Onko sinut kasvatettu uskonnottomaksi? Miten sen lapsena koit, entä nyt?

Teidän kokemustenne perusteella voinen tehdä yhteenvedon, että ajattelemamme " uskontojen käsittelemistapa" on oikeaa suuntaa. Kuten viimeisin kirjoittaja kirjoitti, minulla on sellainen kutina, että jos lapselta kieltää uskonnon, tarve siihen tulee teini-iässä voimakkaana. Yksilöllisiä eroja tietenkin on, mutta loogista olisi se noin.



Tuomme omna näkemyksemme lapsille selväksi, mutta he saavat paljon tietoa uskonnoista ja ovat vapaita päättämään osallistumisistaan uskonnollisiin tilaisuuksiin. Pitänee lähteä metsästämään koirjoja aiheeseen littyen. Tietääkö teistä kukaan hyvää kirjaa, minkä avulla voisi lapsen kanssa tutustua eri uskontoihin ja erilaisuuteen? Ja nimenomaan puolueettomalta kannalta.



ap





ap

Vierailija:

Miten kasvatat omat lapsesi? Oletko uskossa nyt? Tunsitko kaipuuta uskoa kohtaan lapsena/nuorena? Tunsitko jääväsi jostain paitsi?

Monta kysymystä. Kiitos, jos jaksat vastata :)

Lapsi uskonnottomaksi, kerron kyllä jos kyselee.

En usko kristinuskon Jumalaan, elämänkatsomus lähinnnä luonnonuskontoja.

En tuntenut lapsena mitään uskonkaipuuta, minusta uskontojutut (ruokarukoukset ym) oli typeriä satuja. Nuorena sitä sitten alkoi miettiä filosofisemmin.

En tuntenut jääväni mistään paitsi, pikemminkin päinvastoin, sain itse muodostaa maailmankuvani ilman mitään ennakko-oletuksia.

kiitos sen aloittamisesta, ap.

On rauhoittavaa kuulla että myös muut kasvattavat lapsiaan samansuuntaisesti kuin minä.



t.16

niin ilmoitathan täälläkin. Minuakin kiinnostaa.



Kun joku on kuollut, me olemme kertoneet lapsille että vainaja säilyy meidän läheisten mielessä ja sydämessä. Meillä lapsille ei riitä se selitys että joku vaan kuolee ja häviää pois, vaan kaipasivat jotain selitystä.



Meidän ekaluokkalainen osallistuu koulun uskontotunnille vaikka emme kuulu kirkkoon eikä lapsia ja äitiä ole kastettu. Vähän kyllä närästää tuo evlut uskon tuputus joka paikasta koulussa ja pk:ssa, mutta luotan lapsiini ja siihen että he osaavat ajatella omilla aivoillaan ja tehdä omia päätelmiä ja kyseenalaistuksia, vaikka " kaikki muut" ajattelisivat toisin.

Ekaluokkalaisellamme on kova tarve puhua uskonasioista ja häntä harmittaa kun on kuullut koulussa jonkun tarinan jumalasta tai Jeesuksesta ja minä sanon että jotkut ihmiset uskoo niin, mutta minä en.

Leikimme aina yhdessä, mutta leikeissä ei koskaan ollut mitään enkeleitä tms. Minä kävin pyhäkoulua ja sitten tämä kaverikin (silloin oltiin ekaluokkalaisia) halusi tulla mukaan. Ja hänen vanhempansa kielsivät. Muistan, että meillä kotona puhuttiin, että onpa tiukkapipoista sakkia, eivät edes pyhäkouluun päästä!

Ja muutaman kerran tämä kaverini tuli salaa pyhäkouluun.

Hän kävi teininä rippikoulun (jota minä en käynyt, koska en kuulu luterilaiseen kirkkoon) ja vanhemmat joutuivat järjestämään ihan rippijuhlatkin. En tiedä miten on uskonasioita käsitellyt, mutta ainakin lukee alan kirjallisuutta paljon enemmän kuin minä. Olen miettinyt, että saiko tämä ateistiperheessä kasvaminen, jyrkkä uskonnon kieltäminen, jotenkin hänet kaihoamaan uskonnollisten asioiden perään.

Nyt hän on paljon uskonnollisempi kuin minä. Erosi kyllä kirkosta parikymppisenä, aikomuksenaan liittyä ortodoksikirkkoon, mutta sitten ei liittynytkään. Nyt on taas luterilainen - mutta ei ole kertonut asiasta vanhemmilleen, koska se olisi heille pettymys :(

Meillä kotona ei siis uskonnoista paljoa puhuttu, mutta ei myöskään korostettu uskonnottomuutta millään tavalla. Kysymyksiin uskonnosta vastattiin asiallisesti ja vanhemmat kertoivat oman näkemyksensä asiaan.

