Eskarilaisen uhmavuosi, elämä on yhtä vääntämistä lasten kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä ollut mitään uhmaikä. Eikä ollut eskari-iässä mitään. Eikä ole teini-iässäkään ollut.

Näitä tukahdutettuja tunteita monet käsittelevät aikuisena parisuhteessa tai terapiassa.

Nykyään uskotaan että uhmareaktiot tai teinin kapina on reaktioita vanhempien ymmärtämättäkään käytökseen. Tapahtuu muutoksia ja on tunneteaktioita. Mutta niiden ei tarvitse mennä yli.

Suosittelen miettimään omaa käytöstä

Kyllä jotkut meistä reagoivat esimerkiksi stressiin meltdownilla. Itselläni oli lapsena tällainen hermorakenne, ja samoin yhdellä lapsistani.

Vielä yliopiston pääsykokeisiin mennessä sain raivarit kuskina olleelle vanhemmalleni, joka ei tosiaankaan tuossa tilanteessa käyttäytynyt mitenkään väärin. Mutta pääsin sisään huippupistein. Ja kai se otsalohko jossakin vaiheessa kehittyi, koska enää en räjähtele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meillä ollut mitään uhmaikä. Eikä ollut eskari-iässä mitään. Eikä ole teini-iässäkään ollut.

Näitä tukahdutettuja tunteita monet käsittelevät aikuisena parisuhteessa tai terapiassa.

Nykyään uskotaan että uhmareaktiot tai teinin kapina on reaktioita vanhempien ymmärtämättäkään käytökseen. Tapahtuu muutoksia ja on tunneteaktioita. Mutta niiden ei tarvitse mennä yli.

Suosittelen miettimään omaa käytöstä

Juu kiitos. Luuletko, ettei ole mietitty, että miten pitäisi ja miten ei pitäisi. Se, joka ei koskaan väsyneenäkään lipsahda Kasvatuksen Kultaiselta Polulta milliäkään, heittäköön ensimmäisen kiven <3 Sinä varmaan aloitat :)

Mua sentään kiinnostaa miksi ja miten lapsi reagoi, sekä samalla tutkailla omaa ja toisen vanhemman käytöstä ja minkälaisia vastareaktioita lapsilta tulee ja yrittää parantaa omia tapojani. Kuten tiedämme ja saamme ajoittain uutisista lukea, on vanhempia joita ei kiinnosta lasten kasvattaminen tai mitkään siihen liittyvät asiat. Ikävää, että keskitytte mollaamaan heitä, jotka yrittävät ja puhuvat asioista ääneen.

Ap.

7-vuotias ei ole uhmavaiheessa vaan jo seestynyt, kohta koulunsa aloittava iso lapsi! Lapsi on joko erityislapsi tai vika vanhemmissa... 

Vierailija kirjoitti:

Eevee kirjoitti:

Tsemppiä! Ei kaikilla osu ne uhmat just prikulleen saman ikäisenä. Ja toisilla on joku 2v. uhma pahin ja toisilla taas joku muu uhma/kausi pahin. Mun pojalla ei ollut mitään ihmeempää kautta n. 3-8v. mut nyt 9v. joku rasittava kausi meneillään, oikea draamakingi. Yritän vaan ajatella, että ohi se menee ja noudattaa rajoja ja rakkautta-periaatetta. Ei ole aina helppoa ei.

Kiitos :)

Melkein tokalle sivulle päästiin ennen kuin löytyi yksi empaattinen hahmo <3 Muille on ollut tärkeintä vaan lytätä lyötyä ja tylyttää entisestään viikonlopun kurjistamaa äitiä :D 

Ap.

Hih, joo, erehdyin hakemaan täältä jotain vertaistukea poikani ollessa vauva ja sontaa vaan sateli niskaan. Mulla oli silloin vielä synnytyksen jälkeinen masennus, että ei ollut nahka kaikista paksuin.

Vierailija kirjoitti:

7-vuotias ei ole uhmavaiheessa vaan jo seestynyt, kohta koulunsa aloittava iso lapsi! Lapsi on joko erityislapsi tai vika vanhemmissa... 

Niinkö?

