Lue keskustelun säännöt.
Miehen tiivis äitisuhde, vertaistukea kaivataan
01.05.2018 |
Olemme seurustelleet muutaman vuoden mutta emme vielä asu yhdessä. Minua on alkanut kyrsimään miehen ja hänen vanhempiensa tiivis suhde. Mies vierailee vanhemmillaan joka viikko syömässä, ikää hänellä on 30+. Miehen kanssa vietämme öitä yhdessä noin 2-3 kertaa viikossa, lähinnä viikonloppuisin sillä se on kummankin aikataulujen kannalta helpompaa. Sunnuntait menevätkin sitten miehen istuessa vanhempiensa luona, joten sille päivälle ei voi suunnitelmia tehdä (Grande Ruokailu alkaa jo alkuiltapäivästä).
Tästä viikottaisesta kyläilystä harvoin joustetaan, ja silloin kun joustetaan niin kinastellessa mies ottaa marttyyrilinjan "sinun takiasi jätin ruokailun väliin". Äiti auttaa miestä toisinaan myös taloudellisesti, tosin ihan omasta tahdostaan. Äiti kuulemma pahoittaa mielensä, jos sinne ei mene kyläilemään. Onko tämä nyt ihan normaalia vai tarvitsenko minä vain toisenlaista suhtautumistapaa? Jos tarvitsen, voisiko joku auttaa minua muodostamaan sellaisen?
Tämän asian takia en miestä kuitenkaan aio jättää, sinänsä pieni murhehan tämä on. Kaipaisin vain teidän kokemuksianne ja näin ollen vertaistukea asiaan liittyen. Miksi siellä vanhemmilla täytyy joka ikinen viikko käydä? Luulisi, että miestä itseäänkin alkaisi toisinaan ottamaan hermoon siellä ravaaminen. Itse käyn vanhemmillani kylässä silloin kun huvittaa ja vanhemmille sopii, aikatauluni eivät ole siitä riippuvaisia vaikka välimme ovatkin läheiset. Toivoisin että mies näkisi vanhempiaan edes epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta se ei kuulemma onnistu. Miehen vanhemmat nyt vaan kokevat että sunnuntaipäivä on paras päivä aterioinnille.
Niuhotanko nyt ihan turhaan, vai miksi tämä menee niin tunteisiin? Mielestäni annan miehelle paljon omaa aikaa ja omaa tilaa. Onko se liikaa vaadittu, että vanhemmat pärjäisivät vaikka yhden viikon tapaamatta poikaansa? Ja toisinpäin.
V***U auttakaa. Miksi.
Kommentit (225)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
turtunut kirjoitti:
Sinulla on se hyvä puoli tilanteessasi, että se on jo nyt tiedossa. Itselleni kävi niin, että alussa olimme ihan normaali nuori ja opiskeleva pariskunta, jotka saivat matkustaa ja tehdä asioita keskenään. Kaikki muutui vasta kun saimme lapsia, ja nyt pitäisi osata olla kuin joku hemmetin italialainen suurperhe.
Esim. miksi hommata omaa mökkiä joka vastaisi meidän tarpeita, kun kaikki lomat voidaan viettää isovanhempien sähköttömällä ja vedettömällä mökillä. Tai miksi matkustaa Aasiaan/Amerikkaan omalla porukalla, kun voi lähteä Kanarialle niin että isovanhemmatkin jaksavat tulla mukaan. Ja näitä asioita jankataan monta kertaa vuodessa, aina kun on lomaa!
Eli AP, lähde vielä kun pystyt. Vaikka olen tästä liitosta saanut ihanat lapset, niin kyllä tämä tilanne kyrsii ja pahasti. En edes muista, koska olisin pystynyt lomailemaan hyvillä mielin, koska aina ensimmäisenä tulevat miehen ja hänen vanhempiensa tarpeet. Olisipa tuolla miehellä edes toinen nainen, jonka kanssa pettää minua, mutta nyt suhteemme kolmas osapuoli on omat appivanhemmat :(
Kurja. Pystyttekö puhumaan aiheesta?
Tapailin vähän aikaa miestä, joka eronnut,yksi lapsi on. Lomat on jo lyöty lukkoon vanhempien kanssa reissuten ja vapaa-ajat muutenkin kuluu heidän kanssaan. On ilmeisesti tyytyväinen tuohon, minä tarvitsen toisenlaisen miehen.
Mun ja exän kanssa kesän suunnittelu alkoi aina siitä, että sopia sukulaisvierailu. Joulu siitä että luvataan mikä päivä ollaan apilla. Muina pyhäpäivinä oletettiin mentävän apille, jollei muuta ollut. Kun ne halusi tulla kylään, ruokailu järjestettiin niiden tapojen mukaan. jne.
Selitys oli aina sama. "Kun se on niille tärkeetä." Siinä se elämä kului muita miellyttäen. Anoppi itki kerran, että olis kiva että kävisitte sit meidän haudalla!
