En kestä enään yksinäisyyttä!

Tää on niin kauheaa kun ei ole ketään. Sitten kun vanhemmat kuolevat niin mä olen ihan yksin. Kukaan ei ole minun seurassa koskaan viihtynyt. Aina olen ollut yksin, kotona, vapaa-ajalla, koulussa. En ole mielestäni vastenmielisen näköinen enkä hankala luonne, mutta kukaan ei ole koskaan minua pyytänyt mihinkään. En pysty itse edes ajattelemaan aloitteen tekemistä, koska olen niin lyöty. Tiedän jo tulevani torjutuksi. Kohtalonani on vain maata neljän seinän sisällä ja tuijottaa sarjoja. Koko elämä menee näin. Mikä tarkoitus tässä kaikessa on?