Analysoin itseäni, osuinko oikeaan?

Mieheni sanoo, että ajattelen liian helposti että hän syyttää minua valittaessaan asioista, vaikka hän ei ole tarkoittanut sillä tavalla. Toimin ammatissani sellaisten ihmisen kanssa, joilla on vaikeuksia elämässä ja tavallaan meinaan liikaa ottaa vastuuta heidän elämästään.

Tässä tulee kupletin juoni. Isäni oli väkivaltainen alkoholisti ja lapsena yritin olla tosi hyvä tyttö, koska sillä tavalla ajattelin isäni lopettavan. Jossain vaiheessa lueskelin, että alkoholistin lapset tuntevat syyllisyyttä, mutta itseäni tästä en tunnistanut. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään, enkö ns. tunnistanut tunnetta? Kulkeeko syyllisyys ja vastuu käsikädessä? Voisiko tuota nimetä jopa myötäsyyllisyydeksi vs. myötähäpeä? Täytyy sanoa että kyllä normaalin omista teoista aiheutuvan syyllisyyden tunnistan.

Voiko lapsuuden tunne(reaktio) tulla ikään kuin malliksi ja se on minulla myös aikuisena päällä tai ilmentyy liian helposti.