Lue keskustelun säännöt.
Tunnetko ihmisiä, jotka ovat lupaavasti alkaneen kehityskaaren jälkeen kuitenkin syrjäytyneet?
18.04.2018 |
Voihan olla, että esim. vakava kriisi, sairastuminen, työttömyys, päihteet jne. johtavat kierteeseen, josta yhteiskuntaan ei ole enää paluuta.
Millainen on tuntemasi sekundaarisesti syrjäytynyt ihminen? Onko haluja ns. palata yhteiskuntaan vai onko peli jo pelattu?
Kommentit (24)
Minä. Syrjäytyminen alkoi viistoistavuotiaana yhdeksännellä luokalla. Siitä huolimatta valmistuin kuitenkin aineenopettajaksi. Sain perheen ja lapsia. Syrjäytyminen alkoi, kun jäin kotiäidiksi. Ja siitä sittemmin työttömäksi. Nyt ikää lähes 50 - voisin kuolla pois.
Työttömyys on yksin pahimmin syrjäyttävä tekijä Suomessa. Peli on osaltani pelattu. Haluan silti tehdä opettajantyötä, jota pätkissä olen silloin tällöin suorittanut.
Ikääntyminen, täydellinen osaamattomuus esim. digimaailmassa, kaikkinainen epäonnistuminen, aina teen virheitä ja vääriä ratkaisuja, jne. ovat johtaneet siihen, että itsetunto on mennyt. Olen pelkkä ihmisraunio. Sössin aina kaiken. Aivan kaiken. Mikään ei elämässäni onnistu.
Näen selvästi ulkopuolisuuden, joka minulla alkoi siis jo peruskoulussa. En ole sosiaalisessa mediassa. Minulla ei ole työyhteistöä eikä työkavereita, ei ystäviä.
Voimat ovat menneet. En jaksa yhtään, kun joku sanoo "opiskele" (ei ole rahaa), lopeta valittaminen, ryhdistäydy, jne. Hormonikorvaushoito alle viisikymppisenä väsyttää ja masentaa.
Ihan oikeasti katson, että elämäni oli tässä. Lapset ovat aikuistuvia teinejä. Parisuhde ok, miehen elämän sisältö on työ.
Mennyt vuosi on ollut kova. Sarja epäonnea, epäonnistumista, murhetta, ikäviä tapahtumia toinen toisensa perään. Ei valoa. Kaivon tai kuopan pohjalla makaan, ulkopuolisena aina ja kaikkialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko joku kertoa, mistä ulkopuolisuus kumpuaa? Olin jo lapsena ulkopuolinen. Leikin yksin, tai katsoin vierestä toisten lasten leikkejä. En osannut tehdä tai leikkiä yhdessä toisten lasten kanssa. Nyt aikuisena vetäydyn pois seurasta, en liity seuraan ikinä, aina vaan olen omissa oloissani. Työttömänä etenkin.
Viime aikoina olen lopettanut vähätkin kontaktit muihin. En jaksa olla enää seurassa aina se työtön, kun muut ovat töissään, jne. Aina se työtön reppana.
Itseni. En vaan kestä tätä maailmaa, muistan kuinka alle kouluikäisenä surin kun lapset kuolee nälkään pakolaisleireillä. Mä jotenkin koen etten kuulu tähän maailmaan, enkä pärjää täällä.
Mulla alkoi 20-vuotiaana huonompi vaihe elämässä, kun sairastuin fyysisesti, jäin työttömäksi ja jouduin lopettamaan koulun. :( Mulla ei oo aiemmin ollut ulkopuolisuuden tunteita, joten tää on tosi vierasta aluetta mulle. Kai tästä vielä kouluun ja työelämään, tämmönen paska välivaihe.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku kertoa, mistä ulkopuolisuus kumpuaa? Olin jo lapsena ulkopuolinen. Leikin yksin, tai katsoin vierestä toisten lasten leikkejä. En osannut tehdä tai leikkiä yhdessä toisten lasten kanssa. Nyt aikuisena vetäydyn pois seurasta, en liity seuraan ikinä, aina vaan olen omissa oloissani. Työttömänä etenkin.
Viime aikoina olen lopettanut vähätkin kontaktit muihin. En jaksa olla enää seurassa aina se työtön, kun muut ovat töissään, jne. Aina se työtön reppana.
