Lue keskustelun säännöt.
Miehen tiivis äitisuhde, vertaistukea kaivataan
01.05.2018 |
Olemme seurustelleet muutaman vuoden mutta emme vielä asu yhdessä. Minua on alkanut kyrsimään miehen ja hänen vanhempiensa tiivis suhde. Mies vierailee vanhemmillaan joka viikko syömässä, ikää hänellä on 30+. Miehen kanssa vietämme öitä yhdessä noin 2-3 kertaa viikossa, lähinnä viikonloppuisin sillä se on kummankin aikataulujen kannalta helpompaa. Sunnuntait menevätkin sitten miehen istuessa vanhempiensa luona, joten sille päivälle ei voi suunnitelmia tehdä (Grande Ruokailu alkaa jo alkuiltapäivästä).
Tästä viikottaisesta kyläilystä harvoin joustetaan, ja silloin kun joustetaan niin kinastellessa mies ottaa marttyyrilinjan "sinun takiasi jätin ruokailun väliin". Äiti auttaa miestä toisinaan myös taloudellisesti, tosin ihan omasta tahdostaan. Äiti kuulemma pahoittaa mielensä, jos sinne ei mene kyläilemään. Onko tämä nyt ihan normaalia vai tarvitsenko minä vain toisenlaista suhtautumistapaa? Jos tarvitsen, voisiko joku auttaa minua muodostamaan sellaisen?
Tämän asian takia en miestä kuitenkaan aio jättää, sinänsä pieni murhehan tämä on. Kaipaisin vain teidän kokemuksianne ja näin ollen vertaistukea asiaan liittyen. Miksi siellä vanhemmilla täytyy joka ikinen viikko käydä? Luulisi, että miestä itseäänkin alkaisi toisinaan ottamaan hermoon siellä ravaaminen. Itse käyn vanhemmillani kylässä silloin kun huvittaa ja vanhemmille sopii, aikatauluni eivät ole siitä riippuvaisia vaikka välimme ovatkin läheiset. Toivoisin että mies näkisi vanhempiaan edes epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta se ei kuulemma onnistu. Miehen vanhemmat nyt vaan kokevat että sunnuntaipäivä on paras päivä aterioinnille.
Niuhotanko nyt ihan turhaan, vai miksi tämä menee niin tunteisiin? Mielestäni annan miehelle paljon omaa aikaa ja omaa tilaa. Onko se liikaa vaadittu, että vanhemmat pärjäisivät vaikka yhden viikon tapaamatta poikaansa? Ja toisinpäin.
V***U auttakaa. Miksi.
Kommentit (225)
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa rehellisesti olenko niuho: Olemme molemmat 34-vuotaita ja olleet muutaman vuoden naimisissa.Asumme n. kolmensadan kilometrin päässä anoppilasta, jossa tulisi käydä vähintään kerran kuussa syömässä. Mies haluaa aina viettää joulun äidillään ja nytkin kesäloman tullen tahtoo käyttää osan ajasta anoppilassa. Silloin on ehdottomasti on saatava mennä äidin luokse useaksi päiväksi. Minua ei kukaan pakota mukaan, mikä on hienoa,mutta silti mietityttää. Aiemmissa suhteissani miehet eivät ole olleet noin innostuneita äidistään.
Tietenkään tämä ei ole mitään ap:n kertomuksen rinnalla, mutta väkisin tulee olo että tällainen sopisi ennemmin parikymppisten opiskelijoiden elämään.
Joka toinen joulu tai joka kolmas joulu miehen äidillä olisi ok, mutta ei joka joulu. Entä sinun äitisi nimittäin? Vai haluaako mies, että sinä vietät joulun oman äitisi luona ja hän omansa?
Sanoisin, että mies saa päättää joka toisesta joulusta ja sinä saat päättää joka toisesta joulusta, ja siis päätös koskee sitä että missä kumpikin on.
Olen sinun ikäinen enkä halua viettää joulua kummankaan äidin luona, eikä onneksi mieskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien liiallinen sekaantuminen on yksi tavallisia eron syitä.
Sitä ei ymmärrä ihmiset, jotka eivät ole asiaa kokeneet.
