Oletteko te kumppanillenne se maailman kaunein nainen?

Vierailija kirjoitti:

Minusta vaimoni on minulle maailman kaunein nainen.

Tämä valkeni minulle siitä, että huomasin pitäväni kauniina naisia, jotka muistuttavat vaimoani jollakin tavalla. Mitä enemmän nainen on vaimoni kaltainen, sitä kauniimpana häntä pidän. Hän on siis minulle kauneuden mittapuu!

Tämä on se juttu, joka kertoo sielunkumppanuudesta ja parisuhteesta, jollaisen jokainen ansaitsee.

Mä oon kokenut tärkeänä että olen koko pakettina tärkein ja rakkain miehelleni, ja siihen sisältyy myös kauneus. Kyse ei ole siitä että olisin oikeasti maailman kaunein, mutta sitä kuulemma hänelle olen. Koska rakkaus ihmiseen on siinä mukana. Tätä on hankala selittää ymmärrettävästi, mutta samoin ajattelen omasta miehestäni. Järkyttävää olisi tuollainen arvostelu miehen taholta ja vertaaminen toisiin. Ei ole kunnioittavaa eikä pidä seksuaalista mielenkiintoa yllä jos muita katsellaan sillä silmällä.

En tiedä? Ei ole koskaan tullut puhuttua, kuka olisi maailman kaunein tai vastaavasti komein. Sen saan säännöllisesti kuulla, että olen maailman ihanin nainen. Se riittää, ei ole väliä sillä olenko kaunein. Eipä itse asiassa ole tullut koskaan uhrattua ajatukselle aikaa, ja enpä uhraa tämän enempää nytkään.

Itse kipuilen tämän kanssa. Mies katselee lähes pakkomielteisesti muita naisia, nykyään minulta salassa, ennen ihan silmien alla. Kerran perusteli jonkun kuolaamista nenäni edessä sillä että onhan se sentään se ja se kauneuskuningatar. Minulle ei kehuja heru, muuta kuin jos olen suoriutunut jostain tehtävästä kuten tiskannut. Sitten hän sanoo "kyllähän mä sua kehun!" Niin, tiskaamisesta? Ei siis vain siitä hyvästä koska olen minä. Että olisin vaikka söpö joskus. Kehuja ei tipu eikä hellyyttä varsinkaan, jos olen väsynyt ja siksi pahantuulinen. Silloin ei kuulemma tee mieli edes halata. Rakkaus on ehdollista. Niin kai se onkin.. En ole kuulemma viehättävä jos en ole hymyillyt ja siksi hänkin on etäinen.

Ei auta sanoa. En ymmärrä koska aikaisemmin miehet ovat hukuttaneet minut kohteliaisuuksiin, perääni on juostu kadulla ja otettu valokuvia jne enkä ole siitä ylpistynyt. Minä kyllä kehun miestäni. Hän vastaa siihen "nii-in, kyllä mä tiedän sen".

Yhden ainoan kerran muistan hänen kehuneen minua kauniiksi ja sekin oli umpihumalassa seurustelumme alussa.

Hän sanoo ettei hän aio minua rueta palvomaan. Ihan oikeastiko mitään ei ole huomiotta jättämisen ja palvomisen välillä..

En tiedä kaatuuko suhde tähän mutta haavoittuvampi se on.

Vierailija kirjoitti:

Itse kipuilen tämän kanssa. Mies katselee lähes pakkomielteisesti muita naisia, nykyään minulta salassa, ennen ihan silmien alla. Kerran perusteli jonkun kuolaamista nenäni edessä sillä että onhan se sentään se ja se kauneuskuningatar. Minulle ei kehuja heru, muuta kuin jos olen suoriutunut jostain tehtävästä kuten tiskannut. Sitten hän sanoo "kyllähän mä sua kehun!" Niin, tiskaamisesta? Ei siis vain siitä hyvästä koska olen minä. Että olisin vaikka söpö joskus. Kehuja ei tipu eikä hellyyttä varsinkaan, jos olen väsynyt ja siksi pahantuulinen. Silloin ei kuulemma tee mieli edes halata. Rakkaus on ehdollista. Niin kai se onkin.. En ole kuulemma viehättävä jos en ole hymyillyt ja siksi hänkin on etäinen.

Ei auta sanoa. En ymmärrä koska aikaisemmin miehet ovat hukuttaneet minut kohteliaisuuksiin, perääni on juostu kadulla ja otettu valokuvia jne enkä ole siitä ylpistynyt. Minä kyllä kehun miestäni. Hän vastaa siihen "nii-in, kyllä mä tiedän sen".

