Onko sinut kasvatettu uskonnottomaksi? Miten sen lapsena koit, entä nyt?

Kasvatettiin uskonnottomaksi. Lapsena häiritsi vähän kun muut talon kakarat käbi pyhäkoulua. Mutta muuten ei tuntunut missään. Kouluiässä sitten oli kivaa kun olin pienen ala-asteen ainut " uskonnoton" ja sain vapaata uskontotuntien aikaan. Myöhemmin olin ET-opetuksessa ja viihdyin. Riparin kävin kun teininä halusin muiden muassa.



Omaa lastamme ei ole kastettu, mutta jos hän haluaa ripille aikanaan tai muuten liittyä kirkkoon niin siitä vaan. Emme ole uskossa emmekä edes kuulu kirkkoon, mutta emme ole mitään uskonvihaajiakaan. Uskonto ei kuulu arkeemme ja kasvatuksessa käytämme uskonnon teemojen sijasta maalaisjärkeä.

Kukin tyylillään. Mitään kaipuuta en koskaan ole tuntenut. Jos lapseni joskus haluaa vaikka papiksi niin ei kun go for it.

Olen itse saanut uskonnollisen kasvatuksen, mutta nykyisin olen agnostikko, kuten miehenikin. Halusin kysellä ihan vaan uskonnottomiksi kasvatettujen tuntemuksia lapsuudestaan.



Me toivomme, että lapset eivät osallistuisi uskonnonopetukseen, mieluummin ET-tunneille. Mutta jos lapsi haluaa mennä pyhäkouluun, uskontotunneille ja riparille, totta kai lapsi saa mennä.



Miten muistat, että sinulle kerrottiin esim. enkeleistä, jumalasta ja uskonnosta, entä kuolemasta? Jos sinua pelotti, mitä ajattelit pienenä, että tuli turvallisempi olo?



ap

...juuri puhuttaneen. Mutta moni muu varmaan muistaisi, olen vähän huono vastaamaan noihin muisojuttuihin. Minun isäni kuoli oman käden kautta ollessani 6-vuotias ja se trauma pyyhkäisi suurimman osan muistoistani. Tuon tapahtuman aikoihin varmaan puhuimme äitini kanssa paljonkin kuolemasta ja jumalasta ja enkeleistä ja vaikka mistä, mutta en pysty muistamaan.



Myöhemmin (vanhempana siis) muistan olleen sellainen jumalanvihaamiskausi. Vihasin jumalaa, jota en tuntenut lainkaan, koska hän oli ottanut isäni minulta. Tällaista selviytymistä ja uskonto sekoittui siihen jotenkin.



Muistan sen, että äitini sanoi minulle ennen ala-asteelle menoa, että minun ei tarvitse olla uskontotunneilla. Kysyin, että miksi ei ja äitini sanoi, ettei se ole tarpeellista. Äitini uskonvastaisuus oli varmasti paljon suurempi kuin minun nyt, mutta siksi siis en osallistunut uskonopetukseen.



Ai niin, sen muistan myös, että monet (ehkä äitini kannustamana) sanoivat isäni kuoleman jälkeen, että hänestä tuli minun oma suojelusenkelini tuonne jonnekin (taivaasta ei puhuttu) ja hän pitää minusta huolta. Se lohdutti minua monina vaikeina hetkinä.

Mun mies kuuluu kirkkoon, mutta ei omaa mitään uskonnollista kasvatusta ja sen kyllä huomaa että muukin perhe on ulkona uskontohommista kuin lumiukko. Ei kaivannut uskontoa lapsena eikä kaipaa nytkään.



Itse otin uskonnon harrastuksena ja menin kavereiden mukana, mutta uskonnolisuus ei tarttunut. Minusta vaan oli kiva saada tauluuni tähtiä ja lampaita : )

Lapsena pidin kyllä itselläni enkeliä joka osittain auttoi kestämään fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn. Eniten kuitenkin toivoin ihmistä joka rakastaisi minua. Omia lapsiamme emme kasvata uskontoon. Saavat itse sitten aikanaan päättää uskovatko vaikko eivät. Ovat kuitenkin kastettuja, lähinnä äitini mieliksi.

minua ei ole kastettu eikä kirkossa käyty paitsi häissä ja hautajaisissa. Mistään Jumalaan liittyvästä en muista koskaan puhuneeni vanhempien kanssa. Koulussa tosin osallistuin uskonnontunneille ja ripalillekin olisin saanut mennä, jos olisin halunnut, mutta en mennyt. En ainakaan itse ole kokenut menettäneeni mitään. Omia lapsiani ei ole kastettu ja saavat itse pättää mitä vanhempana haluavat tehdä. Ei mulla ole mitään uskontoja vastaan, mutta itse en koe uskonasioita tärkeinä elämässäni.