Ratkaisevaa on, että sen jonka vanhemmat tuppaa, kuuluu tehdä rajat selviksi. Jos puoliso joutuu siihen rooliin, hän saa luonnollisesti vihat päälleen.
Muistan kun olin jo yli 40v, ja ajattelin mielessäni, että ensin olin takertuvan äitini kynsissä. Siitä irrotin otteeni vain joutuakseni takertuvan anopin hyppyytettäväksi. Koska tämä loppuu, milloin mulla on vapaus elää omaa elämää?
Mies oli koko ajan sitä mieltä, että kuvio on normaali ja mä vaan teen siitä ongelman. Kävin useampaan otteeseen puhumassa psykologin tms. kanssa. Ne oli kaikki sitä mieltä, että mies ei ole itsenäistynyt.
Vielä anopin ilkeä nälviminen. Se aina yllätti, milloin se iski. Aluksi se oli varovainen, mutta kun se huomasi, että mies ei puutu, se muuttui pahemmaksi. Mies oli vain sitä mieltä että hänen äitinsä on tyhmä. Hän vetosi aina siihen, että mä olen älykäs, enkä saa välittää moisesta.
"onko mies sulle lojaali?" kysyi psykologit kun kuvasin asiaa.
Ei ollut. Se oli lojaali äidilleen, vaikka tämä olisi ollut miten törkeä.
Yritin tietysti puolustautua, mutta se oli silti hirveää. Ajattelin aina kateellisena niitä naisia, joiden mies puolustaa ja suojelee. Ja on lojaali. Mun oletettiin "pärjäävän".
Lopulta sain tarpeekseni ja ilmoitin miehelleni, että nyt en enää mene hänen vanhempiensa luo enää ikinä.
Yllättäen hän mukautui siihen sävyisästi. Eli se olisi pitänyt tehdä jo vuosia aiemmin. Hänen pyynnöstään olin sietänyt, mutta ei sillä ollutkaan väliä. Uhrautuminen oli ollut turhaa.
Ilkeili anoppi muillekin. Erityisesti juovuksissa. Sitten se valitti, kun ei kukaan soita sille. Ei siitä kukaan tykännyt, muut kuin mies ja lapset. Se oli niin rasittava ja häijy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa rehellisesti olenko niuho: Olemme molemmat 34-vuotaita ja olleet muutaman vuoden naimisissa.Asumme n. kolmensadan kilometrin päässä anoppilasta, jossa tulisi käydä vähintään kerran kuussa syömässä. Mies haluaa aina viettää joulun äidillään ja nytkin kesäloman tullen tahtoo käyttää osan ajasta anoppilassa. Silloin on ehdottomasti on saatava mennä äidin luokse useaksi päiväksi. Minua ei kukaan pakota mukaan, mikä on hienoa,mutta silti mietityttää. Aiemmissa suhteissani miehet eivät ole olleet noin innostuneita äidistään.
Tietenkään tämä ei ole mitään ap:n kertomuksen rinnalla, mutta väkisin tulee olo että tällainen sopisi ennemmin parikymppisten opiskelijoiden elämään.
Joka toinen joulu tai joka kolmas joulu miehen äidillä olisi ok, mutta ei joka joulu. Entä sinun äitisi nimittäin? Vai haluaako mies, että sinä vietät joulun oman äitisi luona ja hän omansa?
Sanoisin, että mies saa päättää joka toisesta joulusta ja sinä saat päättää joka toisesta joulusta, ja siis päätös koskee sitä että missä kumpikin on.
Olen sinun ikäinen enkä halua viettää joulua kummankaan äidin luona, eikä onneksi mieskään.
Olen kateellinen sinun tilanteellesi. Mies olettaa että tulen joko mukaan tai vietän joulun omilla vanhemmillani. Olenkin viime jouluina päätynyt vanhempieni luokse kylään,koska en jaksa anoppia. Kasvotusten esittää kohteliasta mutta selän takana utelee kaikeanlaista ja haukkuu minua pojalleen.
Vierailija kirjoitti:
Mulla pelottaa, että mun kaverista tulee lopulta juuri tälläinen päällekäyvä anoppi.
