ole pystynyt lievittämään tuota ilman lääkitystä ja terapiaa, jotka nekään eivät täysin poista vaivaani. Kun on yli puolet elämästään kärsinyt sos tilanteiden pelosta, ei vanhoista tavoista niin vaan pääse eroon. Jos mulla on esim työpaikalla vähääkään normaalista työpäivästä poikkeava päivä, saatan joutua juoksemaan vessassa kymmenenkin kertaa päivän aikana jännittämisen takia. Hikoilen, änkytän ja sydän hakkaa. Luuletko että haluan käyttäytä näin? Käyttäytyisinkö näin jos pystyisin hallitsemaan tilanteeni? Ap

Mä oon kauheen ujo 😁

En siksi puhu kellekkää mitään, oon ollu täällä töissä jo 6 kuukautta ja uskallan vasta nyt sanoa huomenta isomman ihmisryhmän kuullen.

Vastailen jos minulle puhutaan, mutta olen jotenkin vähän kiusallinen sosiaalisissa tilanteissa. Yhdelle työkaverilleni kyllä puhun enemmän kun satun näkemään mutta muille en. (Hän on kyllä minua 40 vuotta vanhempi).

Et.

Olen loisinut suu supussa sosiaalialan kuntatöissä jo 30 vuotta.

Tai osaan sanoa joko "olen samaa mieltä" tai "tässä ne kaikki asiat jo tulikin", kun on joskus kysyttäessä pakko suu aukaista.

N55

Tuntuu että ihmiset on noin puolet näitä, joiden mielestä pitää tuntea työkaverit juurta jaksain, jotta voi luottaa, löytyy motivaatiota jne. Toinen puoli on taas näitä, joille työpaikka on töiden tekemistä varten ja joita ei kiinnosta avata yksityiselämäänsä tuntemattomille. Mielestäni kumpikin siis normaalia, on vain ihmisestä kiinni, kumpaa tapaa pitää itse parempana.

Ennen hölötin kaikenlaista, nyt saatan lähinnä vastata jos joku kysyy jotain, mutta pyrin vaihtamaan heti puheenaihetta.

Ihmiset tekivät aika paljon johtopäätöksiä juttujeni perusteella ja vaikutti paremmalta puhua vain työasioista.

Juorutuokiot ovat vaikeimpia, koska en halua osallistua keskusteluun.

-m33

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuoko on nyt joku sairaus johon tarvitsee lääkitystä? :O

Ahdistuneisuushäiriö on ja mulla nimenomaan sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Ap

Ahdistuneisuushäiriö ei ole sairaus, ja sitä voi itse lievittää tehokkaasti ilman lääkkeitä. Lääkkeet peittää oireet, ei paranna.

Ahdistus ylipäätään on mahdollista oppia hallitsemaan. Epämiellyttävää mutta onnistuu jos haluaa. 

Tiedän tasan tarkkaan että näin on. Tämä vain on ikäänkuin hyväksytty kansantaudiksi Suomessa, ja lääkkeitä tuputetaan jotta päästään helpommalla.

"Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on tavallinen ja usein pitkäkestoinen sairaus." <- Tämä löytyy netistä ja itse en ainakaan ole pystynyt lievittämään tuota ilman lääkitystä ja terapiaa, jotka nekään eivät täysin poista vaivaani. Kun on yli puolet elämästään kärsinyt sos tilanteiden pelosta, ei vanhoista tavoista niin vaan pääse eroon. Jos mulla on esim työpaikalla vähääkään normaalista työpäivästä poikkeava päivä, saatan joutua juoksemaan vessassa kymmenenkin kertaa päivän aikana jännittämisen takia. Hikoilen, änkytän ja sydän hakkaa. Luuletko että haluan käyttäytä näin? Käyttäytyisinkö näin jos pystyisin hallitsemaan tilanteeni? Ap

Sama. Olen yrittänyt karaistua, ajatellut että se on luonteen heikkoutta. Koko pienen ikäni asettanut itseni alttiiksi kokemuksille, jotka ovat saattaneet mennäkin ihan ok, mutta verottavat järjettömän paljon. Olen elänyt kokoaikaisessa kehon stressitilassa.

Kyllä, olen oppinut miten oireet hallitaan. Ts niin ettei se näy ulospäin kuin juuri epäsosiaalisuutena ja sitten toisessa ääripäässä yliavoimuutena. Mutta katson silmiin, kättelen ja toimin.

Jos sen lisäksi on olemassa lääke (itsellä lyrica), joka helpottaa sitä sisäistä paniikkia ja kuolemaa, niin todellakin turvaudun siihen vaikka joku muu sen laskee "helpolla pääsemiseksi".

Näin vanhemmiten en vain enää jaksa niin kovasti sopeutua toisten iloksi, vaan hyvällä omallatunnolla eristäydyn, koska se tuntuu paremmalta. Lääke ehkä onkin auttanut eniten siinä. En pode jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten ole "normaali" ja "tarpeeksi toisille" vaan kykenen kuntelemaan (toteuttamaan) omia tarpeitani myös. Olen muuttunut ylikiltistä "itsekkääksi".