Olen miettinyt tuota " suojelusenkeli-satua" . Toisaalat ajatus enkeleistä ja niistä puhumisesta tökkii vastaan, mutta olemme miehen kanssa ajatelleet, että ehkä lapsilla olisi hyvä olla joku turvallinen satu, johon uskoa (jos sitä tarvitsevat).



Ovat vielä niin pieniä, että eivät osaa kaivata uskomuksia. Jos tarvetta ilmenee josakin kehitysvaiheessa, aiomme kertoa, että jokaisella ihmisellä on oma suojelusenkelinsä, kuka kulkee mukana, ja kenelle voi jutella vaikeitakin asioita, joka suojelee ja huolehtii.



Pelkään sitäkin, että jos lapselle ei anneta mitään yliluonnollista uskomista, hän teini-iässä helpommin etsiytyy hihhulipiireihin hakemaan hurmosta elämäänsä. Jos lapsella on tarve uskoa johonkin uskonnolliseen, ei se haitaksi ole. Tulihan minustakin uskonnollisesta kasvatuksesta huolimatta uskonnoton ;)



ap

Olen ajatellut että mun pojat osallistuu kanssa uskontotunneille koulussa jo ihan yleissivistyksen takia ja voivat itse siten valita mitä haluavat. Mieheni joudun kyllä puhumaan ympäri, mutta aijon pitää pintani sitten kun asia on ajankohtainen. Ehkä itse jollain tavalla uskon tai ainakin pidän luterilaista uskoa hyvänä asiana, mutta uskovainen en ole. En ole koskaan asiaa kauheasti pohtinut.

ala-asteella kävin muutaman vuoden uskonnontunneilla,sitten et-tunneilla,

en muista että olisi kukaan koskaan kiusannut tai haukkunut!

yläasteella menin ysillä mielenkiinnosta vielä uskontoa oppimaan...

rippikouluun en halunnut mennä!

en tuntenut silloinkaan oloani yksinäiseksi tai vaivautuneeksi.



lapsiamme ei olla kastettu.

saavat osallistua koulussa uskonnon opetukseen niin kauan kun haluavat,

itse päättävät aikanaan myös rippikoulusta...

nyt jo päiväkodissa ovat luulleet jeesuksesta ja lukevat ruokarukouksen siellä, ei haittaa!



ainoa joka minua itseäni harmitti aikuisena, kun ruvettiin kaverien kanssa lasten tekoon,

se etten kelpaa kelleen koskaan kummiksi!

mutta tämäkin asia korjaantui pari vuotta sitten kun pääsin " kummiksi" suullisella sopimuksella sukulaisen lapselle!!!

Ajatteletteko, että uskonnottomallakin lapsella olisi hyvä olla joku " näkymätön turva" , kuten nuo enkelijutut?



ap

Kasvoin uskonnottomassa perheessä ja olin valtaisan uskovainen lapsi. Jouduin käymään uskontotunneilla kun mitään et:tä ei ollut vielä olemassa ja taisin imeä ihan aivopesun tasolla kaiken kristityn propagandan vanhempien parhaista yrityksistä huolimatta :/



Kävin läpi pitkän agnostikkokauden murrosiässä. Nykyään uskon eri jumalaan jos nyt niin voi sanoa. Olen siis pesunkestävä pakana! :D

Sitten ruumis haudataan tai poltetaan ja mätänee maaksi. Kaikki kuollaan joskus ja sellaista vaan elämä on, mutta isä ja äiti ei kuole vielä pitkään aikaan ja rakastetaan aina heitä.

koin syyllisyyttä koulun ussan tunneilla, koska koin etteivät vanhempani hyväksyisi moisia jeesus-puheita. Mutta vanhempani halusivat kuitenkin minun kuuluvan kirkkoon ja käyvän mm. riparin.



Kun törmäsin koulussa käsitteeseen " agnostikko" , omaksuin sen läheiseksi ajattelutavaksi.

juu, kerron lapselleni enkeleista vaikka en itse kai usko niihin.

R

ja että kun elää, sitä kannattaa arvostaa.

Tietoisesti uskonnottomaksi minua ei kasvatettu, mutta uskonnosta ei myöskään puhuttu enkä muista koskaan uskoneeni Jumalaan tms., siis edes lapsena, se on aina ollut " toisten juttu" , neutraali sinänsä.



