Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lähiomaisen kuolema, milloin on 'lupa' elää normaalia elämää?
18.04.2018 |
Menetin noin kuukausi sitten sisareni, ikävä ja suru on kova mutta elämän on pakko jatkua... Kuitenkin näyttää että monet paheksuu sitä että meillä ei vietetä mitään suruvuotta vaan käydään töissä ja oltiin jopa juhlissa.
Kuinka kauan tässä pitäisi kotona pysyä ettei ihmiset paheksuisi?
Kommentit (34)
Hehkutitteko juhlia somessa?
Kuka paheksuu ja miten se ilmenee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa, en ole itse koskaan pitänyt minkäänlaista surukautta. Läheiseni luulevat minua kylmäksi ihmiseksi, mutta totuus on se, että olen hyväksynyt sen faktan että jokainen kuolee joskus. En siksi näe mitään syytä surra kenenkään kuolemaa. Toki on harmi etten pysty enää olemaan tekemisissä rakkaideni kanssa, mutta sellaista elämä on, ja se jatkuu.
Kun toinen vanhemmistani kuoli, koetin tietysti jatkaa elämääni surun keskellä siten kun saatoin. Hautajaisiin meni useampi viikko ruumiinavauksen vuoksi, mutta en muista tapahtuiko tämä sen muutaman viikon aikana vaiko kenties hautajaisten jälkeen.
Erehdyin Suomessa kirjoittamaan mukavasta kaupungilla vietetystä päivästä, jolloin ostin haaveilemani kengät. Kyllä kuule tuli paheksuntaa, kuinka nyt pitäisi keskittyä ihan muihin asioihin...
Jokainen suree omalla tavallaan ja se, ettei joka hetki tai jopa lainkaan kirjoita surustaan "suruajan" keskellä, tarkoita sitä, etteikö olo olisi hyvinkin surullinen ja kaipaava. Ei ole väärää tapaa surra. Kaikki ei myöskään näy ulospäin.
Ihan oman jaksamisen mukaan. En tajua tuota ettei saisi itse "elää" vaikka läheinen on kuollut. Itsellä esim. mun isän kuoleman jälkeen meni niin että vapaapäivän tietysti pidin kuolinpäivänä, mutta jatkoin siitä ihan normaalisti ja aloin hoitaa asioita, ja se suru tuli vasta siten kun ehti, monen kuukauden kuluttua. Kaikki varmaan kokee eri tavalla tuota surua, eikä sitä voi mitata tai määrittää ainakaan kukaan ulkopuolinen.
Ei kai kenelläkään tavallisella ihmisellä ole mahdollisuutta jäädä vuodelsi pois töistä?
Sitäpaitsi suru kasvaa ja kroonistuu, jos lopettaa rutiinit pidemmäksi aikaa kuin tarpeen on.
Miten voi toisen surun määrää mitata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Jokaisen tulee tehdä niinkuin itsestä on parasta. Jotkut vetäytyy jotkut kaipaa seuraa. Yleensä surussa rypeminen ei auta, mielestäni parasta on yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää. Itse sain kuulla hoidettuani isääni perheeni kanssa kotona useamman kuukauden ennen kuolemaa, viime viikot meni sairaalassa. Ennen hautajaisia olin veljeni ja ystävien kanssa kotikaupungin kapakassa ( opiskelumme muualla) kun serkkumme ihmetteli kuinka voimme olla kapakassa, kun isäämme ei ollut vielä haudattu. Nää voi jättää omaan arvoonsa.
Jokainen suree tavallaan ja riippuu varmaan siitä, miten tärkeä tuo edesmennyt on ollut. Itsellä meni noin vuosi, että pääsin eteenpäin elämässäni kun rakkain ihminen kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut ihmiset (usein sellaiset joilla ei ole omaa kokemusta läheisen kuolemasta) kuvittelevat että jonkun kuollessa läheisten täytyy maata pimeässä huoneessa itkemässä ainakin puoli vuotta ennen kuin saa edes hymyillä tai avata nettiä tai tehdään mitään normaalia. Tämä on ihan typerä käsitys, useat jatkavat ainakin ulkoisesti normaalia elämää jo aika nopeasti kuoleman jälkeen vaikka sisällä tuntuisikin edelleen kamalalta. Kannattaa vaan jättää tällaiset ihmiset huomiotta.
