Sinä itsemurhaa yrittänyt

Otin yliannostuksen lääkkeitä 19-vuotiaana sairastuttuani tosi pirulliseen ahdistuneisuushäiriöön. Normaalista onnellisesta abitytöstä tuli muutamassa viikossa lattialla tuskissaan huutava läjä. En kestänyt.

Sittemmin itsetuhoisuutta on esiintynyt jonkun verran, mutta pääasiassa en ole harmitellut sitä, etten kuollut. Vaikeaa tämän sairauden kanssa on ajoittain, mutta olen kuitenkin ihan onnellinen ison osan ajasta.

Yritin koska ahdisti ja masensi niin paljon että tuntui etten kestä enää edes yhtä sekuntia lisää. 

En ole erityisen onnellinen siitä etten onnistunut. Ei elämäni ole huonoa ollut, mutta toisaalta, jos olisin onnistunut, ei olisi mitään kärsimystä enää.

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

kertoo miten heikko raukka ihminen on kun riistää itseltään hengen.säälittävää

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Mulla ei läheisiä ole ja vaikka olisikin so what? Heidänkö takiaan elän? En, vaan itseni.

minttuvain kirjoitti:

kertoo miten heikko raukka ihminen on kun riistää itseltään hengen.säälittävää

Mä taas näen ton täysin toisella tavalla. Mun mielestä rohkeinta ikinä jos tuollaisen teon uskaltaa tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Mulla ei läheisiä ole ja vaikka olisikin so what? Heidänkö takiaan elän? En, vaan itseni.

Ei tarvitse silti olla ilkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Mulla ei läheisiä ole ja vaikka olisikin so what? Heidänkö takiaan elän? En, vaan itseni.

Ei tarvitse silti olla ilkeä.

Jos tapan itseni, ei se mielestäni ole ilkeilyä läheisiäni kohtaan. Sillä ei ole mitään tekemistä läheisteni kanssa.

Minulla on läheinen ystävä tehnyt itsemurhan. Päällepäin ei arvannut mitä tulee tapahtumaan ja jäi syyllisyys miksi en auttanut enemmän.

Voimakasta surua kesti noin vuoden. Asian hyväksyy sitten. Toisen itsemurhaa ei voi oikeasti estää jos hän on sen päättänyt tehdä.

Vuosien jälkeen voi tuntea iloa siitä että on saanut tuntea henkilön ja viettää yhteistä aikaa. Hyvät muistot siis jäävät päällimmäiseksi. Itsemurhan tehneen vanhemmat eivät taida koskaan päästä asiasta yli.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Ajattelin läheisiäni ja minua ahdisti lisää ja syyllisti se että vanhempani tulisivat kärsimään kovasti kun kuolen. Mutta jos jo muutenkin ahdistuksen takia on itsemurhaa tekemässä niin eihän se lisäahdistus muuta kuin sysää enemmän siihen suuntaan. Kun ei kestä entistäkään ahdistusta, niin ei sitten vielä syyyllisyysahdistusta siihen päälle.

Itse en osaa ollenkaan ajatella että läheisten olisi mitenkään asiaan pitänyt puuttua. Se oli minun, aikuisen ihmisen vapaa valinta, eikä siihen tule kenenkään puuttua. Kyllä ihmisellä on oikeus oma elämänsä lopettaa, jos siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Mulla ei läheisiä ole ja vaikka olisikin so what? Heidänkö takiaan elän? En, vaan itseni.

Joo, jos ne läheiset vaatii että ihminen joka intensiivisesti kärsii koko ajan niin että haluaa hengen pois itseltään, sen takia että he eivät joutuisi kokemaan ohimenevää surua, joutuisi jatkamaan kitumistaan, niin kylläpä ovat itsekkäitä läheisiä. Ehkäpä kuitenkin sen itsemurhaan päätyvän olon on melkoisesti kauheampi kuin luonnollinen, elämään ajoittain kuuluva menetyksen suru.

Olin kärsinyt kuukausia unettomuudesta ja todella rankasta työstressistä. Olin reilu parikymppinen ja edennyt uralla nopeasti ja vastuulleni sälytettiin aivan liian isoja asioita kokemukseeni ja osaamiseeni nähden. Hain apua unettomuuteen lääkäristä, mutta minut käännytettiin ilman mitään nukahdus/unilääkettä melkein ovelta.

Join sitten iltaisin alkoholia saadakseni unta ja lopulta juominen lähti käsistä. Samalla työstressi kasvoi, ja oravanpyörä oli valmis, en osannut rentoutua enää ilman alkoholia. Aloin laiminlyömään raha-asioita, (vaikka minulla olisi ollut rahaa kaikkiin menoihini) enkä jaksanut enää avata edes laskuja. Avaamattomien laskujen pino kasvoi, ahdistus kasvoi ja aloin olla aivan sekaisin unettomuuden ja stressin takia ja tietysti siksi että pyrin olemaan kaiken vapaa-aikani humalassa. Eräänä päivänä päätin että 2 viikon päästä tästä tapan itseni lääkkeillä ja viinalla. Minulla oli vahvoja kipulääkkeitä, sillä kärsin eräästä synnynnäisestä vammasta joka aiheuttaa ajoittain kovia kiputiloja. Lisäksi hamstrasin jokaiselta tutulta kaikkia mahdollisia kipu ja psyykelääkkeitä. Lopulta minulla oli kasassa pari kourallista pillereitä ja hain alkosta Jägermeister pullon, vedin lääkkeet ja jäin ilmeisesti vaan odottelemaan kuolemaa.

