Koen olevani aikuisempi kuin oma äiti ja isä. Onko muilla samaa?
Jotenkin häpeän heitä ja suren myös, koska en ole saanut heiltä koskaan tukea.
Äiti on ihminen, joka ei pysty olemaan läsnä. Hän on täysin hukassa itsestään. Esittää vahvaa, mutta on maailman heikoin.
Isä on ikuinen pikkupoika.
Kummatkin aikuisia lapsia.
Siksi kai tulin uskoon, että voisin jotenkin edes kokea jonkun minua suuremman. Enkä tarkoita, että pidän itseäni suurenmoisena vaan ennemminkin pidän itseäni aikuisena.
Onko muilla vastaavaa?
Kommentit (10)
Juu, muistan kyllä joskus teininä ajatelleeni noin. Ehkä sitten vasta keski-ikäisenä tajusi paremmin jotkut ratkaisut, joita vanhemmat olivat tehneet.
Olet vielä nuori, ja ehdit aikuistua kaikessa rauhassa. Ota ensin vastuu omasta elämästäsi, maksa laskusi ja verosi itse ja elä sitä aikuisen elämää. Näet sitten, että ei se aina niin helppoa ole oikeillekaan aikuisille.
🇺🇦🇮🇱
Puolisolla on sama tilanne. Usko pois, se on myös voimavara, kun sen oikein oivaltaa. Pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä.
Kaffepulla kirjoitti:
Juu, muistan kyllä joskus teininä ajatelleeni noin. Ehkä sitten vasta keski-ikäisenä tajusi paremmin jotkut ratkaisut, joita vanhemmat olivat tehneet.
Olet vielä nuori, ja ehdit aikuistua kaikessa rauhassa. Ota ensin vastuu omasta elämästäsi, maksa laskusi ja verosi itse ja elä sitä aikuisen elämää. Näet sitten, että ei se aina niin helppoa ole oikeillekaan aikuisille.
Olen siis jo 34-vuotias 😃 Maksan laskuni itse, hoidan lapseni itse, teen työni itse. Ja tosiaan otan vastuun elämästäni. En vieritö vastuuta kenenkään muun harteille, mitä esimerkiksi äitini ja isäni tekevät - syyttävät siis toisiaan aina kaikesta.
Mulla on iha sama tunne, ollut jo 20 vuotta. Vanhempani ovat heikompia ja kypsymättömämpiä kuin minä. Mutta niinhän se kuuluukin mennä. Seuraavan sukupolven pitääkin olla aina himppusen verran parempi.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on iha sama tunne, ollut jo 20 vuotta. Vanhempani ovat heikompia ja kypsymättömämpiä kuin minä. Mutta niinhän se kuuluukin mennä. Seuraavan sukupolven pitääkin olla aina himppusen verran parempi.
Tai sitten et näe ja tunnusta (vielä) omia heikkoja kohtiasi.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin häpeän heitä ja suren myös, koska en ole saanut heiltä koskaan tukea.
Äiti on ihminen, joka ei pysty olemaan läsnä. Hän on täysin hukassa itsestään. Esittää vahvaa, mutta on maailman heikoin.
Isä on ikuinen pikkupoika.
Kummatkin aikuisia lapsia.
Siksi kai tulin uskoon, että voisin jotenkin edes kokea jonkun minua suuremman. Enkä tarkoita, että pidän itseäni suurenmoisena vaan ennemminkin pidän itseäni aikuisena.
Onko muilla vastaavaa?
Omien vanhempieni kanssa ei, mutta appivanhempieni kanssa oli järkytys tajuta, että he tosiaan eivät ole aikuisia sillä tavalla kun odotin. Näennäisesti kyllä, mutta heidän suhteessaan omiin lapsiinsa ja maailmaan on jotain hyvin lapsellista. Se oli jännä tajuta. He ovat riippuvaisia lapsistaan ja roolistaan vanhempina, ja tarvitsevat lapsiaan antamaan heille merkityksen. Suhde lapsiin on kyllä rakastava, mutta välineellistävä. Mahdollisesti sama pätee myös heidän omassa suhteessaan.
Omissa vanhemmissani on puutteensa ja heikot kohtansa, mutta he ovat aikuisia eri tavalla. Varsinkin yhdessä vanhempani ovat hyvin vahvoja.
Mitä kaikkea se aikuisuus sitten on? Omasta näkökulmastani uskallusta ja kykyä käsitellä asioita, vastuunottoa.
Kyllä, todellakin.
Olen käsitellyt asian mielessäni niin, että lasten kuuluukin kasvaa vanhempiaan aikuismaisemmiksi, vastuullisemmiksi ja kokonaisemmiksi ihmisiksi. Muutenhan maailma ei menisi eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin häpeän heitä ja suren myös, koska en ole saanut heiltä koskaan tukea.
Äiti on ihminen, joka ei pysty olemaan läsnä. Hän on täysin hukassa itsestään. Esittää vahvaa, mutta on maailman heikoin.
Isä on ikuinen pikkupoika.
Kummatkin aikuisia lapsia.
Siksi kai tulin uskoon, että voisin jotenkin edes kokea jonkun minua suuremman. Enkä tarkoita, että pidän itseäni suurenmoisena vaan ennemminkin pidän itseäni aikuisena.
Onko muilla vastaavaa?
Omien vanhempieni kanssa ei, mutta appivanhempieni kanssa oli järkytys tajuta, että he tosiaan eivät ole aikuisia sillä tavalla kun odotin. Näennäisesti kyllä, mutta heidän suhteessaan omiin lapsiinsa ja maailmaan on jotain hyvin lapsellista. Se oli jännä tajuta. He ovat riippuvaisia lapsistaan ja roolistaan vanhempina, ja tarvitsevat lapsiaan antamaan heille merkityksen. Suhde lapsiin on kyllä rakastava, mutta välineellistävä. Mahdollisesti sama pätee myös heidän omassa suhteessaan.
Omissa vanhemmissani on puutteensa ja heikot kohtansa, mutta he ovat aikuisia eri tavalla. Varsinkin yhdessä vanhempani ovat hyvin vahvoja.
Mitä kaikkea se aikuisuus sitten on? Omasta näkökulmastani uskallusta ja kykyä käsitellä asioita, vastuunottoa.
Kirjoitat täysin samaa kuin mitä minä voisin kirjoittaa omista vanhemmistani!
Up