Millainen lapsuus ja vanhemmat sinulla oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä. Syrjäytyminen alkoi viistoistavuotiaana yhdeksännellä luokalla. Siitä huolimatta valmistuin kuitenkin aineenopettajaksi. Sain perheen ja lapsia. Syrjäytyminen alkoi, kun jäin kotiäidiksi. Ja siitä sittemmin työttömäksi. Nyt ikää lähes 50 - voisin kuolla pois.
Työttömyys on yksin pahimmin syrjäyttävä tekijä Suomessa. Peli on osaltani pelattu. Haluan silti tehdä opettajantyötä, jota pätkissä olen silloin tällöin suorittanut.
Ikääntyminen, täydellinen osaamattomuus esim. digimaailmassa, kaikkinainen epäonnistuminen, aina teen virheitä ja vääriä ratkaisuja, jne. ovat johtaneet siihen, että itsetunto on mennyt. Olen pelkkä ihmisraunio. Sössin aina kaiken. Aivan kaiken. Mikään ei elämässäni onnistu.
Näen selvästi ulkopuolisuuden, joka minulla alkoi siis jo peruskoulussa. En ole sosiaalisessa mediassa. Minulla ei ole työyhteistöä eikä työkavereita, ei ystäviä.
Voimat ovat menneet. En jaksa yhtään, kun joku sanoo "opiskele" (ei ole rahaa), lopeta valittaminen, ryhdistäydy, jne. Hormonikorvaushoito alle viisikymppisenä väsyttää ja masentaa.
Ihan oikeasti katson, että elämäni oli tässä. Lapset ovat aikuistuvia teinejä. Parisuhde ok, miehen elämän sisältö on työ.
Mennyt vuosi on ollut kova. Sarja epäonnea, epäonnistumista, murhetta, ikäviä tapahtumia toinen toisensa perään. Ei valoa. Kaivon tai kuopan pohjalla makaan, ulkopuolisena aina ja kaikkialla.
Älä valita!!
Jos sulla on lapsia ja mies, sä et ole yksin.
Minä, nykyään tosin menee jo paremmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi 20-vuotiaana huonompi vaihe elämässä, kun sairastuin fyysisesti, jäin työttömäksi ja jouduin lopettamaan koulun. :( Mulla ei oo aiemmin ollut ulkopuolisuuden tunteita, joten tää on tosi vierasta aluetta mulle. Kai tästä vielä kouluun ja työelämään, tämmönen paska välivaihe.
Lähinnä työttömyys, amk oikeestaan tauolla ja alanvaihto edessä ja kaikki tää vaikuttaa tosi paljon itsetuntoon, ja siihen, ettei sitten nauti ihmisten seurasta, kun "menee vähän huonosti", niin ei huvita paljon itseään nöyryyttää ja ihmisiä tavata.
Kyllä, olen itse sellainen. Onko tämä muka jotenkin harvinaista? Huonolla tuurilla elämässä tapahtuu joku kriisi ja vaikea sairastuminen. Näin kävi minulle alle kolmekymppisenä. Keksin säännöllisesti itselleni syitä jatkaa elämässä vaikka olen hyvin tyytymätön kituutuselämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä syrjäydyn kohta, jos en löydä miestä. Olen juonut ja käyttäytynyt itsetuhoisesti jo muutaman vuoden sen jälkeen kun rakkaani hylkäsi minut 20 vuoden jälkeen.
En tunne. Kaikista tuntemistani syrjäytyneistä on merkit näkyneet jo lapsena. Myös itsestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tunne. Kaikista tuntemistani syrjäytyneistä on merkit näkyneet jo lapsena. Myös itsestäni.
Ai jos ihminen vaikka sairastuu vakavasti nuorena aikuisena? Eihän se mtn lopullista tarkoita, mutta kyllähän tuo vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Minä. Syrjäytyminen alkoi viistoistavuotiaana yhdeksännellä luokalla. Siitä huolimatta valmistuin kuitenkin aineenopettajaksi. Sain perheen ja lapsia. Syrjäytyminen alkoi, kun jäin kotiäidiksi. Ja siitä sittemmin työttömäksi. Nyt ikää lähes 50 - voisin kuolla pois.
Työttömyys on yksin pahimmin syrjäyttävä tekijä Suomessa. Peli on osaltani pelattu. Haluan silti tehdä opettajantyötä, jota pätkissä olen silloin tällöin suorittanut.
