En ole masentunut, elämässäni on paljon hyvää, mutta silti voisin vaikka kuolla nyt

Rankasti kirjoitettu, tiedän. Ja varmaan epäkiitollistakin.

Olen varhaisessa keski-iässä. Mulla on kaikki mitä olen halunnut, vaikkakaan en koskaan ole halunnut paljoa(?). Mulla on ok työ, hyvä, tasainen, parisuhde, 3 ihanaa lasta, jotka teini-ikäisiä ja irtautumassa jo lapsuudenkodista ja -perheestä, pari mukavaa kaveria, ihanat vanhemmat elossa ja terveenä, liikunnallisia harrastuksia.

Kaikki on juuri nyt niin hyvin kuin voi olla. Eli, puurran töissä ja loppupäivän käyn salilla, siivoan, tapaan kavereita, joilla on aina samat jutut, niinkuin minullakin. Samaa seuraavana päivänä, ja seuraavana. Lomalla jotain erilaista, joka kuitenkin on jo ennenkin koettu ja nähty.
Tästä edespäin kaikki voi mennä vain huonompaan. Itse vanhenen (ehkä), vanhempani vanhenevat ja lopulta kuolevat (ellen minä ennen heitä), lapset eivät enää tarvitse minua. Elämässä ei ole enää mitään mitä odottaisin. Olen matkustellutkin tarpeeksi, ei sekään enää ilahduta. En keksi mikä ilahduttaisi. Kaikki on koettu ja nähty.

Sain vähän aika sitten kuulla, että saatan olla myös vakavasti sairas, voin kuolla. Tutkimukset ovat vielä kesken.

Itkin, mutta muutaman päivän itkettyäni tajusin, etten itke siksi etten haluaisi kuolla, vaan suren ainoastaan mahdollisen kuolemani läheisilleni aiheuttamaa tuskaa. Ja että kuka huolehtii joskus vanhemmistani, jos minua ei enää ole, kun apua tarvitsevat.

Jos läheisiäni ei olisi, ajatus kuolemastani ei tuntuisi oikeastaan miltään. Olen jo saanut ja nähnyt kaiken.