Ei anna poikansa katkaista napanuoraa itseensä.
Toivottavasti toisen lapsen myötä asiat muuttuvat
Toisaalta sitä ei voi täysin tietää silloin kun lapset ovat pieniä, ja on "luonnollista" olla kiinni lapsissaan. Tai ehkä sellainen voisi antaa osviittaa, osaako tukea lasta ikätason mukaiseen itsenäisyyteen. Mutta se nyt ei välttämättä tarkoita sitä, että sylivauva pukataan heti hoitoon mummille tai että lapsi laitetaan mahdollisimman aikaisin päivähoitoon jne. En toki tiedä yhtään mistä puhut, mutta Suomessa helposti ihannoimme sitä, että äiti osaa luopua lapsestaan jo kovin pienenä.
Minun oma siskoni on nimittäin todella kiinni aikuisissa lapsissaan (ja lapsenlapsissa), ja hän kyllä suorastaan työnsi lapset pieninä muiden hoidettavaksi, ja teininäkin nuo jäivät aika omilleen. Uskon että hänen kohdallaan kyse on enemmänkin siitä, että luonnollista yhteyttä lapsiin ei ole syntynyt oikeissa vaiheissa ja nyt pelkää jäävänsä yksin. Lapsenlapsetkin voidaan helposti nähdä uutena mahdollisuutena sellaisessa tilanteessa.
Tuli vain siis mieleeni sanoa, että kyllähän tuollainen käytös voi kummuta monista asioista, mielenterveysongelmistakin. En sekoittaisi heti äidin kiintymystä pieneen lapseen samaksi asiaksi kuin vanhemman riippuvuutta/kontrollointia aikuisesta lapsesta. Voi jopa olla, että vahva kiintyminen varhaislapsuudessa edesauttaa irti päästämistä kun sen aika on. Ei tarvitse katua ja pelätä, että on tehnyt jotain väärin.
Mun äitiä ei voinut vähempää kiinnostaa mitä tein ja miten voin niin kauan kuin olin tallessa = asuin kotona.
Kun aloin tehdä muuttoa, hän hätääntyi: jään yksin, apua.
Siitä alkoi takertuminen, puheluilla pommittaminen, seuran vaatiminen, surkeus.
Kun en enää tarvinnut häntä, olinkin yhtäkkiä maailman tärkein. Se oli vastenmielistä.
Meillä oli sattunut perheessä tragedia kun olin teini. En saanut mitään tukea enkä huomiota. Äiti laukkasi omissa menoissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äitiä ei voinut vähempää kiinnostaa mitä tein ja miten voin niin kauan kuin olin tallessa = asuin kotona.
Kun aloin tehdä muuttoa, hän hätääntyi: jään yksin, apua.
Siitä alkoi takertuminen, puheluilla pommittaminen, seuran vaatiminen, surkeus.
Kun en enää tarvinnut häntä, olinkin yhtäkkiä maailman tärkein. Se oli vastenmielistä.
Meillä oli sattunut perheessä tragedia kun olin teini. En saanut mitään tukea enkä huomiota. Äiti laukkasi omissa menoissaan.
Exä samanlainen mammanpoika, joka ravaa äitinsä luona jatkuvasti kuskaamassa, syömässä, käyttämässä kaupassa, tekemässä pihatöitä milloin mökillä milloin missäkin. Aina löytyy jotakin, mihin äiti tarvitsee aikuista miestä. No, vuosien saatossa huomasin onneksi, että kyseinen napanuora ei tule katkeamaan eikä totta puhuakseni enää kiinnostanut edes yrittää. Jos aikuinen (iältään) ihminen asettaa oman äitinsä kumppaninsa edelle kaikessa, se saa mennä. Äiti voi sitten pyyhkiä sen pyllynkin🤣
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole helppo jättää ihmistä joka on ainoa ketä on koskaan rakastanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah. Nyt mieheni sanoo, että minä odotan hänestä sellaista miestä joka istuu hänen kanssaan jatkuvasti sohvalla ja on koko ajan käytettävissä. Semmoista tässä olenkin vaatinut. Asia josta halusin keskustella kääntyi minun syykseni, mikä ei sinänsä kyllä uutta ole. Eihän tästä tule mitään. -AP
Vierailija kirjoitti:
Hah. Nyt mieheni sanoo, että minä odotan hänestä sellaista miestä joka istuu hänen kanssaan jatkuvasti sohvalla ja on koko ajan käytettävissä. Semmoista tässä olenkin vaatinut. Asia josta halusin keskustella kääntyi minun syykseni, mikä ei sinänsä kyllä uutta ole. Eihän tästä tule mitään. -AP
Siltä kuulostaa.
