Mies siirtää omat käsittelemättömät asiat minuun, eikä muka tajua sitä?

Niin, siinähän olisi hänelle kertomus luettavaksi, mutta osanneeko muuta kuin provosoitua kuten lähes kaikki muutkin. Voithan todeta, että sinusta kyllä vaikuttaa, että ei ole kyse parisuhdeongelmista vaan hänen henkilökohtaisista asioistaan, joita olisi aika ruveta käsittelemään ammattilaisen kanssa tai muuten parisuhteesta on pian enää rippeet jäljellä.

Komenteletko häntä? Ei kukaan kapinoi kuin sellaista vastaan, joka yrittää hallita tai hallitsee.

Tai siis, komenteletko, vaaditko, ohjailetko, manipuloitko .. Yritätkö siis saada häntä tavalla tai toisella toimimaan sinun jatkeenasi? Ilmeisesti ainakin pyydät häneltä palveluksia?

Puutu heti kaikkeen ongelmalliseen käytökseen. Esim. Jos olette ystävien kanssa jossain ja on sinun puheenvuorosi, jota hän lähtee oikomaan, niin keskeytä hänet ja kerro, että osaat itsekin kyllä puhua, kiitos vain. Se että vain myönnyt tilanteeseen, ei saa häntä edes ajattelemaan, että hänen käytöksessään on vikaa.

Siis nää on ihan painajaistilanteita, miks ootte suhteessa luonnehäiriöisen ihmisen kanssa? Huhuh.

Vai siirrätkö sinä ongelmasi hänen käytökseensä ja traagiseen taustaansa?

Vierailija kirjoitti:

Onkohan enää mahdollista saada tilanteeseen muutos, kun mies ei "ymmärrä" omaa osuuttansa. Pyysin nätisti hoitamaan päänsä kuntoon. Suuttui, kun eihänhän tee mitään?

.

Olen yleensä ollut se, joka antaa periksi, se joka ymmärtää toisen toiveet. Se, joka jaksanut odottaa omaa vuoroaan. Ymmärtänyt että toisella on menneisyyden painolasti (kelläpä ei olisi, minullakin!).

Omani olen hoitanut pois, pyytänyt anteeksi puolisolta, ottanut opikseni.

Mutta kun toinen ei teekään samaa! Antaa painolastin olla, puttaa sen minun niskoille (tiedostamattaan ko?), ei ota vastuuta omasta käyttäytymisestään, saa puhua minulle niin rumasti kuin keksii ja se siitä. Unohdettu jo.

Vai kokeeko hän minut niin turvallisena, että minulle uskaltaa "kiukutella". Vanhemmiltaan ei ole saanut tukea, toinen heistä sadistinen (rääkännyt lapsuuden koiraa jne!).

Minulle on tullut olo, kuin hän rinnastaisi minut vanhemmikseen! "Kapinoi" minua vastaan?

Pakko vastata vaikka tilanteeni on aika eri. Minulla se läheinen joka toimii noin on isäni. Jotenkin tunnistin hänen käytöksensä tuosta alusta.

Olen monta kertaa ihmetellyt tätä käytöksen suoranaista lapsellisuutta. Hänellä on ongelmia, joita hän purkaa minuun. No, voisi väittää että perhe on sitä varten. Mutta hänpä ei halua ratkaista näitä ongelmia, vaan vain loputtomasti vain purkaa pahaa oloaan. Suurimpana ongelmana pidän sitä että hän on riidanhaluinen, tulkitsee kaiken vittu*luksi, on jatkuvasti puolustuskannalla. Jossain puhelinkeskustelussa alkoi jopa lällättää, kun ei halunnut että puhun. Olin todella hämmentynyt, ja koitin kysyä mitä ihmettä hän tekee. Syytti ylimieliseksi ja suuttui sitten entisestään kun katkaisin puhelun.

