Inhoan äitini vaikutusta elämäämme

Ihan ensiksi sanon, että en ole palstan äitihullu.
Äitini on siis ollut mun ja lapseni elämässä, koska haluaa niin kovasti auttaa ja olla mukana. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ottanut tosissaan mitään vaikeuksia. Esimerkiksi kun kerroin lapsen raivokohtauksista, hän sanoi "no nyt mä uskon!" vasta kun lapsi kerran raivoontui siellä ollessamme (yleensä kohtaus tuli vain kotona, näitä oli ollut noin vuoden ajan ainakin ja olin niistä puhunut). Myös kun lapsella on ollut myöhemmin koulussa ongelmia, niin niistä ei halua kuulla, sanoo vaan että onhan se fiksu ja koulussa hyvin menee. Kun isäni kuoli, sanoin että jaksan tosi huonosti (perinnönjaon ym. asioiden, surun ja yksinhuoltajuuden kanssa) äitini totesi vain, että "kyllä sä jaksat".
Pari vuotta isän kuoleman jälkeen sairastuin itse vakavasti, niin että en sitten tainnut kovin hyvin jaksaa henkisesti ja fyysisesti, vaikka sairastumiseen voi monia syitä olla (arvatkaapa ottiko äitini tosissaan, kun jostain syystä kerroin väsymyksestäni, ensioireista ja hoitoon hakeutumisen yrityksistäni?)
Hänellä saa tietenkin olla mielipiteensä ja toista ei voi muuttaa, mutta jotenkin ahdistaa, kun äiti aina toivoisi meitä enemmän käymään ja haluaisi olla enemmän lapsen kanssa, mutta itseäni ei niin kovasti kiinnosta suhteen tiivis ylläpito, kun en tule kuitenkaan kuulluksi ja ymmärretyksi. Olen varmaan kuunnellut äitiäni liikaa nytkin, ja jos olisin kuunnellut enemmänkin ja omaksunut asenteen, että kyllä sitä aina kestää ja apua ei haeta, niin olisin varmaan haudassa jo.