Mammanpojat ei suostu keskustelemaan äitisuhteestaan. Se on yllättävää erityisesti jos mies on muuten älykäs ja monista asioista perillä.
Tuttua tuo raivostuminen.
Miehen pitäisi olla huolissaan, jos sulla on paha olla. Eikä suuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mammanpojan tunnusmerkki on tosiaan se, että jos muuten fiksu ja tunteista puhumaan kykenevä mies ei suostu keskustelemaan äitisuhteestaan vaan suuttuu tai alkaa syyttelemään tai jotain muuta lapsellista. Vaikka hän siis mistä tahansa muusta, esim. isäsuhteestaan, pystyisi keskustelemaan ihan fiksusti.
Vierailija kirjoitti:
Hah. Nyt mieheni sanoo, että minä odotan hänestä sellaista miestä joka istuu hänen kanssaan jatkuvasti sohvalla ja on koko ajan käytettävissä. Semmoista tässä olenkin vaatinut. Asia josta halusin keskustella kääntyi minun syykseni, mikä ei sinänsä kyllä uutta ole. Eihän tästä tule mitään. -AP
Jos tuosta ei saa edes keskustelua aikaiseksi niin, että mies pystyisi kuuntelemaan sinua ja ottamaan sinunkin tunteesi huomioon, niin tuskin on piykiin aikoihin mitään parannusta luvassa. Eli mieti tarkkaan onko tämä suhde sellainen, jonka oikeasti haluat vai haluatko jotain muuta.
Oma anoppini on takertuva ja kontrolloiva, mutta mieheni on ymmärtänyt miltä se minusta tuntuu ja asettuu puolelleni kun tarve vaatii. Sen ansiosta kestän jopa satunnaiset kyläilyt ja naljailut. Tiedän, että mies on valinnut minut puolisokseen ja on valmis seisomaan rinnallani, vaikka se tarkottaisi, että välillä tarvitsee olla äitiään vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaa, narsistialistajanaiset ulisee jo toista päivää putkeen miehiä haukkuen, kun eivät alistu täysin tossutettavaksenne?
Muistan, miten monella tavalla yritin puhua.
Vaikka kuinka lempeästi ja rauhallisesti, mies muuttui ihan kuin mielipuoleksi. Huusi ja heitteli tavaroita. Syytti mua oudoista asioista.
Eikä koskaan tullut sanomaan, että olen nyt miettinyt...
Se oli sokea piste.
Kamalan surullista.
Lopulta vaan itkin niin että luulin tukehtuvani.
Sama kun erottiin, niin mies huusi mulle raivona, että sä syytät mua taas!
Sillä sentään oli heti uusi nainen, mulla ei ollut ketään.
Vierailija kirjoitti:
Hermostuisin, jos aikuiset lapseni ravaisivat täällä syömässä joka viikko. Inhoan muutenkin ruuanlaittoa enkä ole siinä erityisemmin hyväkään. Laittakoot itse ruokansa ja jättäkööt meidät rauhaan. Toki saa tulla kylään muuten vaan, mutta silloinkin ihan pikaisesti.
Ihan hyvät välit meillä, mutta rajansa kaikella, napanuorankin on katkettava aikanaan. Parhaiten se tapahtuu, kun pidän pientä etäisyyttä lapsosiini muutaman vuoden.