Vierailija kirjoitti:
Ihan oman jaksamisen mukaan. En tajua tuota ettei saisi itse "elää" vaikka läheinen on kuollut. Itsellä esim. mun isän kuoleman jälkeen meni niin että vapaapäivän tietysti pidin kuolinpäivänä, mutta jatkoin siitä ihan normaalisti ja aloin hoitaa asioita, ja se suru tuli vasta siten kun ehti, monen kuukauden kuluttua. Kaikki varmaan kokee eri tavalla tuota surua, eikä sitä voi mitata tai määrittää ainakaan kukaan ulkopuolinen.
Tämä on minunkin kokemus. Isän Kuoleman jälkeen oiti hoitaa käytännön asioita, puhua ja tavallaan elämä tuntui todella tärkeältä. Sitten parin kuukauden päästä iski täydellinen lama, masennus yms. Kyllä siitäkin pääsi yli. Äidin kuolema ei tullut yllätyksenä, ja tuntui että olin surrut jo etukäteen. En kokenut surevani, mutta parin kuukauden kuluttua tuli vatsakrammeja. Minulle oli kehittynyt vatsahaava, ja syynä oli varmaan altajuntainen s
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oman jaksamisen mukaan. En tajua tuota ettei saisi itse "elää" vaikka läheinen on kuollut. Itsellä esim. mun isän kuoleman jälkeen meni niin että vapaapäivän tietysti pidin kuolinpäivänä, mutta jatkoin siitä ihan normaalisti ja aloin hoitaa asioita, ja se suru tuli vasta siten kun ehti, monen kuukauden kuluttua. Kaikki varmaan kokee eri tavalla tuota surua, eikä sitä voi mitata tai määrittää ainakaan kukaan ulkopuolinen.
Tämä on minunkin kokemus. Isän Kuoleman jälkeen oiti hoitaa käytännön asioita, puhua ja tavallaan elämä tuntui todella tärkeältä. Sitten parin kuukauden päästä iski täydellinen lama, masennus yms. Kyllä siitäkin pääsi yli. Äidin kuolema ei tullut yllätyksenä, ja tuntui että olin surrut jo etukäteen. En kokenut surevani, mutta parin kuukauden kuluttua tuli vatsakrammeja. Minulle oli kehittynyt vatsahaava, ja syynä oli varmaan altajuntainen s
Tämä minuakin vähän huolettaa että romahda myöhemmin, toisaalta tuntuu etten vielä tajua koko asiaa...
Kiitos kaikille kommenteista, en siis ole huono ihminen vaikka elämääni jatkankin, vaikka välillä siltä tuntuu kun lukee rivien välistä.
Heti vain! Mun siskon kuoleman jälkeen suru oli musertava, silti pääsin eteenpäin huumorilla. Muistelin ensimmäiset viikot hauskoja asioita ja kerroin niitä muille naurussa suin. Vieläkin teen niin, mutta suru on mussa edelleen hyvin vahvana, vaikka kuolemasta reilu vuosi. Siskoni lapsen rippijuhlia vietettiin pari kuukautta siskoni kuoleman jälkeen. Pakkohan se oli eikä kukaan ajatellut ettei surra tarpeeksi tai kertonut ettei juhliminen ole vielä sopivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä jatkui pintapuolisesti heti normaalisti. Töitä, kauppaa, kotia, harrastuksia. Ainoa vika tässä kombossa on se, että mä muutuin myös pysyvästi. En saa iloa irti enää mistään ja valitettavasti lohdutuksekseni on tullut alkoholi, armoton unohtaja. Pelkään miten tässä vielä käy.