Vierailija kirjoitti:
Tapailin vähän aikaa miestä, joka eronnut,yksi lapsi on. Lomat on jo lyöty lukkoon vanhempien kanssa reissuten ja vapaa-ajat muutenkin kuluu heidän kanssaan. On ilmeisesti tyytyväinen tuohon, minä tarvitsen toisenlaisen miehen.
Jatkan vielä: mies asuu samassa kaupungissa lähellä vanhempiaan. Ymmärtäisin vielä jotenkin matkan kerran vuodessa ja yhden mökkiviikonlopun, jos olisi välimatkaa. Mutta heillä on kuvio ollut vuosia näin eli miehen vanhemmat ovat tavalla tai toisella elämässä mukana jatkuvasti. Voi olla, että kustantavat matkat, mutta itse olen tottunut tulemaan omillani toimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun naispuolinen kaveri muutti eron jälkeen lapsineen vanhempiensa luo pysyvästi.
Aika outoo, eikä vanhemmat siitä riemuinneet.
Ne oli nakitettu koko ajan lastenhoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ymmärrä että miksi ihmeessä sitä pidetään nolona/huonona asiana, jos lapsi käy omien vanhempiensa luona kylässä? Olkootkin sitten jo "30+" tai vastaavaa. Mun mielestä tuo on ihanaa kun on noin lämpimät välit omaan äitiinsä ja isään (tai edes jompaan kumpaan).
Joskus ne omat vanhemmat kuolee ja sitten on turha enään voivotella, kun eipä tullut siellä usein käytyä.
Minä olen 27vuotias ja pyydän useasti omia vanhempiani meidän luokse käymään (asun mieheni kanssa). Nytkin tulevat juhannuksena ja vietetään sitä yhdessä.
Kesällä tehdään kaikki 4 yhdessä reissu ulkomaille. Minä, mieheni, äitini ja isäni. Vanhempani ovat jo 70veen tienoilla. Koskaan ei tiedä milloin aika heistä jättää. Onneksi ovat todella hyväkuntoisia ikäisekseen.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä että miksi ihmeessä sitä pidetään nolona/huonona asiana, jos lapsi käy omien vanhempiensa luona kylässä? Olkootkin sitten jo "30+" tai vastaavaa. Mun mielestä tuo on ihanaa kun on noin lämpimät välit omaan äitiinsä ja isään (tai edes jompaan kumpaan).
Joskus ne omat vanhemmat kuolee ja sitten on turha enään voivotella, kun eipä tullut siellä usein käytyä.
Minä olen 27vuotias ja pyydän useasti omia vanhempiani meidän luokse käymään (asun mieheni kanssa). Nytkin tulevat juhannuksena ja vietetään sitä yhdessä.
Kesällä tehdään kaikki 4 yhdessä reissu ulkomaille. Minä, mieheni, äitini ja isäni. Vanhempani ovat jo 70veen tienoilla. Koskaan ei tiedä milloin aika heistä jättää. Onneksi ovat todella hyväkuntoisia ikäisekseen.
Ole ymmärtämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta suvun yhteinen sunnuntaipäivällinen on hieno ja arvokas perinne.
En sinun asemassasi kokisi että se on itseltäni pois.
Luontevaa olisi, että sinutkin aletaan jossain vaiheessa kutsua mukaan.
Hieno ja arvokas perinne.
Ette voi sopia koskaan mitään menoja sunnuntaille, sillä se on varattu hienolle ja arvokkaalle perinnölle.
Matkatkin suunnittelette ihan suosiolla siten että sunnuntaina pystytte osallistumaan hienolle ja arvokkaalle lounaalle. Tai sitten kuntelette kiltisti vanhusten saarnat ja paheksunnan, ymmärrätte hävetä ja hyvittelette toimintaanne vanhuksille jotka jatkavat syyllistämistä maailman tappiin.
Niin se yleensä menee niissä perheissä joissa on tällainen hieno ja arvokas perinne.
Valitettavasti.
Eikä se yleensä rajoitu siihen sunnuntailounaaseen. Yleensä tällaiset vanhukset vaativat muutenkin viihdytystystä ja palveluita. Eikä niiden kanssa kysytä mikä aikataulu sopisi. Palvelun on tultava heti kun sitä vaaditaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta suvun yhteinen sunnuntaipäivällinen on hieno ja arvokas perinne.
En sinun asemassasi kokisi että se on itseltäni pois.
Luontevaa olisi, että sinutkin aletaan jossain vaiheessa kutsua mukaan.Hieno ja arvokas perinne.
Ette voi sopia koskaan mitään menoja sunnuntaille, sillä se on varattu hienolle ja arvokkaalle perinnölle.
Matkatkin suunnittelette ihan suosiolla siten että sunnuntaina pystytte osallistumaan hienolle ja arvokkaalle lounaalle. Tai sitten kuntelette kiltisti vanhusten saarnat ja paheksunnan, ymmärrätte hävetä ja hyvittelette toimintaanne vanhuksille jotka jatkavat syyllistämistä maailman tappiin.Niin se yleensä menee niissä perheissä joissa on tällainen hieno ja arvokas perinne.