Ikääntyminen, täydellinen osaamattomuus esim. digimaailmassa, kaikkinainen epäonnistuminen, aina teen virheitä ja vääriä ratkaisuja, jne. ovat johtaneet siihen, että itsetunto on mennyt. Olen pelkkä ihmisraunio. Sössin aina kaiken. Aivan kaiken. Mikään ei elämässäni onnistu.
Näen selvästi ulkopuolisuuden, joka minulla alkoi siis jo peruskoulussa. En ole sosiaalisessa mediassa. Minulla ei ole työyhteistöä eikä työkavereita, ei ystäviä.
Voimat ovat menneet. En jaksa yhtään, kun joku sanoo "opiskele" (ei ole rahaa), lopeta valittaminen, ryhdistäydy, jne. Hormonikorvaushoito alle viisikymppisenä väsyttää ja masentaa.
Ihan oikeasti katson, että elämäni oli tässä. Lapset ovat aikuistuvia teinejä. Parisuhde ok, miehen elämän sisältö on työ.
Mennyt vuosi on ollut kova. Sarja epäonnea, epäonnistumista, murhetta, ikäviä tapahtumia toinen toisensa perään. Ei valoa. Kaivon tai kuopan pohjalla makaan, ulkopuolisena aina ja kaikkialla.
Jos yhtään lohduttaa, minulla on tismalleen sama tilanne. Paitsi miestä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä. Syrjäytyminen alkoi viistoistavuotiaana yhdeksännellä luokalla. Siitä huolimatta valmistuin kuitenkin aineenopettajaksi. Sain perheen ja lapsia. Syrjäytyminen alkoi, kun jäin kotiäidiksi. Ja siitä sittemmin työttömäksi. Nyt ikää lähes 50 - voisin kuolla pois.
Työttömyys on yksin pahimmin syrjäyttävä tekijä Suomessa. Peli on osaltani pelattu. Haluan silti tehdä opettajantyötä, jota pätkissä olen silloin tällöin suorittanut.
Ikääntyminen, täydellinen osaamattomuus esim. digimaailmassa, kaikkinainen epäonnistuminen, aina teen virheitä ja vääriä ratkaisuja, jne. ovat johtaneet siihen, että itsetunto on mennyt. Olen pelkkä ihmisraunio. Sössin aina kaiken. Aivan kaiken. Mikään ei elämässäni onnistu.
Näen selvästi ulkopuolisuuden, joka minulla alkoi siis jo peruskoulussa. En ole sosiaalisessa mediassa. Minulla ei ole työyhteistöä eikä työkavereita, ei ystäviä.
Voimat ovat menneet. En jaksa yhtään, kun joku sanoo "opiskele" (ei ole rahaa), lopeta valittaminen, ryhdistäydy, jne. Hormonikorvaushoito alle viisikymppisenä väsyttää ja masentaa.
Ihan oikeasti katson, että elämäni oli tässä. Lapset ovat aikuistuvia teinejä. Parisuhde ok, miehen elämän sisältö on työ.
Mennyt vuosi on ollut kova. Sarja epäonnea, epäonnistumista, murhetta, ikäviä tapahtumia toinen toisensa perään. Ei valoa. Kaivon tai kuopan pohjalla makaan, ulkopuolisena aina ja kaikkialla.
Olet liian ankara itsellesi. Anna lasten kasvaa rauhassa aikuisiksi ja katsele samalla jotain uutta, ihan muuta kuin opetustyö.
Saat ainakin Kelan tukea tai aikuiskoulutusrahan. Vaikka jotain fyysistä , se tekee hyvää ihmiselle. Puutarhan hoito on loistavaa terapiaa.
En ole minäkää sosiaalisessa mediassa enkä haluakaan olla tätä enempää. Miksi olisin? Mitä saisin siitä? Mihin itse tarvitsisit sitä?
Voin myös kertoa että ollessani viittä vaille aikuinen teini, meillä oli kotona iso kriisi joka vei melkein minutkin mukanaan. Se johtui kokonaan vanhemmista itsestään, ja siitä etteivät he myöntäneet ongelmiaan. Sain paljon turhaa kuonaa osakseni. Olen edelleen, melkein 30v myöhemmin, vihainen vanhemmilleni, jotka jättivät minut yksin selviämään eivätkä hoitaneet itseään ja asioitaan kuntoon kuten täysi-ikäisen ihmisen pitäisi.