Luuletko, että siskosi olisi halunnut sinun rypevän surussa? Tuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämä jatkui pintapuolisesti heti normaalisti. Töitä, kauppaa, kotia, harrastuksia. Ainoa vika tässä kombossa on se, että mä muutuin myös pysyvästi. En saa iloa irti enää mistään ja valitettavasti lohdutuksekseni on tullut alkoholi, armoton unohtaja. Pelkään miten tässä vielä käy.
Kuulostaa pahalta. Oletko hakenut apua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä jatkui pintapuolisesti heti normaalisti. Töitä, kauppaa, kotia, harrastuksia. Ainoa vika tässä kombossa on se, että mä muutuin myös pysyvästi. En saa iloa irti enää mistään ja valitettavasti lohdutuksekseni on tullut alkoholi, armoton unohtaja. Pelkään miten tässä vielä käy.
Kuulostaa pahalta. Oletko hakenut apua?
En. Tästä on jo muutama vuosi aikaa.
Olin juuri täysi-ikäistynyt, kun vaarini kuoli. Olen maalta kotoisin ja vanhempani/vanhemmat sukulaiset ovat hyvin vanhanaikaisia. Tuolloin oli hyvin tärkeää pitää kiinni suruajasta, joka loppui hautajaisiin. Eli kuoleman ja hautajaisten välillä sai pakolliset tehdä, mutta ei mitään mukavaa, varsinkin kaikkinainen juhlinta oli pannassa. Tämä on kai perinteinen, ainakin maaseudulla ollut ajatus, kauanko on pitänyt surra. Oli muuten nuorelle pitkä aika, kun hautajaisetkin venähtivät vähän pidemmälle. En silloin, enkä nytkään ymmärtänyt tuollaisia sääntöjä, jokainen pitäköön sen pituisen "suruajan" kuin haluaa/tarvitsee.
Teit niin tai näin niin aina se on väärin. Itse koin nuorena henkilönä että nimenomaan en olisi saanut surra tai näyttää surulliselta millään tavalla. Sympatioita ei tullut työyhteisöltä eikä ammattiauttajilta. Olisi pitänyt vaan olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja jatkaa elämää. Ei ollut pelkästään LUPA vaan oli suorastaan PAKKO. Kun en halunnut bilettää niin oli se niin väärin. Nuorena ei olisi saanut surra vaan olisi pitänyt bilettää. Lisäksi ihmiset pelkäsivät ja välttelivät minua. Sairastuin lopulta vakavasti.
Mut läheisen kuolema myös muutti pysyvästi. Alkuun olin todella vihainen, nykyään vihaa esiintyy harvoin, mutta ei mitään ongelmaa riidan haastamisesta edelleenkään. Saatan muuttua lähinnä zombiksi, joka ei välitä mistään. Istun vain ja kuuntelen musiikkia.
Sitten välillä olen yltiöpositiivinen ja nauran paljon ja ihan sydämen pohjasta. En jaksa negatiivisia ja teeskenteleviä ihmisiä yhtään. Mun tekee myös juoda alkoholia usein, mutta en tee sitä, koska tiedän, että se voi johtaa todellisiin vaikeuksiin.
Muistan kertoa läheisilleni kuinka tärkeitä he ovat. Puhuminen auttaa aina.
Olen siis muuttunut negatiiseen sekä positiiviseen suuntaan.
Olin reilun viikon sairaslomalla sisarukseni kuoltua. Ennen hautajaisia en kyllä pystynyt tekemään tai ajattelemaan mitään ylimääräistä. Hoidin omat työt, tein käytännön järjestelyjä ym. Hautajaisten jälkeen alkoi ehkä sitten se ns. normielämä.
En mä ainakaan koe että suruni olisi jotain sellaista jonka takia pitäisi piiloskella viikkokausia kotona, nauttimatta mistään omassa elämässä.
Alue: Aihe vapaa
Useimmat ihmiset joutuvat menemään töihin heti seuraavana arkipäivänä.