"6 vuoden ikää on kutsuttu muun muassa kuningasvuodeksi: esikouluikä on kuin varhaislapsuuden kruunaus. Ikään liittyy samantyyppinen itsenäistymisvaihe kuin 2–3-vuotiailla. Joillakin 6-vuotiailla itsenäistymisvaihe menee ohi ilman suurempia kuohuja. Joissakin 6-vuotiaiden kodeissa taas elää vaihtelevan pitkän ajan tunnemyrskyissä kamppaileva ”pieni murrosikäinen”.

Lähde: https://www.mll.fi/vanhemmille/lapsen-kasvu-ja-kehitys/6-7-v/6-7-vuotia…

Mun draamakuningatarlapsellani oli eskariuhma 6-vuotiaana, ja muistan sen vieläkin. Koska hän on nyt aikuinen, ja olen onnistunut tehtävässäni ihan mukavasti, voin nyt jälkikäteen iloisesti myöntää, että (anteeksi suoruuteni) kyllähän se oli puoli vuotta yhtä vittua. Niin oli murrosikäkin, mutta kauemmin ja eri tavalla.

Meillä 5,5 v. myös huutaa, kiukkuaa eikä tottele (esim. pukeminen hyvin vaikeaa). Hermot menee kiireessä itselläkin usein. On myös tosi kriittinen tekemisiään kohtaan: piirustus on huono, mä en osaa mitään jne. Heittää hanskat monissa asioissa heti tiskiin eikä viitsi yrittää edes jos ei heti suju.

Kuitenkin on huumorintajuinen, kiva, fiksu ja monissa asioissa tosi kiltti, mutta halutessaan niin jääräpää että elämä ei tosiaan tunnu helpolta juuri nyt. Ihanaa, että löytyy kohtalotovereita, tsemppiä ap ja muut uhmailijoiden vanhemmat! Valaa uskoa siihen että tämä on normaalia ja menee vielä ohi.

Vierailija kirjoitti:

Mun draamakuningatarlapsellani oli eskariuhma 6-vuotiaana, ja muistan sen vieläkin. Koska hän on nyt aikuinen, ja olen onnistunut tehtävässäni ihan mukavasti, voin nyt jälkikäteen iloisesti myöntää, että (anteeksi suoruuteni) kyllähän se oli puoli vuotta yhtä vittua. Niin oli murrosikäkin, mutta kauemmin ja eri tavalla.

Ihanaa, kiitos :D Piristävä viesti kaikessa suoruudessaan. Aina välillä auttaa, kun saa nauraa tälle asialle, sen voimalla jaksaa taas ehkä seuraavan raivarin paremmin. Ja kuten sanottu, onneksi on työpaikka, josta pidän ja johon on ihana "paeta" huomenna tämän viikonlopun ns. laatuajan jälkeen taas :D 

Ap.

Ap on passiivis-aggressiivinen.

Meidän eskarilaisella neidillä on myös näitä "minä en osaa mitää ja te ette tykkää minusta" -kohtauksia. Uhmassa sinällään ollaan päästy vähemmällä nyt kuin mitä silloin kun tyttö oli 2-3 -vuotias, mutta kyllä väännetään nytkin välillä ihan tarpeeksi. Ja nämä itsesäälikohtaukset ovat ihan suht uusia. Tyttö toisaalta on aina ollut vähän dramaattinen, joten olen ajatellut, että hänen luonteeseensa kuuluu juuri tämmöinen draamailu. Isosiskolla ei ole ikinä ollut tällaista itsesääli-meininkiä vaikka uhmaa hälläkin oli tuossa iässä. 

Meillä kesällä 6v täyttävä raivopää. Alkoi viime syksynä, en tiedä oliko päiväkodin aloituksella osansa mutta  esim. alkoi kiukutella harva se päivä kun tulin hakemaan hoidosta (ennen kävi leikkikoulua josta lähti 99% kerroista kotiin kuin naantalin aurinko). Kotona saattoi lennellä tavarat, ovia paiskottiin ja jatkuvasti oli niin pirun kiukkuinen. Joulun tienoilla tuli kuvioihin kiroilu ja kiinnipitotilanteet. Kiroilusta onneksi päästiin aikalailla heti eroon *kopkop*, mutta esim. tänäänkin jouduin pitämään kiinni kun raivosi ja yritti mm. raapia ja purra minua. Nämä päättyy aina ulisevaan itkuun ja siihen että haluaa SYLIIIIN. 

