Nyt tajuan, että haluaisin asettaa lapsille rajoja monissa asioissa (mutta sen jo tiesinkin, että en osaa)

Tai siis ehkä sillälailla tuosta tulee keskustelua, että lapsi lupaa toimia sääntöjen mukaan, mutta sääntöjen kertominen on sanelua, ei keskustelua. Ja siis en näe tarpeelliseksi pyytää, että lapsi lupaa laittaa takin naulakkoon, koska se ei laita kuitenkaan. Eli samalla lailla voi toimia, vaikkei lapsi ois luvannut ikinä asiaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tai siis ehkä sillälailla tuosta tulee keskustelua, että lapsi lupaa toimia sääntöjen mukaan, mutta sääntöjen kertominen on sanelua, ei keskustelua. Ja siis en näe tarpeelliseksi pyytää, että lapsi lupaa laittaa takin naulakkoon, koska se ei laita kuitenkaan. Eli samalla lailla voi toimia, vaikkei lapsi ois luvannut ikinä asiaa.

ap

Eli siis pitää kiinni sellaisesta, että takki kuuluu naulakkoon. Siinähän se tulee kerrottua, kun asian ekan kerran pyytää.

ap

Vierailija kirjoitti:

Eli, vaikka hän itse haluaa noukkia lasten jälkiä, niin mä en halua. Ja samat lapset meillä on 24/7.

ap

Lapset oppii hyvin nopeasti ketä pitää totella, ja ketä voi olla tottelematta. Sinun ei siis tarvitse antaa heidän sikailla jos miehesi sen salliikin.

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Sä olet kyllä niin selkeästi asperger. Saat mahtavia ahaa-elämyksiä asioista, jotka ovat kaikille muille itsestäänselviä. Sekin, kun joku aika sitten hokasit vihaavasi äitiäsi. Se on ollut nähtävissä sun ensimmäisistä viesteistäsi lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli, vaikka hän itse haluaa noukkia lasten jälkiä, niin mä en halua. Ja samat lapset meillä on 24/7.

ap

Lapset oppii hyvin nopeasti ketä pitää totella, ja ketä voi olla tottelematta. Sinun ei siis tarvitse antaa heidän sikailla jos miehesi sen salliikin.

En osannut opettaa heille sitä. Lisäksi koin ongelmaksi henkilökohtaisista syistä sen, jos mies ei ole samaa mieltä. Pelkäsin, ettäehkä olen liian vaativa tai liian ankara. Mies oli minulle ikänkuin mittari joka ymmärtää lapsia ja lastenkasvatusta minua paremmin. Hän on kärsivällinen, se hämäsi minua ajattelemaan niin. Itse en osannut olla, taas kerran henk.koht syistä. Menneisyyteni vuoksi jne. Ja siis apua oon siihen hakenut parisenkymmentä vuotta, mutta koska en juurikaan ole ongelmissa kärsivällisyyteni kanssa terapioissa, ei ne mitään huomanneet. Enkä siis itsekään siellä osannut sitä sanoa ongelmaksi, koska aikuisten kanssa se esiintyi valikoivasti, ja aikuinen voi valita poistua, jos se häiritsi.

ap

Vierailija kirjoitti:

Sä olet kyllä niin selkeästi asperger. Saat mahtavia ahaa-elämyksiä asioista, jotka ovat kaikille muille itsestäänselviä. Sekin, kun joku aika sitten hokasit vihaavasi äitiäsi. Se on ollut nähtävissä sun ensimmäisistä viesteistäsi lähtien.

Ehkä.... silleen joiltain kohdin. Mutta edes poika ei saanut as-diagnoosia, vaikka hän on myös selkeästi assimainen. Isänikin on, sitä ovat suvun ulkopuoliset sanoneet.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin en vain tajunnut, mikä minua lapsissa kiukutti. Ajattelin, että se, kun he eivät tee, kuten pyydetään? Ei, kun se, ettei heille ole siis opetettu rajoja. Tavallaan sama asia, mutta aivan eri näkövinkkelistä. Tyyliin: lapsi heittää ulko tultuaan takin lattialle. Pyydän, että nosta se, lapsi ei tottele. Alan vihata lasta.

Mutta jos asiaa ajattelee rajojen asettamisen kannalta, opetan lapselle, että mitään muuta ei tapahdu, ellei takki nouse lattialta. Ei tartte vihata lasta enää. Ainoa ongelma on se, että en jaksa tuollaista. Aivan kuin idioottien kanssa eläisi.