Kastettu minut kyllä on ja kuulun vielä kirkkoonkin, samoin lapseni on kastettu. Kuolemasta olen kertonut lapselleni hyvin yksinkertaisesti, ilman mitään koristeluja esim. enkeleillä. Emme kasvata häntä uskonnollisesti, Jeesuksen kyllä tuntee tarinana.



Agnostikoksi minäkin itseni määrittelen.

Äitini on uskossa ja hänelle olen antanut valtuudet kertoa kristinuskosta ja siitä, miten hän uskoo (kunhan ei kerro siitä ainoana oikeana vaihtoehtona...mitä hän ei tekisikään).



Tarkoituksena olisi myös antaa lasten ymmärtää, että uskonnon kaipuusta tai halusta osallistua uskontotunneille tai jopa lapsenuskosta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.



Me olemme kertoneet kuolemasta, että ihminen kuolee, hänet haudataan tai poltetaan. Ruumiista elämä häipyy ja ihmisen mieli hyppää enkelin muotoon. Kuolleet läheisemme toimivat enkelien ominaisuudessa meistä huolehtimassa.

Emme itse usko tähän, emmekä aktiivisesti tuputa tällaista lapsille, mutta aina joskus esikoiselle iskee kyselykausi kun pohtii elämän suuria kysymyksiä.

Joku aika sitten hän kyseli paljon kuolemasta, eikä mikään selitys tuntunut hänestä tarpeeksi hyvältä. Erityisesti lasten kuolema oli hänestä pelottava ajatus. Esimerkiksi tässä tapauksessa koin hyväksi ottaa enkelisadun esille. Tuntui rauhoittavan mieltänsä.



ap

molemmat vanhemmat ovat ateisteja. Meidän kyllä kastettiin, varmaan suvun painostuksesta ja kävimme uskontotunneilla. Siihen aikaan ei kyllä juuri mitään et:a tunnettu, en ainakaan tiedä ketään, joka olisi käynyt et-opetuksessa.



Kaipasin kyllä uskontoa. Luin ala-asteikäisenä salaa Raamattua :/ . Olen puhunut tästä asiasta siskoni kanssa ja hän sanoi, että hänellä oli sama kokemus: Valtaisa kiinnostus uskontoa kohtaan ja jonkinlainen hämmennys siitä, että uskonto oli perheessäni kirosana ja vitsin aihe.



Kävin nuorena pitkän etsikkoajan: ateismia, joogaa, pakanuutta tms. Sitten löysin kristinuskon ja nykyisin olen muutamia vuosia ollut uskova kristitty, vanhempieni järkytykseksi. Ja onnellinen näin.

Vanhempani kuuluivat kirkkoon mutta todennäköisesti eivät edes usko jumalaan. Minut ja veljeni on kastettu ja rippikoulukin on käytynä, mutta uskonnolla ei ole koskaan ollut mitään merkitystä elämässämme. Meillä ei koskaan ole puhuttu jumalasta tai jeesuksesta, käyty edes joulukirkossa tai rukoiltu iltarukousta. Uskonto ei ollut kielletty tai erityisen naurun aihe, mutta en muista että siitä olisi ollut koskaan mitään puhetta.

Kuolema kerrottiin ihan niin kuin asia on, ei siis mitäänpuhetta enkeleistä tms. Tosin en ole menettänyt kovin läheisiä sukulaisia tai tuntenut yhtään lasta joka olisi kuollut, ehkä kuolemaa olisi näissä tapauksissa ollut vaikeampi käsittää ja hyväksyä.

Olen ollut koulun uskontotunneilla, mutta muistan jo lapsena ajatelleeni että siellä kerrotut jutut eivät ole totta. Joskus parikymppisenä suhtauduin lähes vihamielisesti kaikkeen uskontoon viittaavaan, mutta nyt asia on minulle ihan neutraali. En siis itse usko, mutta muut ihmiset voivat tehdä mitä huvittaa.

ELi perheeni kuului kirkkoon, mutta ei silti ollut ns. uskovainen perhe.

Joskus saattoi äiti puhua jotain Taivaan isä- juttuja, mutta minkäänlaista aiheeseen liittyvää kasvatusta ei ollut. Koulussa suhtauduin varsin kriittisesti uskonnonopetukseen, lähinnä koin sen historiallisena opetuksena (kertoen vanhoista ajoista ja tavoista, kuinka ihmiset elivät Jeesuksen aikoina) Kävin kuitenkin pyhäkoulussa, sielläkin sillä kannalla että oli mielenkiintoista kuunnella menneistä ajoista tarinoita. Ja saihan sieltä tarroja ;) Yläasteella meidän uskonnontunnit olivat lähinnä muiden uskontojen tutkiskeluja ja keskustelutunteja. Riparin kävin, " kun muutkin kävivät" siellä yllätyksenä oli se, kuinka mukana muut olivat siinä. Kuin olisi jossain herätysjuhlilla ollut...