Ärsyttää myös se kun ollaan kotona niin lapsi jatkuvasti riehuu tai ulisee jostain. Sitten kun ollaan lähdössä johonkin niin ulisee ettei hän kertakaikkiaan jaksa lähteä nyt minnekkään. Ja sitten kun ollaan jossain niin sekään ei usein kelpaa (väärä puisto, väärät lelut, haluan pyöräilemään, en halua pyöräillä kun pyörä on ihan tyhmä jne). MIKÄÄN EI KELPAA. 

 Myös pikkusiskon kiusaaminen ja pahantekoon yllyttäminen on välillä kuvioissa. Ja se että tahallaan satuttaa siskoa ja sitten juoksee karkuun... huoh. Välillä taas ovat parhaimmat ystävykset. Päivittäin saan kuulla olevani tyhmä roskapää jonka hän heittää vessanpönttöön tms. Kun sanon asioista vastaus saattaa olla; huolehdi omista asioistasi, en kuuntele sua! Oikein nenäkäs siis välillä. 

Ja päiväkoti ei auta asiaa, kun siellä tuntuu olevan 10 muuta samanlaista ************! joista ottaa mallia. 

Enkä todellakaan katso näitä asioita läpi sormien. Mutta sehän siinä raskasta onkin. Kun tuntuu että omat keinot on loppu ja pitäis silti vaan jaksaa toistaa ja toistaa ja toistaa niitä. Tulokset laihat. 

Meidän eskarilainen on juuri edellä mainitussa ”kuningasvaiheessa”, haluaisi ottaa valtaa kaikesta ja isottelee minkä kerkiää 😀 Välillä päivät on raivaria toisen perään mutta sekaan mahtuu onneksi niitäkin päiviä kun kaikki sujuu hienosti ja syliin pitää välillä vielä päästä.

Niinä päivinä kun kunkku iskee on se kyllä niin hermoja raastavaa. Raivareita saadaan milloin mistäkin ja käytös on kuin pienellä murrosikäisellä. Miten se yöpuvun laitto ja hampaiden pesukin voi niinä päivinä joka kerran tulla yllätyksenä ja saada aikaan kunnon kiukun.. Muistuttelen aina itseäni että tää menee ohi ja tulen kaipaamaan tätä aikaa vielä monesti!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myös eskarilainen ja 5v. Eskarilainen ei kyllä ikinä lankea itsesyytöksiin, päinvastoin. Hänen yleisimmät huudonaiheensa ovat "sinun syy" tai "epäreilua". Esimerkiksi jos häneltä tippuu joku tavara, se ei koskaan ole hänen itsensä vika vaan häntä viimeksi puhutelleen ihmisen :D

5v puolestaan on varsin tasaisessa vaiheessa.

Joo tottakai tämäkin, esim. tänään: "te haluatte että mä käyttäytyisin huonosti!". Ööh, selvä :D

Mutta siis itsesäälin puolelle menee hyvin usein sitten, kun on tarpeeksi vollottanut ja vältellyt sitä vaativaa tehtävää mitä häneltä pyydettiin, esim. laita ulkohousut jalkaan, että päästään lähtemään. Sitten loppuaariana on yleensä se, että kukaan ei häntä rakasta tai jotain muuta yhtä dramaattista. Ihan sama miten järkevästi perustelee hänelle vastauksia, mikään ei kelpaa kun on tuossa vaiheessa. Ja meillä ei ole koskaan sanottu, että lapsi olisi typerä, hölmö tai muuta, vaan aina on puututtu vaan nimenomaan käytökseen, sanomiseen tai tekemiseen, että se on typerää, vaarallista, hölmöä tai mistä nyt ikinä onkaan sillä hetkellä kyse.

Ap.

Onko mahdollista, että lapset ovat väsyneitä? Viikonloppuisin helposti tulee valvottua pikkasen arkea kauemmin ja päiväkodissa ainakin 5-vuotiaalle on vielä päivälepo. Meillä yksi lapsista (nyt jo varhaisteini) on aivan mahdoton väsyneenä. Jos sitten lisätään uhma ja väsymys niin mistään ei tule hänen kanssaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Meidän eskarilaisella neidillä on myös näitä "minä en osaa mitää ja te ette tykkää minusta" -kohtauksia. Uhmassa sinällään ollaan päästy vähemmällä nyt kuin mitä silloin kun tyttö oli 2-3 -vuotias, mutta kyllä väännetään nytkin välillä ihan tarpeeksi. Ja nämä itsesäälikohtaukset ovat ihan suht uusia. Tyttö toisaalta on aina ollut vähän dramaattinen, joten olen ajatellut, että hänen luonteeseensa kuuluu juuri tämmöinen draamailu. Isosiskolla ei ole ikinä ollut tällaista itsesääli-meininkiä vaikka uhmaa hälläkin oli tuossa iässä. 