Heräsin parin päivän päästä letkuista, en tiedä tänäkään päivänä miten olen sinne päätynyt. Muistan vaan sairaanhoitajan sänkyni vierellä voivottelemassa että "miten nuori ihminen päätyy tällaiseen ratkaisuun". Päädyin suoraan suljetulle osastolle kuukaudeksi ja sairauslomalle puoleksi vuodeksi. Pääsin heti hoitoon ja terapiaan ja sain hyvän masennuslääkityksen sekä apua unettomuuteen. Diagnoosi oli burnout ja vaikea masennus. 

Tapahtuneesta on nyt 15 vuotta ja pakko sanoa että en olisi parempaa hoitoa voinut yhteiskunnalta toivoa. Olin työkyvyttömänä noin vuoden päivät ja sitten kouluttauduin uuteen ammattiin. En ole tarvinnut enää tuon jälkeen masennuslääkitystä tai terapiaa enkä ole kärsinyt mielenterveysongelmista. Olen tasapainoinen kahden lapsen äiti. En käytä pahemmin enää alkoholia, ei vaan enää kiinnosta.

Olen todella kiitollinen etten yrityksessäni aikanaan onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelitteko koskaan läheisiänne? Miltä heistä mahtaisi tuntua? Vai ajatteleeko jotain, että "heillekin on parempi jos kuolen"? En halua syyllistää teitä, haluaisin myös tietää, mitä olette ajatelleet..

Onpas "sattuma" tämä ketju, koska olen järkyttynyt, sillä ystäväni teki eilen itsemurhan. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, mutta en silti ymmärtänyt, että tilanne on näin paha. Syyllistän kokoajan itseäni, koska en auttanut tarpeeksi. En tiedä, miten tästä pääsee eteenpäin.

Ystäväsi ei tappanut itseään sinun takiasi, vaan itsensä. Et olisi voinut tehdä mitään toisin. Et ollut sitä mitä hän tältä elämältä halusi/tarvitsi, sillä jos olisit ollut, hän olisi yhä täällä.

Vierailija kirjoitti:

minttuvain kirjoitti:

kertoo miten heikko raukka ihminen on kun riistää itseltään hengen.säälittävää

Mä taas näen ton täysin toisella tavalla. Mun mielestä rohkeinta ikinä jos tuollaisen teon uskaltaa tehdä.

Mitä rohkeaa on siinä että et ole ollut olemassa miljardeja vuosia ja et tule kuoltuasi olemaan olemassa miljardeja vuosia lisää?

Rohkeutta on se että katsoo mihin tämä polku vie ja miten pitkälle sitä pystyy kulkemaan.

En tiedä mikä siihen ajoi. Vuosia kestänyt seksuaalinen hyväksikäyttö nuoruudessa, r*isksuksen uhriksi joutuminen, perheväkivalta, parisuhdeväkivalta vai oliko se vain masennus. Jossain kohtaa sekosin ja en jaksanut enää. Ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa 15 vuotiaana äidiltä varastetuilla särkylääkkeillä(tramal+panacod), heikolla menestyksellä. Siitä seurasi yksi keskustelu lastensuojelun kanssa ja turpaan isältä. Seuraavan kerran flippasin 18 kesäisenä, vedin ranteet auki kyynärtaipeeseen saakka. Siinä oli jo sen verran yritystä että olin viikon sairaalassa ja käsi piti leikata. Viimeisen kerran yritin itsemurhaa 25 vuotiaana kun jouduin taas kerran seksuaalisen väkivallan uhriksi. Siinä oli oikeasti vain tuuria, että exmies sattui unohtamaan puhelimen kotiin ka löysi minut kattoparrusta roikkumasta.

Vasta viimeisimmän yrityksen jälkeen sain apua. Enää en tahdo kuolla.

Joku kysyi ajattelinko läheisiä. Todellakin ajattelin, ajattelin tekeväni palveluksen heille.

N32

Vierailija kirjoitti:

minttuvain kirjoitti:

kertoo miten heikko raukka ihminen on kun riistää itseltään hengen.säälittävää

Mä taas näen ton täysin toisella tavalla. Mun mielestä rohkeinta ikinä jos tuollaisen teon uskaltaa tehdä.

Rohkeaa luovuttaa ja jättää muut hoitamaan sinun aiheuttamasi sotku? Joo o..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

minttuvain kirjoitti:

kertoo miten heikko raukka ihminen on kun riistää itseltään hengen.säälittävää

Mä taas näen ton täysin toisella tavalla. Mun mielestä rohkeinta ikinä jos tuollaisen teon uskaltaa tehdä.

Rohkeaa luovuttaa ja jättää muut hoitamaan sinun aiheuttamasi sotku? Joo o..

Mikä sotku?