Lue keskustelun säännöt.
Kohta jo täysi-ikäinen tyttö on ajoittain järkyttävä
10.05.2018 |
Murosikä tuli myöhään eikä hellitä. Saa järettömiä raivareita, saattaa jatkaa useamman päivän jankuttamista, takertuu asioihin. Mikään vastaus tai toiminta ei vaikuta, on jotenkin sekaisin. Ulkopuoliset ei voisi uskoa tätä puolta. Mikä sillä on? Joku mielisairaus? Välillä parempia kausia. Olen niin loppu, sydämestä puristaa, haluaisin vain lähteä mutta ei ole paikkaa minne mennä.
Kommentit (31)
En haluaisi pelotella, mutta...Muutuin teini-iässä todella paljon. Epävakaan persoonallisuuden piirteitä ja 17-vuotiaana puhkesi 2-suuntainen mielialahäiriö. Aikuistuin vasta kolmenkympin kieppeillä ja nykyisin olen jopa sävyisä luonne. Toivottavasti teillä ei ole mistään tällaisesta kyse ja on vaan teini-iän kapinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kuunnellut, mitä hän sanoo? Jos hän on esittänyt syytöksiä, oletko keskustellut asiasta rehellisesti hänen kanssaan? Joskus vanhemmat ovat se ongelma.
Ei jumalauta. Jonkun teini-ikäinen kakara riehuu kotona, niin mammat on heti täällä tekemässä sille diagnooseja. Ei ihme, että ihmiset lääkitään nykyään sairaiksi.
Todellisuudessa sit joko panettaa tai sitten muuten vaan kaikki vituttaa.
Piristäisiköhän tämä kuva tyttöäsi?
Henkinen murrosikä tulee joillekin tosiaan myöhemmin kuin siinä yläasteella ja se on ehkä jopa rankempaa, kun muut samanikäiset alkavat jo tuntua ihan yhteiskuntakelpoisilta. Koita jaksaa, ja kohtelet ihan kuin kohtelisit kiukuttelevaa lasta muutenkin. Ystävällisesti, mutta ylilyönnit karsien. Tarvittaessa toteat, että jos on niin kamalaa, lähtee kokeilemaan omilleen, onko helpompaa. Tavallaan se on kuitenkin ihan hyvä merkki, että nuori uskaltaa kiukutella, vaikka se raskasta vanhemmalle onkin. Omat rajat kannattaa tehdä selväksi, loukkauksia ei tarvitse sietää ja vänkäämisenkin voi jossain kohdassa vanhemman auktoriteetilla lopettaa, jos on mielestään kuunnellut mitä sanottavaa sillä nuorella on.
Toki jos oikeasti epäilet jotain neurologista, kannattaa tyttären kanssa jutella saisiko hän mielestään apua vaikkapa nuorten psykologilla käynnistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20-vuotiaskin on täys lapsi henkisesti, ja tuo on hyvin yleistä että 16-v voi olla kypsempi mitä parikymppinen. Siinä varmaan vaikuttaa kaikki stressi ammatinvalintojen ja vanhemmista irtautumisen suhteen. Mulle tuli juuri samanlainen taantuma abivuonna, olin tuollainen ap:n tyttären kaltainen: olin ihan hirveä jankuttaja ja riitelijä, lisäksi juopottelin ja varastin iskän auton avaimet ja rälläsin ympäri kyliä. Siitä huolimatta kirjoitin hyvillä papereilla lukiosta ja ihan tavallinen, rauhaa rakastava ihminen musta tuli :D Muutin parikymppisenä pois kotoa ja siinä ensimmäisen "itsenäisen vuoden" aikana koin, että se murkkuikä pikkuhiljaa loppui.
Omilla tyttärilläni molemmilla oli pahimmat vuodet siinä 17-19v. Se otti heillä jotenkin niin koville, että pitäisi olla jo aikuinen ja kuitenkin on vielä ihan kesken. Jatkuvasti piti vääntää siitä, saako aikuinen nuori käyttäytyä ihan miten vaan asuessaan vielä vanhemman luona. Raivareita ja huutamista ja mykkäkoulua. Ja puhutaan siis ihan arkisesta huomioinnista, tyyliin ilmoitellaan missä ollaan ja koska tullaan, ja koulu kuuluu hoitaa kunnolla, ei mistään että on pakko syödä porkkanoita ja olla kotona nukkumassa klo 20.
Sitten se vaan jossain about kirjoitusten alla asettui kummallakin. Tuli joku kypsyminen henkisesti, ehkä sen kautta, kun tajusivat kuinka isojen asioiden äärellä jo ollaan ja että omat valinnat vaikuttavat koko elämään.
Veikkaan, että teilläkin on vain tällainen tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:
Piristäisiköhän tämä kuva tyttöäsi?
Minua piristi, ihana. Deguko se on?
Vierailija kirjoitti:
Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:
Piristäisiköhän tämä kuva tyttöäsi?
Minua piristi, ihana. Deguko se on?
Kultahamsteri eli toiselta nimeltä syyrialainen hamsteri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kuullut että mitä läheisemmät välit vanhempiin, sitä rajumpi voi itsenäistymisvaihe olla.
Itse olin hyvin samanlainen 16-20-vuotiaana. Taustalla mm. se, että negatiiviset tunteet kuten ärtymys oli kotona kielletty, ne otettiin aina henkilökohtaisesti ja niistä suututtiin. Murrosiän tunnekuohuissa tunsin siis itseni jatkuvasti huonoksi ja se ruokki ahdistusta entisestään ja ahdistus ja suru piiloutuivat vihan sateenvarjon alle. Olen myös ujo ja vetäytyvä luonne joka muutenkin tunsi (tuntee) itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi.
Kotoa muutettuani patoumat romahtivat pitkäaikaiseksi ja uusiavaksi masennukseksi ja ahdistushäiriöksi. Toivon että lähestyt teiniä tämä mielessä: entä jos vihan ja kiukun takana onkin vain yksinäinen ja parka olo. Ei lapsesi ehkä edes tiedä itse tai halua myöntää jos näin on kun pitää pitää kovaa kuorta, jos on kuin minä.
Voi myös olla ihan eri kuvio ja vähemmän kompleksista ikään kuuluvaa myrskyä. Mutta halusin jakaa tämän koska olisin riitelyn sijaan kaivannut itse sitä että joku olisi sanonut että tunteeni ovat normaaleja, hyväksyttäviä ja mussa ei ole mitään vikaa <3 Tunteet eivät ole koskaan väärässä, vain teot mitä niiden pohjalta tekee. Ja niissäkin sallittakoon opettelulle tilaa.
Joo, pihalle vaan pilaamaan koko loppuelämänsä heti kun itse hankkimalla hankittu jälkeläisesi ei enää olekaan sylissäpidettävä pikku käärönen. On siinä kanssa vanhempia. Mitä jos tytöllä on masennus tai kaksisuuntainen mielialahäiriö tms.? Eikö noi nyt ekana tuu mieleen, vai eikö semmosia nyt vaan jaksa käsitellä ku on tilaisuus pestä kätensä koko paskasta?