Tsemppiä sinnekin!

Sanoivat meille eskarin keskustelussa, että niin kauan kun lapsi on osannut sen mitä tehdään, niin kaikki sujuu hyvin, mutta loppukeväästä, kun on tullut vähän uuttakin asiaa tai vaikeampia tehtäviä, niin menee heti lukkoon, eikä halua edes yrittää. Hokee vain ettei osaa eikä ymmärrä. Tossa lapsi tarvii kyllä kannustusta ja tukea. Olen kyllä yrittänyt aina puhua siitä, että epäonnistuminen ei haittaa, sitten vaan yritetään uudelleen. Ollaan käyty läpi myös sellaisia asioita, mitä ei ensin osannut, mutta kun harjoitteli vaan uudelleen ja uudelleen, niin oppi. Toivon että se toisi vähän itseluottamusta, muuten koulussa tällä pikku perfektionistilla saattaa tulla hankaluuksia.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kesällä 6v täyttävä raivopää. Alkoi viime syksynä, en tiedä oliko päiväkodin aloituksella osansa mutta  esim. alkoi kiukutella harva se päivä kun tulin hakemaan hoidosta (ennen kävi leikkikoulua josta lähti 99% kerroista kotiin kuin naantalin aurinko). Kotona saattoi lennellä tavarat, ovia paiskottiin ja jatkuvasti oli niin pirun kiukkuinen. Joulun tienoilla tuli kuvioihin kiroilu ja kiinnipitotilanteet. Kiroilusta onneksi päästiin aikalailla heti eroon *kopkop*, mutta esim. tänäänkin jouduin pitämään kiinni kun raivosi ja yritti mm. raapia ja purra minua. Nämä päättyy aina ulisevaan itkuun ja siihen että haluaa SYLIIIIN. 

Ärsyttää myös se kun ollaan kotona niin lapsi jatkuvasti riehuu tai ulisee jostain. Sitten kun ollaan lähdössä johonkin niin ulisee ettei hän kertakaikkiaan jaksa lähteä nyt minnekkään. Ja sitten kun ollaan jossain niin sekään ei usein kelpaa (väärä puisto, väärät lelut, haluan pyöräilemään, en halua pyöräillä kun pyörä on ihan tyhmä jne). MIKÄÄN EI KELPAA. 

 Myös pikkusiskon kiusaaminen ja pahantekoon yllyttäminen on välillä kuvioissa. Ja se että tahallaan satuttaa siskoa ja sitten juoksee karkuun... huoh. Välillä taas ovat parhaimmat ystävykset. Päivittäin saan kuulla olevani tyhmä roskapää jonka hän heittää vessanpönttöön tms. Kun sanon asioista vastaus saattaa olla; huolehdi omista asioistasi, en kuuntele sua! Oikein nenäkäs siis välillä. 

Ja päiväkoti ei auta asiaa, kun siellä tuntuu olevan 10 muuta samanlaista ************! joista ottaa mallia. 

Enkä todellakaan katso näitä asioita läpi sormien. Mutta sehän siinä raskasta onkin. Kun tuntuu että omat keinot on loppu ja pitäis silti vaan jaksaa toistaa ja toistaa ja toistaa niitä. Tulokset laihat. 

Auts, voimia arkeen sinnekin, en osaa muuta sanoa :/

Varmasti vielä jotenkin entistä rankempaa, jos kaikki on alkanut kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Meidän eskarilainen on juuri edellä mainitussa ”kuningasvaiheessa”, haluaisi ottaa valtaa kaikesta ja isottelee minkä kerkiää 😀 Välillä päivät on raivaria toisen perään mutta sekaan mahtuu onneksi niitäkin päiviä kun kaikki sujuu hienosti ja syliin pitää välillä vielä päästä.

Niinä päivinä kun kunkku iskee on se kyllä niin hermoja raastavaa. Raivareita saadaan milloin mistäkin ja käytös on kuin pienellä murrosikäisellä. Miten se yöpuvun laitto ja hampaiden pesukin voi niinä päivinä joka kerran tulla yllätyksenä ja saada aikaan kunnon kiukun.. Muistuttelen aina itseäni että tää menee ohi ja tulen kaipaamaan tätä aikaa vielä monesti!