Sellaistahan se pienten lasten kanssa on. Vanhemman tehtävä on kasvattaa idiooteista jälkeläisistään fiksuja ihmisiä.

No, mitenköhän se tapahtuu mielipiteellä "ei heiltä tarvitse vaatia takkien laittamista naulakkoon, koska he ovat lapsia"?

ap

Ei mitenkään, koska tuollainen henkilö ei katso tarpeelliseksi kasvattaa lapsiaan. Riippuu toki lapsen iästä, missä vaiheessa voi vaatia takin naulakkoon laittamista. Taapero ei tajua eikä edes ylety, mutta eskarilainen jo yleensä tajuaa ja ylettyy. Jos ei ylety, naulakkoa kannattaa siirtää matalammalle. 

Pitkäaikaisen testaamisen ja tukemisen jälkeen lapsella sitten diagnosoidaan ADHD, joka yhtäkkiä lähtee pois. Sellaista se on nykymaailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

No miten nekin nyt selvitetään. Kohtuulliset rajat.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

No miten nekin nyt selvitetään. Kohtuulliset rajat.

ap

Niistä on jokaisella oma mielipide. Ja ainakin mies oli aivan helv... hankalaa mieltä niistä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

No miten nekin nyt selvitetään. Kohtuulliset rajat.

ap

Mä voisin aivan hyvin vain päättää uskoa niihin, että itseni haluamat rajat ovat myös kohtuulliset, ja sen näkee sitten vasta myöhemmin, oliko asia niin. Pitää olla hyvä itsetunto, että toimii niin. Mulla on ihan nolla. En kestäisi, jos olisin tehnyt sillä jollekin jotain vahinkoa. Enhän mä tajunnut, että tämän takia "note to self: älä hanki lapsia". Sekin, että jätän lapset isälleen on kestettävissä paremmin, jos se tekee vahinkoa.

ap

Ja siinä vaiheessa kun jätin lapset isän hoiviin en ollut huomannut sitä, että pidän rajojen asettamisen puutetta ehkä isoimpana siihen johtaneena syynä.

ap

Esim. kiviepisodi on siitä oiva esimerkki. En tajua, miksi niitä kiviä pitää sisälle tuoda. Aivan hyvin raja voi olla siinä, että ei tuoda. Miehen ois pitänyt kysyä minulta asiaa, tai minun sanoessa miehelle, että mulla menee raja tässä, sanoa lapsille, että ei kiviä sisälle. Lasten pitäisi olla alisteisia kumppanille tuossa kohtaa koska kivillä VOI aivan hyvin leikkiä ulkona. Ei kaikkea tarvitse saada mitä haluaa. Mä sen sijaan näin kivien sisälleotosta harmeja, no, ullatus, mies ei nähnyt. Tyypillinen itsekeskeinen ääliö.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

No miten nekin nyt selvitetään. Kohtuulliset rajat.

ap

Mä voisin aivan hyvin vain päättää uskoa niihin, että itseni haluamat rajat ovat myös kohtuulliset, ja sen näkee sitten vasta myöhemmin, oliko asia niin. Pitää olla hyvä itsetunto, että toimii niin. Mulla on ihan nolla. En kestäisi, jos olisin tehnyt sillä jollekin jotain vahinkoa. Enhän mä tajunnut, että tämän takia "note to self: älä hanki lapsia". Sekin, että jätän lapset isälleen on kestettävissä paremmin, jos se tekee vahinkoa.

ap

Kohtuullisten rajojen arvioiminen vaatii itsetuntemusta, käsitystä ympäröivän yhteiskunnan normistosta, yleistä lapsen kehityksen tuntemista ja kyseisen lapsen yksilöllisyyden tuntemista. Oikotietä onneen ei ole. Jos nämä puuttuu, alkuun pääsee myös jollain viranomaissapluunalla eli lastensuojelun, perheneuvolan tms. avulla, mutta itseään ja lastaan ymmärtämätön aikuinen ei voi tehdä kovin hääviä kasvatustyötä.