Olen koittanut ymmärtää ja kuunnella, jo vuosien ajan. Olen sanonut että hänen käytöksensä on satuttavaa, mutta hän vaan teeskentelee että ei muista/ole mitään tehnyt tai sanonut. Pyytää vaikka toistamaan sanasta sanaan että mitä nyt muka sanoi pahasti. Kun myönnän että eihän sitä nyt tarkkaan muista, alkaa lällättää että noniin tässäpä se nähdään. Jos haluan jostain minua satuttaneesta asiasta keskustella, hän suuttuu kun alan "kaivelemaan vanhoja asioita" ja "syyttelen" häntä. Välillä kerrotaan tunteisiin vetoava tarinaa siitä kuinka hänen tunteitaan ei oteta huomioon, välillä nauretaan pilkallisesti kun koitan rauhoitella. Mitään ei pahoitella, vaan sama meno jatkuu.

Yritän ohjata keskustelua muihin aiheisiin ja kuulumisiin, tai saada näkemään muidenkin näkökulmia yms, mutta vaikeaahan se on kun kaikki mitä teen on väärin. On vahvasti sellainen olo että hän käyttäytyy minua kohtaan kuin kapinoiva lapsi äitiään kohtaan, eräänlaisella sokealla uskolla että olen vaan siinä ikuisesti vaikka hän käyttäytyy miten. On jotain sanonutkin siitä että meillä on isänä ja lapsena joku rikkumaton yhteys. (Olemme kuitenkin jo 40 & 65-vuotiaat emmekä ole mitään erityisen läheisiä koskaan olleet joten sen yhteyden luomiseksi olisi ensinnäkin pitänyt tehdä jotain jo kauan sitten, eikä kyllä mikään perhesuhde ihan loputtoman vahva ole muutenkaan, kyllä se lopulta katkeaa.) Olen koittanut hänelle sanoa että nyt ollaan jaksamiseni äärirajoilla ja että tämä vaikuttaa uneen ja aiheuttaa masennusta, mutta tällä ei ole vaikutusta.

Ap, sinuun nähden minun etunani on, että en asu isäni kanssa samassa taloudessa. En voisi kuvitella selviäväni täysjärkisenä jos asuisin. Olen vähentänyt yhteydenpitoa isääni ja samaan neuvoisin sinuakin tekemään.

Minusta voisit kuitenkin ensin vaikka suoraan sanoa, että harkitset jättäväsi hänet, ja että haluaisit keskustella syistä, jotta ne saataisiin korjattua. Sano että tämä ei ole uhkaus, mutta että sinun alkaa olla paha olla, ja jotain on nyt muututtava koska hän sen pahan olon aiheuttaa.

En osaa sanoa toimiiko. Isäni reagoi tähän nimenomaan tälläisillä mainituilla, lapsellisilla 'mitä mä muka tein' -tenttauksilla ja väitteillä siitä että syyllistän häntä. Eli pointti meni ihan ohi. Voipi käydä meille molemmille niin että kun lopulta jätämme taaksemme nämä 'lapsi'marttyyrit, saamme kuulla pitkään sukulaisten ja muiden kautta että kuinka hirveää on hylätä toinen edes kertomatta miksi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan enää mahdollista saada tilanteeseen muutos, kun mies ei "ymmärrä" omaa osuuttansa. Pyysin nätisti hoitamaan päänsä kuntoon. Suuttui, kun eihänhän tee mitään?

.

Olen yleensä ollut se, joka antaa periksi, se joka ymmärtää toisen toiveet. Se, joka jaksanut odottaa omaa vuoroaan. Ymmärtänyt että toisella on menneisyyden painolasti (kelläpä ei olisi, minullakin!).

Omani olen hoitanut pois, pyytänyt anteeksi puolisolta, ottanut opikseni.

Mutta kun toinen ei teekään samaa! Antaa painolastin olla, puttaa sen minun niskoille (tiedostamattaan ko?), ei ota vastuuta omasta käyttäytymisestään, saa puhua minulle niin rumasti kuin keksii ja se siitä. Unohdettu jo.

Vai kokeeko hän minut niin turvallisena, että minulle uskaltaa "kiukutella". Vanhemmiltaan ei ole saanut tukea, toinen heistä sadistinen (rääkännyt lapsuuden koiraa jne!).

Minulle on tullut olo, kuin hän rinnastaisi minut vanhemmikseen! "Kapinoi" minua vastaan?

Pakko vastata vaikka tilanteeni on aika eri. Minulla se läheinen joka toimii noin on isäni. Jotenkin tunnistin hänen käytöksensä tuosta alusta.