Miksi tätä rehellistä mielipidettä alapeukutetaan ?? En ymmärrä ? Poikani asuu Suomessa ja nähdään kun händelle sopii.Tyttäreni perheineen Etelä-Ranskassa ja lomat todella rasittavia kun passaan koko (tyttären) porukan ,että saavat levätä ja levätä ja olla.Pienet lapset jätetään kysymättä minulle hoitoon ,että saadaan omaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hah. Nyt mieheni sanoo, että minä odotan hänestä sellaista miestä joka istuu hänen kanssaan jatkuvasti sohvalla ja on koko ajan käytettävissä. Semmoista tässä olenkin vaatinut. Asia josta halusin keskustella kääntyi minun syykseni, mikä ei sinänsä kyllä uutta ole. Eihän tästä tule mitään. -AP
Jos tuosta ei saa edes keskustelua aikaiseksi niin, että mies pystyisi kuuntelemaan sinua ja ottamaan sinunkin tunteesi huomioon, niin tuskin on piykiin aikoihin mitään parannusta luvassa. Eli mieti tarkkaan onko tämä suhde sellainen, jonka oikeasti haluat vai haluatko jotain muuta.
Oma anoppini on takertuva ja kontrolloiva, mutta mieheni on ymmärtänyt miltä se minusta tuntuu ja asettuu puolelleni kun tarve vaatii. Sen ansiosta kestän jopa satunnaiset kyläilyt ja naljailut. Tiedän, että mies on valinnut minut puolisokseen ja on valmis seisomaan rinnallani, vaikka se tarkottaisi, että välillä tarvitsee olla äitiään vastaan.
Olet onnekas!
Se mitä eniten toiselta tarvitsee, on ilmaista ja luulisi olevan helppoakin antaa.
Mutta sitä ei saa, ei sitten millään.
Vaikka toinen väitti rakastavansa.
Mieheni, aito mammanpoika, ikää yli 60 on äidin juoksupoika( anoppi asuu 5km etäisyydellä), jos kaikki ei suju anopin mielen mukaan, hänellä alkaa sydänoireet tai paha selkä/pää tai muu kipu. Mieheni menee pois tolaltaan, äitihän saattaa olla vakavasti sairas.
Tätä näytelmää olen katsonut 39v, nykyään en välitä, en halua tätä teatteria katsella. Mieheni ei ole koskaan osannut olla aviomies tai isä, vain Poika.
Anoppi saa mitä haluaa.
Pysykää nuoret naiset kaukana mammanpojista, juoskaa älkää taaksenne katsoko!!
Vierailija kirjoitti:
Mieheni, aito mammanpoika, ikää yli 60 on äidin juoksupoika( anoppi asuu 5km etäisyydellä), jos kaikki ei suju anopin mielen mukaan, hänellä alkaa sydänoireet tai paha selkä/pää tai muu kipu. Mieheni menee pois tolaltaan, äitihän saattaa olla vakavasti sairas.
Tätä näytelmää olen katsonut 39v, nykyään en välitä, en halua tätä teatteria katsella. Mieheni ei ole koskaan osannut olla aviomies tai isä, vain Poika.
Anoppi saa mitä haluaa.
Pysykää nuoret naiset kaukana mammanpojista, juoskaa älkää taaksenne katsoko!!
Mammanpojat on yleensä unelmamiehen näköisiä. Vaikuttavat kunnollisilta, lempeiltä, auttavaisilta.
Sanokaa rehellisesti olenko niuho: Olemme molemmat 34-vuotaita ja olleet muutaman vuoden naimisissa.Asumme n. kolmensadan kilometrin päässä anoppilasta, jossa tulisi käydä vähintään kerran kuussa syömässä. Mies haluaa aina viettää joulun äidillään ja nytkin kesäloman tullen tahtoo käyttää osan ajasta anoppilassa. Silloin on ehdottomasti on saatava mennä äidin luokse useaksi päiväksi. Minua ei kukaan pakota mukaan, mikä on hienoa,mutta silti mietityttää. Aiemmissa suhteissani miehet eivät ole olleet noin innostuneita äidistään.
Tietenkään tämä ei ole mitään ap:n kertomuksen rinnalla, mutta väkisin tulee olo että tällainen sopisi ennemmin parikymppisten opiskelijoiden elämään.