Tai, miehen olisi kuulunut KESKUSTELLA asiasta kanssani, jos halusi siirtää rajaa. Mutta sitä hän ei tehnyt. Hän kuvitteli omistavansa kotiMME.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voi keskustellakin. Just pari viikkoa sitten käytiin 4-vuotiaan kanssa keskustelua aiheesta legot toistuvasti levällään lattialla. Hänen mielestään ratkaisu oli että äiti kerää ne, minä sanoin että ei onnistu. Minä sanoin että keksin vaihtoehdoiksi että hän voisi kerätä ne aina leikin päätteeksi, tai että legot ei olisi käytettävissä, mutta mietin ääneen onkohan eka yksin hän hankala ja toka aika tylsä vaihtoehto, lapsi oli samaa mieltä. Lapsi ehdotti että entä jos muistutan häntä ja hän kerää. Kysyin että kerääkö hän ne todella jos minä muistutan (voitte arvata että aiemminkin on muistutettu/kehotettu), ja lapsi sanoi että kerää. Minusta se oli ihan kohtuullinen vastaantuleminen minulta, kun leikki ei ole niin selkeästi tietyllä hetkellä päättyvää että lapsen toiminnanohjaus riittäisi asian huolehtimiseen yksin. Ja nyt kahden viikon aikana on todella kerännyt joka kerta kun muistutan.

Meillä on paljonkin vastaavia. 6v valittaa joskus ruuasta, olen sanonut etten tykkää siitä valittamisesta. On mietitty yhdessä mitä keksisi että mun ei tartte kuunnella valitusta ja toisaalta lapsella ei olisi niin valittamisen aihetta. On sovittu että lapsi voi halutessaan tulla ruuanlaiton aikana paloittelemaan mieleisiään kasviksia tarjolle (mun laittamien lisäksi) joten pöydässä on myös jotain hänelle mieleistä. Samalla lapsi usein innostuu kattamaan pöytää, ja usein se ei-mieleinen ruokakin uppoaa paremmin itsepaloiteltujen paprikoiden ohessa. Win-win.

Toki läheskään kaikesta ei neuvotella ja keskustella, mutta aika usein "mitä sinä ehdittaisit" ja oman näkökulman avaaminen johtaa lapsenkin puolelta sitoutuneeseen yhteistyöhön.

Mun kanssa ei asioista lässytetä, vaan ne vaan tehdään. Eli ei tehdä.

ap

No sittenhän sulla on jo itsellesi sopiva tapa joka toimii. Eli ei toimi 👍

Tuosta neuvottelulähtökohdasta ei kyllä voi _aloittaa_ jos puuttuu lapsen silmissä kokonaan se aikuisuus ja vastuullisuus sekä itseltä tuntuma kohtuullisista rajoista. Ensin pitää tietysti selvittää ne ja sitten on pohjaa neuvotteluille kun kukin tuntee roolinsa.

No miten nekin nyt selvitetään. Kohtuulliset rajat.

ap

Mä voisin aivan hyvin vain päättää uskoa niihin, että itseni haluamat rajat ovat myös kohtuulliset, ja sen näkee sitten vasta myöhemmin, oliko asia niin. Pitää olla hyvä itsetunto, että toimii niin. Mulla on ihan nolla. En kestäisi, jos olisin tehnyt sillä jollekin jotain vahinkoa. Enhän mä tajunnut, että tämän takia "note to self: älä hanki lapsia". Sekin, että jätän lapset isälleen on kestettävissä paremmin, jos se tekee vahinkoa.

ap

Kohtuullisten rajojen arvioiminen vaatii itsetuntemusta, käsitystä ympäröivän yhteiskunnan normistosta, yleistä lapsen kehityksen tuntemista ja kyseisen lapsen yksilöllisyyden tuntemista. Oikotietä onneen ei ole. Jos nämä puuttuu, alkuun pääsee myös jollain viranomaissapluunalla eli lastensuojelun, perheneuvolan tms. avulla, mutta itseään ja lastaan ymmärtämätön aikuinen ei voi tehdä kovin hääviä kasvatustyötä.

Tämä on totta. On traagista, että hain apua tuohon nimenomaan psykoterapiasta ennen lapsia, mutta terapia ei osannut auttaa minua oikein. Oma äitini ei ymmärtänyt itseään eikä minua, ja siitä johtuvat syyt, miksi minä menin terapiaan.

Terapia ei ollut oikeaa, se oli oikeisiin ongelmiini turhaa ja korjaili vain ongelmasta syntyneitä ongelmia, ei itse ongelmaa. Tai siis ei opettanut tuntemaan itseäni, mutta autteli ongelmiin, joita siitä oli siihen saakka syntynyt. Mutta en mä sinne siksi mennyt, vaan hakemaan apua tyyliin anna onki, älä kalaa.

ap

Up