Valitettavasti.Eikä se yleensä rajoitu siihen sunnuntailounaaseen. Yleensä tällaiset vanhukset vaativat muutenkin viihdytystystä ja palveluita. Eikä niiden kanssa kysytä mikä aikataulu sopisi. Palvelun on tultava heti kun sitä vaaditaan.
Nimenomaan näin! Kun kerrot jostain itsellesi tärkeästä suunnitelmasta, huomaat ettei voisi vähempää kiinnostaa.
Sä olet vain rekvisiittaa appisten kuvioissa.
Sulla itselläsi ei ole mitään väliä.
Vaikka olisit sairaana, paheksunta ja pettymys liittyy siihen, ettet tee niin kuin oletetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun anoppi ja appi saattoi soittaa ja ilman esipuheita höpöttää ummet ja lammet. Kun kävi ilmi etten olekaan kotona enkä nyt ehdi puhua, ne vaan jatkoi "jaa kun minä ajattelin että....".
Eivät ikinä kysyneet onko sopiva hetki. Ei ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Mun äitiä ei voinut vähempää kiinnostaa mitä tein ja miten voin niin kauan kuin olin tallessa = asuin kotona.
Kun aloin tehdä muuttoa, hän hätääntyi: jään yksin, apua.
Siitä alkoi takertuminen, puheluilla pommittaminen, seuran vaatiminen, surkeus.
Kun en enää tarvinnut häntä, olinkin yhtäkkiä maailman tärkein. Se oli vastenmielistä.
Meillä oli sattunut perheessä tragedia kun olin teini. En saanut mitään tukea enkä huomiota. Äiti laukkasi omissa menoissaan.
Minulla on hyvin samanlainen kokemus.
Niin kauan kuin asuin äidin luona sain tehdä mitä lystää. Mikään ei kiinnostanut.
Mutta kun muutin omilleni, niin alkoi takertuminen, kontrollointi, määräily ja viihdytysvaatimukset.
Meilläkin sattui tragedia perheessä kun olin nuori. En ollut edes teini-iässä kun isäni kuoli yllättäen kesken joulunvieton. Mitään tukea tai empatiaa ei tullut. Tuli vaan hirveää motkotusta kuinka kamala isä oli ollut ja kuinka hänen kuolemansa oli hyvä asia.
Todella karua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äitiä ei voinut vähempää kiinnostaa mitä tein ja miten voin niin kauan kuin olin tallessa = asuin kotona.
Kun aloin tehdä muuttoa, hän hätääntyi: jään yksin, apua.
Siitä alkoi takertuminen, puheluilla pommittaminen, seuran vaatiminen, surkeus.
Kun en enää tarvinnut häntä, olinkin yhtäkkiä maailman tärkein. Se oli vastenmielistä.
Meillä oli sattunut perheessä tragedia kun olin teini. En saanut mitään tukea enkä huomiota. Äiti laukkasi omissa menoissaan.Minulla on hyvin samanlainen kokemus.
Niin kauan kuin asuin äidin luona sain tehdä mitä lystää. Mikään ei kiinnostanut.
Mutta kun muutin omilleni, niin alkoi takertuminen, kontrollointi, määräily ja viihdytysvaatimukset.Meilläkin sattui tragedia perheessä kun olin nuori. En ollut edes teini-iässä kun isäni kuoli yllättäen kesken joulunvieton. Mitään tukea tai empatiaa ei tullut. Tuli vaan hirveää motkotusta kuinka kamala isä oli ollut ja kuinka hänen kuolemansa oli hyvä asia.
Todella karua.
Kohtalotoveri!
Sinulla on se hyvä puoli tilanteessasi, että se on jo nyt tiedossa. Itselleni kävi niin, että alussa olimme ihan normaali nuori ja opiskeleva pariskunta, jotka saivat matkustaa ja tehdä asioita keskenään. Kaikki muutui vasta kun saimme lapsia, ja nyt pitäisi osata olla kuin joku hemmetin italialainen suurperhe.
Esim. miksi hommata omaa mökkiä joka vastaisi meidän tarpeita, kun kaikki lomat voidaan viettää isovanhempien sähköttömällä ja vedettömällä mökillä. Tai miksi matkustaa Aasiaan/Amerikkaan omalla porukalla, kun voi lähteä Kanarialle niin että isovanhemmatkin jaksavat tulla mukaan. Ja näitä asioita jankataan monta kertaa vuodessa, aina kun on lomaa!
Eli AP, lähde vielä kun pystyt. Vaikka olen tästä liitosta saanut ihanat lapset, niin kyllä tämä tilanne kyrsii ja pahasti. En edes muista, koska olisin pystynyt lomailemaan hyvillä mielin, koska aina ensimmäisenä tulevat miehen ja hänen vanhempiensa tarpeet. Olisipa tuolla miehellä edes toinen nainen, jonka kanssa pettää minua, mutta nyt suhteemme kolmas osapuoli on omat appivanhemmat :(