Olen monta kertaa ihmetellyt tätä käytöksen suoranaista lapsellisuutta. Hänellä on ongelmia, joita hän purkaa minuun. No, voisi väittää että perhe on sitä varten. Mutta hänpä ei halua ratkaista näitä ongelmia, vaan vain loputtomasti vain purkaa pahaa oloaan. Suurimpana ongelmana pidän sitä että hän on riidanhaluinen, tulkitsee kaiken vittu*luksi, on jatkuvasti puolustuskannalla. Jossain puhelinkeskustelussa alkoi jopa lällättää, kun ei halunnut että puhun. Olin todella hämmentynyt, ja koitin kysyä mitä ihmettä hän tekee. Syytti ylimieliseksi ja suuttui sitten entisestään kun katkaisin puhelun.

Olen koittanut ymmärtää ja kuunnella, jo vuosien ajan. Olen sanonut että hänen käytöksensä on satuttavaa, mutta hän vaan teeskentelee että ei muista/ole mitään tehnyt tai sanonut. Pyytää vaikka toistamaan sanasta sanaan että mitä nyt muka sanoi pahasti. Kun myönnän että eihän sitä nyt tarkkaan muista, alkaa lällättää että noniin tässäpä se nähdään. Jos haluan jostain minua satuttaneesta asiasta keskustella, hän suuttuu kun alan "kaivelemaan vanhoja asioita" ja "syyttelen" häntä. Välillä kerrotaan tunteisiin vetoava tarinaa siitä kuinka hänen tunteitaan ei oteta huomioon, välillä nauretaan pilkallisesti kun koitan rauhoitella. Mitään ei pahoitella, vaan sama meno jatkuu.

Yritän ohjata keskustelua muihin aiheisiin ja kuulumisiin, tai saada näkemään muidenkin näkökulmia yms, mutta vaikeaahan se on kun kaikki mitä teen on väärin. On vahvasti sellainen olo että hän käyttäytyy minua kohtaan kuin kapinoiva lapsi äitiään kohtaan, eräänlaisella sokealla uskolla että olen vaan siinä ikuisesti vaikka hän käyttäytyy miten. On jotain sanonutkin siitä että meillä on isänä ja lapsena joku rikkumaton yhteys. (Olemme kuitenkin jo 40 & 65-vuotiaat emmekä ole mitään erityisen läheisiä koskaan olleet joten sen yhteyden luomiseksi olisi ensinnäkin pitänyt tehdä jotain jo kauan sitten, eikä kyllä mikään perhesuhde ihan loputtoman vahva ole muutenkaan, kyllä se lopulta katkeaa.) Olen koittanut hänelle sanoa että nyt ollaan jaksamiseni äärirajoilla ja että tämä vaikuttaa uneen ja aiheuttaa masennusta, mutta tällä ei ole vaikutusta.

Ap, sinuun nähden minun etunani on, että en asu isäni kanssa samassa taloudessa. En voisi kuvitella selviäväni täysjärkisenä jos asuisin. Olen vähentänyt yhteydenpitoa isääni ja samaan neuvoisin sinuakin tekemään.

Minusta voisit kuitenkin ensin vaikka suoraan sanoa, että harkitset jättäväsi hänet, ja että haluaisit keskustella syistä, jotta ne saataisiin korjattua. Sano että tämä ei ole uhkaus, mutta että sinun alkaa olla paha olla, ja jotain on nyt muututtava koska hän sen pahan olon aiheuttaa.

En osaa sanoa toimiiko. Isäni reagoi tähän nimenomaan tälläisillä mainituilla, lapsellisilla 'mitä mä muka tein' -tenttauksilla ja väitteillä siitä että syyllistän häntä. Eli pointti meni ihan ohi. Voipi käydä meille molemmille niin että kun lopulta jätämme taaksemme nämä 'lapsi'marttyyrit, saamme kuulla pitkään sukulaisten ja muiden kautta että kuinka hirveää on hylätä toinen edes kertomatta miksi...

Minlla täysin sama, oma faija toimii noin. Odotan niin paljon muuttoa omaan asuntoon, en aio olla hänen kanssaan tekemisissä.

Uhkaisin erolla jos toinen ei suostuisi hakemaan apua