Yhden ainoan kerran muistan hänen kehuneen minua kauniiksi ja sekin oli umpihumalassa seurustelumme alussa.

Hän sanoo ettei hän aio minua rueta palvomaan. Ihan oikeastiko mitään ei ole huomiotta jättämisen ja palvomisen välillä..

En tiedä kaatuuko suhde tähän mutta haavoittuvampi se on.

Mitä itse saat tuollaisesta suhteesta? Sinuna harkitsisin vakavasti eroa, ei kuulosta hyvältä ollenkaan. Nimim. been there, done that

Vierailija kirjoitti:

Onko tällaiset asiat suhteessa kuinka tärkeitä, siis että onko ulkonäkö vain yksi asia muiden joukossa ja olisi tietysti toivottavaa että toinen pitää hyvännäköisenä, mutta onko monikaan kuitenkaan kumppanilleen se kaikista paras/kaunein/seksikkäin?

Aloin miettimään tätä, kun eräs vuosien takainen ihastus (joka on aina osoittanut vuolaasti miten olen se hänen "ykkönen") kertoi että ajattelee edelleen että olen hänelle se kaikista kaunein. Oma kumppani taas silloin tällöin arvostelee vartaloani, keksii siitä kaikenlaista parannettavaa jne. vaikka hänkin pitää minua toki kauniina ja hyvännäköisenä. En usko, että hänestä olen kuitenkaan mikään "täysi kymppi" vaan ulkonäöltäni "riittävän hyvä" ja luonne sitten kompensoi. Meillä kuitenkin synkkaa kaikki muu, henkiset asiat ja yhteensopivuus. Ainakin olen niin ajatellut, koska on paras suhteeni tähänastisista. Tuli vain vähän haikea olo, että hetkinen, miksi tällaiset sanat eivät tule omalta rakkaaltani? Miksi itsetuntoani nostattaa eniten vieraan sanat ja oma kumppani ei ole samaa mieltä, tai ainakaan kerro sitä?

Kuulostan varmaan tosi turhamaiselta, nuorelta ja naiivilta. Nuori toki olenkin, ja siksi kai haluaisin kuulla teiltä viisaammilta että semmoista se elämä on ja kaikkea ei voi saada. Pitäisikö olla tyytyväinen siihen että joku sentään ajattelee ulkonäöstäni noin, ja toinen taas näkee luonteen kauniimpana. Onko näin? Näen itse oman kumppanin tietysti komeimpana, kun hän on se oma rakas enkä edes osaa katsoa häntä mitenkään objektiivisesti. Minusta tuntuu, että mieheni kuitenkin arvioi ulkonäköäni (ainakin suhteen alussa) nimenomaan pinnallisemmin/esineellistäen eikä sen meidän välisen tunteen kautta. Hänelle ne ovat kai kaksi eri asiaa. Onko muilla samaa?

Ei ole. Katson kaikkia ihmisiä ns. kuvina, tasapainoisina ja esteettisinä. Kukaan ei kaunistu minun silmissäni rakkauden myötä. Katson kaikkia yhtä objektiivisesti. Eli ilmeisesti samoin kuin miehesi, vaikka olen vanhempi nainen.

Jos pidän jostakin ihmisestä, suhtaudun hänen puutteisiinsa hyväksyen ne. Minä olen niitä ihmisiä joiden mielestä kaikki vauvat eivät ole kauniita.

Iän myötä henkiset asiat ovat tärkeämpiä asioita kuin pelkkä ulkonäkö. Mutta rumat ihmiset ovat rumia, se on vain fakta.

En ole, ja siksi jätän hänet.

Tavallaan. Näen vieläkin yli 20v jälkeen ettei miehellä ole silmiä kenellekään muulle kuin minulle, mutta tiedän, että hän tietää kauneimpiakin olevan olemassa. Se on se rakkaus <3.

Olen 160/85, maantienväriset ohuet hiukset, ruusufinni, riipputissit, selluliittia, raskausarpia, karvoja, epäsymmetriset kasvonpiirteet, pienet tihrusilmät, ohuet huulet, kellertävä hammasluu... Jaa-a, jos mieheni alkaisi ihan vakavissaan minua kutsua maailman kauneimmaksi naiseksi, niin eihän kukaan sitä oikeasti uskoisi.

Mutta olen hänelle maailman rakkain nainen, minkä hän osoittaa sillä, kuinka kohtelee minua, katsoo minua ja koskettaa minua.

En ole aviomiehelleni se kaikkein kaunein. Jos moista tosissaan väittäisi, lähettäisin hänet sekä silmälääkärille että psykiatrille. Sen sijaan olen hänelle se kaikkein rakkain, ja se riittää minulle.