Teini-iän myrskyissä tätä aikaa muistelee varmaan sellaisena viehättävän seesteisenä ajanjaksona :D 

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos minulla ei ole lapsia...

Ei minullakaan...eikä tule!  En jaksaisi kuunnella uhmahuutoitkua edes viittä minuuttia eikä minun luojan kiitos koskaan tarvitsekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on myös eskarilainen ja 5v. Eskarilainen ei kyllä ikinä lankea itsesyytöksiin, päinvastoin. Hänen yleisimmät huudonaiheensa ovat "sinun syy" tai "epäreilua". Esimerkiksi jos häneltä tippuu joku tavara, se ei koskaan ole hänen itsensä vika vaan häntä viimeksi puhutelleen ihmisen :D

5v puolestaan on varsin tasaisessa vaiheessa.

Joo tottakai tämäkin, esim. tänään: "te haluatte että mä käyttäytyisin huonosti!". Ööh, selvä :D

Mutta siis itsesäälin puolelle menee hyvin usein sitten, kun on tarpeeksi vollottanut ja vältellyt sitä vaativaa tehtävää mitä häneltä pyydettiin, esim. laita ulkohousut jalkaan, että päästään lähtemään. Sitten loppuaariana on yleensä se, että kukaan ei häntä rakasta tai jotain muuta yhtä dramaattista. Ihan sama miten järkevästi perustelee hänelle vastauksia, mikään ei kelpaa kun on tuossa vaiheessa. Ja meillä ei ole koskaan sanottu, että lapsi olisi typerä, hölmö tai muuta, vaan aina on puututtu vaan nimenomaan käytökseen, sanomiseen tai tekemiseen, että se on typerää, vaarallista, hölmöä tai mistä nyt ikinä onkaan sillä hetkellä kyse.

Ap.

Onko mahdollista, että lapset ovat väsyneitä? Viikonloppuisin helposti tulee valvottua pikkasen arkea kauemmin ja päiväkodissa ainakin 5-vuotiaalle on vielä päivälepo. Meillä yksi lapsista (nyt jo varhaisteini) on aivan mahdoton väsyneenä. Jos sitten lisätään uhma ja väsymys niin mistään ei tule hänen kanssaan mitään.

Varmasti pitkä viikko on omiaan pahentamaan viikonlopun uhmailuja. Mulla tää eskarilainen 7v ei ole nukkunut päiväunia sen jälkeen, kun täytti 2v, eivätkä hoidossakaan sitä laittaneet enää nukkariin ekan vuoden jälkeen. Silloin olivat yrittäneet päivittäin syksystä kevääseen ja tämä nukahti ehkä 10krt, niin ehdottivat itse, että hän saisi jäädä muiden valvovien lasten kanssa hereille jatkossa. Lapsi on nukkunut syntymästään asti oikeastaan täydet yöunet aina. Jos ei nuku, on 98% todennäköisyydellä kipeänä.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos minulla ei ole lapsia...

Ei minullakaan...eikä tule!  En jaksaisi kuunnella uhmahuutoitkua edes viittä minuuttia eikä minun luojan kiitos koskaan tarvitsekaan.

Jaksoit kuitenkin osallistua keskusteluun aiheesta mikä sinua ei kiinnosta eikä tule kiinnostamaankaan.

Tsemppiä, ap ja muut uhmailjpoden vanhemmat. Varmasti ei aina jaksa olla rakentava, mutta on tosi hyvä, kun yritetään parhaamme.

Meillä myös eskarilaiselta tullut ihan uudenlaista uhmaa. Tosi paljon murrosikämäistä tottelemattomuutta (te ette minua määrää, en tee vaikka tekisitte mitä, yms), erittäin huonos epäonnistumisen/pettymysten sietoa ja juurikin sellainen, ettei hakua yrittää mitään uutta, jos ei olekaan heti hyvä siinä. Oli mm itkenyt eskarissa, kun ei osannut kellonaikoja.

Kiva kuulla, että muillakin on samantyylistä ongelmaa. Mietin jo, että ollaanko jotenkin ”pilattu” lapsi perfektionistiksi vaikka ollaan tehty parhaamme juuri sitä välttääkseen. Onneksi todennäköisimmin on vain ”vaihe”. 😉