On kauheaa olla väkisin vastuussa kaikesta kun on vielä alaikäinen, mutta voimia syövät ja nilkassa riippuvat ovat aikuisia- tai "aikuisia". Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta.
Yritä ottaa lapsesi huomioon, vaikka he tuntuisivat pärjäävän yksin.
Vierailija kirjoitti:
Itseni. En vaan kestä tätä maailmaa, muistan kuinka alle kouluikäisenä surin kun lapset kuolee nälkään pakolaisleireillä. Mä jotenkin koen etten kuulu tähän maailmaan, enkä pärjää täällä.
Olet hengissä ja järjissäsi. Se on jo paljon. Auta jotakuta ja saat itsekin apua.
En tiedä olenko syrjäytynyt. Jonkun mielestä ehkä olenkin. Olen aina kokenut voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta, joka alkoi jo peruskoulussa. Sain kaikista aineista kymppejä enkä koskaan oikein tajunnut koulunkäynnin ideaa. Kirjoitin kuusi ällääkin. Jatkoin yliopistoon ja tein tutkinnonkin melkein valmiiksi. Gradua en viitsinyt enää palauttaa, koska hämmennys opiskelun tarkoituksesta oli jotenkin niin ahdistava ja masentava olotila. Toimin yrittäjänä n. 20 vuotta, kunnes lapset olivat niin isoja, että ajattelin voivani yrittää uudelleen ns. järjestäytyneeseen yhteiskuntaan osallistumista. Olen nyt valmistumassa AMK-ammattiin, mutta en tiedä pystynkö ikinä sopeutumaan tällekään alalle työntekijänä. Ehkä jatkan yrittämistä jossain muussa maassa. Tällä kertaa tosin en jätä tutkintoa kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi 20-vuotiaana huonompi vaihe elämässä, kun sairastuin fyysisesti, jäin työttömäksi ja jouduin lopettamaan koulun. :( Mulla ei oo aiemmin ollut ulkopuolisuuden tunteita, joten tää on tosi vierasta aluetta mulle. Kai tästä vielä kouluun ja työelämään, tämmönen paska välivaihe.
Lähinnä työttömyys, amk oikeestaan tauolla ja alanvaihto edessä ja kaikki tää vaikuttaa tosi paljon itsetuntoon, ja siihen, ettei sitten nauti ihmisten seurasta, kun "menee vähän huonosti", niin ei huvita paljon itseään nöyryyttää ja ihmisiä tavata.
Älä ota turhaan syyllisyyttä työttömyydestä. Työtä on tai ei ole. Jos haet aktiivisesti, olet tehnyt voitavasi.
Jos näyttää siltä että alaltasi ei irtoa elanto, vaihda.
Maailmassa on paljon tekemätöntä työtä, jota voi lähteä etsimään ulkomailta tai tehdä jossain vaiheessa vapaaehtoisena tai osa-aikaisena. Jos pystyy, voi välillä vaihtaa maisemaa.
Työllistyin vakituisesti yli 40-vuotiaana, olen vaihtanut alaa ja teen sen vastakin. Identiteettini ei ole ollut sidoksissa työhön enää pitkään aikaan.
Valmistuminen johonkin ammattiin ei ikävä kyllä tarkoita, että paikkoja olisi jaossa- ei vaikka ko. työtä olisi pilvin pimein. Yleensä ihminen ajattelee, että koska juuri minä suoritin juuri tämän alan tutkinnon, saan heti paikan. Se on inhimillistä, mutta harhaa.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku kertoa, mistä ulkopuolisuus kumpuaa? Olin jo lapsena ulkopuolinen. Leikin yksin, tai katsoin vierestä toisten lasten leikkejä. En osannut tehdä tai leikkiä yhdessä toisten lasten kanssa. Nyt aikuisena vetäydyn pois seurasta, en liity seuraan ikinä, aina vaan olen omissa oloissani. Työttömänä etenkin.
Viime aikoina olen lopettanut vähätkin kontaktit muihin. En jaksa olla enää seurassa aina se työtön, kun muut ovat töissään, jne. Aina se työtön reppana.
Eikö ihmisillä ole muuta puhumista kuin työnsä? Mikä meriitti se on?
Minä. Syrjäytyminen alkoi kymmenvuotiaana ja on jatkunut näihin päiviin asti; olen nykyään 40v.