Pyhäkoulussa kävin muutaman kerran, koska kaikki kaveritkin kävivät, mutta innostus lopahti hyvin nopeasti.

Koulussa kävin sekä et, että uskonto tunnolleilla jonkin aikaa (en siis osannut päättää kummalla tunnilla haluan käydä), kunnes itse valitsin et:n.

Ripari kun tuli ajankohtaiseksi mietin josko liittyisin kirkkoon (riparilahjat siis innostivat), vanhemmat eivät puuttuneet tähänkään päätökseen mitenkään. Jäi ripari ja kirkkoon liittyminen kuitenkin väliin.

En koe jääneeni mistään paitsi uskonnon puuttumisen takia, päin vastoin.

Nyt naimisissa tapakristityn kanssa ja sovittu, ettei kumpikaan tuputa omaa näkemystään lapsille. Kysymyksiin vastataan, mutta lapsia ei saa manipuloida tai johdatella kumpaankaan suuntaan. Päätäköön itse mihin uskovat tai ovat uskomatta ja mieltä saa aina muuttaa.

Vierailija:

Miten kasvatat omat lapsesi? Oletko uskossa nyt? Tunsitko kaipuuta uskoa kohtaan lapsena/nuorena? Tunsitko jääväsi jostain paitsi?

Monta kysymystä. Kiitos, jos jaksat vastata :)

Joskus pihalla kuulin pihakaverilta jumalan olemassaolosta, oli mulle täysin uusi asia.. kun kysyin kotona, niin vastaus oli että jotkut uskovat.

Olen aina ollut et-tunneille, mua ei ole kastettu, en ole käynyt riparia enkä kirkoissa kouluaikoina. Ainoat kirkkokäynnit on sukulaisten häät ja hautajaiset, joissa olo on ulkopuolinen, ne kristilliset rituaalit kun tuntuvat (anteeksi uskovaiset) typeriltä ja koomisilta. Mulle ne on täysin vieraita asioita.

Uskontoa en ole koskaan tarvinnut mihinkään enkä tunne jääneeni mistään paitsi

Kävin pienenä seurakunnan kerhossa koska muita kerhoja ei ollut. Koulussa olin uskontotunneilla ja veisasin virsiä iloisena. Uskoin, mutta en kaikkeen mitä sanottiin. Kotona ei opetettu mitään uskonnollista, vaan sanottiin, että jotkut uskovat näin ja jotkut taas toisin.



Olen etsinyt uskontoani ja jäänyt sitten keskenäni uskomaan mihin lystään ja se on minulle sopiva tapa. Lapsille en ole opettanut yhtäkään kristillistä tai muuta rukousta enkä opeta. Uskontotunneille he eivät tule menemään, koska opettaja olisi todennäköisesti uskova ihminen ja sellaisen en halua opettavan lapsiani. Ihan vaan siltä varalta, ettei kukaan ilmoittaisi lapsilleni, että tämä ja tämä on Totuus. Minun mielestäni kun sellaisia ei ole. Haluan heidän päättävän itse, mikä on heille totta ja mikä ei ja peruskouluiässä on aika lailla nuori vielä päättämään sellaista, sitä uskoo helpommin kun opettaja sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin ja sellaisen _tiedon_ sotkeminen _uskon_ asioihin on minusta vähän hankalaa.



Kerron heille enkeleistä asiana johon jotkut uskovat, kerron myös tontuista ja metsänhengistä ja milloin mistäkin. Olen kertonut, että joidenkin mielestä kuollut nousee taivaaseen, toisten mielestä muuttuu vaikkapa perhoseksi. En väitä yhdestäkään asiasta, että se olisi juuri tietyllä tavalla, sanon aina, että jotkut uskovat näin ja itse saa uskoa mihin haluaa. Isompi on pari kertaa kysynyt, että uskonko minä (vaikkapa enkeleihin tai joulupukkiin) ja minä vastaan, että joskus, joskus en. En tiedä, kerron ja katson, että kerron sen iloisella ja huolettomalla sävyllä. Toivottavasti lapseni oppivat suhtautumaan uskoon mutkattomasti ja sellaisena asiana, joka tuottaa lohtua eikä syyllisyyttä.