Olen kateellinen ihminen, ja vihaan sitä

Vierailija kirjoitti:

Minä en enää soimaa itseäni kateudesta. Minua on kohdeltu lapsena todella epäreilusti. Luulin aikuiseksi saakka olevani merkittävästi huonompi kuin muut. Ja tietenkin sellainen aiheuttaa pahaa mieltä.

Nyt aikuisena ymmärrän ja hyväksyn sen, että minulla on omat tunteeni ja ajatukseni, jotka ovat seurausta minun elämästäni. Jollain toisella on ollut rakastava ja tukeva perhe, on ollut puhtaat vaatteet ja ruokaa joka päivä. On viety harrastuksiin, eikä ole koskaan sanottu kuinka paljon se maksaa ja aikaakin vie, ja vielä pitäisi erilliset harrastusvälineet ostaa! Monelle ihmiselle täysin arkiset asiat olisivat minulle ollut aivan käsittämätöntä luksusta!

Yritän käyttäytyä aina tilanteeseen sopivalla tavalla. En puhu kateudestani muille, koska mitäpä he nyt voisivat minun elämälleni. Onnittelen, jos joku on mennyt kihloihin, naimisiin, raskaana, synnyttänyt, ostanut asunnon... En tunne onnea heidän puolestaan, mutta heidän ei tarvitse tietää sitä.

Itseeni yritän suhtautua lempeäsi, vaikka vaikeaa se on. Vieläkin tulee monesti se ajatus, että olen maailman pahin ja huonoin ihminen. Mutta yritän tunkea sen ajatuksen pois, ja sanoa itselleni, että tietenkin se tuntuu pahalta että toinen saa sellaista mitä minäkin haluaisin. Sen sijaan että rankaisisin ja pieksisin itseäni, hoivaan ja palkitsen itseäni. Yhdessä vaiheessa se meni vähän yli, ja asuntoni täyttyi herkuista ja vaatteista. Nyt yritän yhdistää itsestäni huolehtimisen esim. liikuntaan tai vaikka elokuviin.

Vaikeaa on ollut, ja aina välillä tulee kyllä mieleen, kuinka pitkällä voisin elämässäni olla, jos olisin saanut hoivaa, tukea ja kannustusta. Mutta ainakin voin sanoa rehellisesti, että olen todellakin itse ansainnut sen kaiken vähän mitä olen saavuttanut. Ihan ilman kenenkään tukea ja apua.

Kiitos kun jaoit tämän, tästä tuli hyvä mieli. Loistotapa pistää kampoihin kateudelle tuo itsensä palkitseminen ja hoitaminen. Ap

Häpeä tunnustaa mutta itsekin olen ns. syyllistynyt kadehtimiseen. Välillä olen vähemmästäkin kateellinen. Pikku hiljaa olen tajunnut että ainakin joissain tilanteissa kateuden taustalla on ns. vaille jäämistä eli olen jäänyt jossain vaiheessa vaille jotain ja helposti tunnen itseni ulkopuoliseksi. Toisinaan kateuden taustalla mulla on voinut olla jokin toive joka ei erinäisistä syistä ole toteutunut juuri silloin kun olisin halunnut vaan joskus olen joutunut odottamaan pitkään jotta on tullut mahdollisuus toteuttaa se. Toisaalta pieni kateuden pistos on voinut iskeä iltalenkillä kun kävelen korkeampien talojen ohi. Haluaisin joskus asua jossain ylempänä vaikka about jossain 10. Kerroksessa. Tällä hetkellä asun talossa jossa on viisi kerrosta ja kotini sijaitsee neljännessä kerroksessa. Myös lasitettu parveke olisi kiva, koska tällä hetkellä sade saattaa tulla sinne ja talvella lunta kasautuu avoimelle parvekkeelle. Muuten mun parveke on mukavan tilava ja siellä mahtuu kasvattamaan lukuisia kesäkukkia, silti hieman kateellisena katselen kun jollain on lasitettu parveke.

Kaikki eivät ole kateellisia ihmisiä, kuten täällä joku väittää. Minä en ole. Joku sanoi, että kateudesta on se hyöty, että on myös kunnianhimoinen ja se pitänee paikkansa. Minä nimittäin en ole kunnianhimoinen enkä kilpailuviettinen.

En osaa sanoa onko kateudettomuudestani mitään isompaa hyötyä. Olen kyllä pärjännyt ihan hyvin elämässäni kaikilla osa-alueilla, mutta en loista missään, eikä se haittaa minua.

Ehkä kunnianhimoisempana olisin pärjännyt vielä paremmin. Ajattelen, että viisas pääsee vähemmällä, riittävän hyvä ja 80 % riittävät.

Mielenkiintoista luettavaa. Yksi ystävän kaveri on minulle mysteeri. Miten voi olla sellainen epämääräinen outo tunne aina kun ollaan tekemisissä. Aina joutuu miettimään, että mistä kenkä puristaa, kun on sellainen outo tunne, että toinen ei oikein viihdy porukassa. Ehkä hän onkin kateellinen? Osaa kyllä sen piilottaa, mutta hieman piilokettuileva tyyppi, josta ei ota selvää. Ei kyllä kiinnostakaan.