No, nyt naimisissa, emme kuulu kirkkoon. Meillä kaksi lasta, joita ei kastettu. Meillä ei noita uskonasioita kotona käsitellä, lapset saavat sitten aikanaan itse ottaa selvän niistä. Eivät kuulu meidän elämäämme, meillä " uskon" tilalla on maalaisjärki.



Hauskaa on se, että asumme nyt paikkakunnalla, joka on ehkä Suomen uskonnollisimpia. Seurakunnan PERHEkerhon koin hieman ahdistavaksi, kun siellä iso osa ajasta vain rukoillaan ja pidetään hartauksia, ikäänkuin pyhäkoulussa olisi. Minä kun luulin, että siellä äidit ja lapset kokoontuisivat vaihtamaan kuulumisiaan ;)

Äitini puolen suvussa kukaan ei ole kuulunut kirkkoon moneen sukupolveen ja isänikin erosi kirkosta kun olin ihan pieni. Joulut meillä vietettiin ihan normaalisti, mutta joulukuusessa ei äitini toiveesta ollut latvatähteä (viittaa tietäjät paikalle johdattaneeseen tähteen) ja pääsiäisenäkin, joka paikassa oli vain tipuja ja pupuja, muttei viittaustakaan siihen mistä Pääsiäisen vietto on lähtöisin.



Lapsena minulla oli kai jonkinlainen " Jumalankaipuu" . Olin perhepäivähoidossa perheessä, jonka äiti ja lapset olivat jehovantodistajia ja vaikka äitini oli kieltänyt hoitajaa näyttämästä minulle mitään jehovantodistajien materiaalia ja tarkkaan vannottanut olemaan käännyttämättä minua, selailin heidän kirjojaan joskus salaa. Kauniit kuvat ja jännittävän kuuloiset raamatun kertomukset kiehtoivat minua.



Monesti tunsin jääväni ulkopuoliseksi tai jostain paitsi, esim:



- Tarhassa en saanut osallistua ruokarukoukseen, äitini oli sen tarhan väen kanssa sillä tapaa neuvotellut.

- Opittuani lukemaan, tapasin mummolassa käydessäni (isäni vanhemmat) ottaa kirjahyllystä raamatun ja lukea sitä. Se oli jännittävä kirja, koska sitä ei kotona ollut eikä siitä saanut oikein mitään puhuakaan.

- Kun olin kolmannella luokalla koulussa, Gideonit jakoivat kaikille meille Uuden testamentin ja Psalmit. Olin innoissani uudesta punakantisesta kirjasta ja näytin sitä äidillenikin: Äiti pakotti minut palauttamaan sen opettajalle.

- Ala-asteella olisin halunnut liittyä partioon, mutten saanut koska partiovalassa mainitaan ymmärtääkseni jotain Jumalaan uskomisesta.



Näitä esimerkkejä olisi loputtomiin, mutta loppujen lopuksi tieni-iässä kiinnostuin tosissani uskonnoista ja hain jotain suurempaa selitystä tälle maailmalle. Otin selvää koko uskontokentästä laidasta laitaan ja etsin omaa paikkaani. Kakskymppisenä sitten kävin kasteella ja liityin ilman sen hurjempia uskoontulemisia ortodoksikirkkoon. Äidilleni minun kirkkoon liittyminen oli suunnilleen samanlainen järkytys kun juutalaisen perheen lapsen ilmoitus kääntymisestään muslimiksi. Sain kuulla aika litananian meidän perheen arvojen hylkäämisestä yms, mutta nykyään on äitikin ihan ok tämän asian kanssa. Minusta itsestäni tuntuu kuin olisin tullut kotiin ja nyt olen elämääni tyytyväinen tavallinen kiihkoton ortodoksi.



Omat lapseni kasvatan ortodokseiksi ja haluan opettaa heidät pienestä pitäen lausumaan iltarukouksen, käymään kirkossa, lukemaan Raamatun tarinoita jne. Haluan että uskonto on luonnollinen osa perhe-elämäämme.



Monet uskonnottomasti kasvatetuthan kasvavat siihen tyytyväisinä eivätkä muuta kaipaakaan, mutta minun kohdallani tämä nyt meni näin. :)