Lue keskustelun säännöt.
Muilla paineita olla täydellinen miniä?
08.04.2018 |
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo viisi vuotta, ja kuvittelin että tämä epävarmuus olisi mennyt jo tähän mennessä ohi, vaan eipä ole mennyt. Tunnen siis jatkuvasti alemmuudentunnetta ja koen olevani riittämätön mieheni perheen silmissä. En tiedä onko siihen syytä, ainakaan he eivät ole itse sellaista minulle viestittäneet. Tunnen itseni ihan typeräksi kun edelleen saatan joskus kysäistä mieheltä, pitävätkö hänen vanhempansa minusta ihan varmasti.
Tunnen epävarmuutta mm. siitä etten ole tarpeeksi menestynyt työelämässä, en ole tarpeeksi hoikka ja kaunis (no en oikeastikaan ole, ylipainoa on ainakin 10 kiloa), ja en mm. osaa kovin hyvin ruotsia (toinen miehen vanhemmista on ruotsinkielinen ja välillä he keskustelevat ruotsiksi, jota itse kyllä ymmärrän mutten puhu). Kaiken kaikkiaan etsin aina syitä siihen, miksi minua ei hyväksyttäisi. Suvun juhlat ovat kauheita, kun suorastaan jähmetyn siitä kammosta että mokaan jotenkin, enkä siis uskalla puhua kenellekään enkä juuri edes paikaltani liikkua.
Minulla on tällaista ongelmaa lievempänä myös muuten, mutta miehen perheen kanssa ongelma on aivan sietämätön. Ja he ovat vielä ihan mukavia ihmisiä! Olen surullinen siitä, etten voi rentoutua heidän seurassaan, enkä todellakaan pysty näyttämään todellista luonnettani, joka on paljon iloisempi ja puheliaampi kuin he ovat koskaan nähneet :(
Muita samanlaisia? Neuvoja?
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Jos on luonnostaan epävarma itsestään, ei ole ihme että uuteen sukuun mennessä epävarmuus nostaa päätään. Sitä vaan että täydellinen ei ole meistä kukaan, ja itse asiassa annat itsestäsi paremman kuvan jos arvostat ja kunnioitat terveellä tavalla itseäsi! Tsemppiä!
Se onkin turhauttavaa että tiedän että näyttäisin muiden silmissä paremmalta jos luottaisin itseeni, mutta en silti pysty siihen! Tarvitsisinkohan jotain terapiaa :D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on täysin sama ongelma. Tiedostan, että periatteessa kukaan ei miehen suvussa ole minua "vastaan" enkä ole mitään sellaista aihettakaan antanut. Mutta niin epävarma itsestäni olen, että kaikki tilanteet suvun jäsenten kanssa ovat vieläkin niin kovin hermoja raastavia (2v yhdessä). Arvostelen niissä tilanteissa itseäni mielessäni koko ajan, mietin tarkkaan aina ennen kuin avaan suuni sanoakseni mitään, etten vaan sanoisi mitään tyhmää. Vertaan itseäni miehen kavereihin, jotka ovat vuosia tunteneet miehen perheen ja ovat niiden kanssa tosi letkeitä, hauskoja ja rentoja. Itse tunnen itseni heidän rinnallaan aivan idiootiksi. Kaikista pahin on mieheni isä, jolle en ikinä keksi mitään sanottavaa ja joka usein onkin vähän sellainen perinteinen suomalainen, vakava ja jörö mies. Kuumottaa jäädä yksin sellaiseen tilanteeseen. Osaisinpa olla supliikki.
Olen myös muissakin sosiaalisissa tilanteissa sellainen, varsinkin jos olen tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa joilla on ns väliä. Esim oma esimies, hänelle en vieläkään osaa puhua oikein normaalisti ja olla oma itseni, vaikka kolme vuotta olen samassa työpaikassakin ollut. Minulle on myös hyvin tärkeää, että mieheni suku pitäisi minusta, ehkä siksi olenkin kasannut korvieni väliin hirmuiset paineet tulla hyväksytyksi.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on täysin sama ongelma. Tiedostan, että periatteessa kukaan ei miehen suvussa ole minua "vastaan" enkä ole mitään sellaista aihettakaan antanut. Mutta niin epävarma itsestäni olen, että kaikki tilanteet suvun jäsenten kanssa ovat vieläkin niin kovin hermoja raastavia (2v yhdessä). Arvostelen niissä tilanteissa itseäni mielessäni koko ajan, mietin tarkkaan aina ennen kuin avaan suuni sanoakseni mitään, etten vaan sanoisi mitään tyhmää. Vertaan itseäni miehen kavereihin, jotka ovat vuosia tunteneet miehen perheen ja ovat niiden kanssa tosi letkeitä, hauskoja ja rentoja. Itse tunnen itseni heidän rinnallaan aivan idiootiksi. Kaikista pahin on mieheni isä, jolle en ikinä keksi mitään sanottavaa ja joka usein onkin vähän sellainen perinteinen suomalainen, vakava ja jörö mies. Kuumottaa jäädä yksin sellaiseen tilanteeseen. Osaisinpa olla supliikki.
Olen myös muissakin sosiaalisissa tilanteissa sellainen, varsinkin jos olen tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa joilla on ns väliä. Esim oma esimies, hänelle en vieläkään osaa puhua oikein normaalisti ja olla oma itseni, vaikka kolme vuotta olen samassa työpaikassakin ollut. Minulle on myös hyvin tärkeää, että mieheni suku pitäisi minusta, ehkä siksi olenkin kasannut korvieni väliin hirmuiset paineet tulla hyväksytyksi.
Tekstisi on ihan kuin omalta näppäimistöltäni! Jotkut kai vain ovat sellaisia kuin me. Sille on vaikea tehdä mitään, ja alan olla epätoivoinen kun vuosien vierimisestä huolimatta tilanne ei juurikaan helpota. Se ehkä auttaisi jos miehen perhe itse olisi vähemmän täydellinen.... Siis sen lisäksi että he ovat mukavia, on heillä myös kaikki "kulissit" kasassa, vaikkeivät ne kulisseja olekaan vaan oikeaa hyvää elämää.
ap
Jossain vaiheessa väsyt esittämiseen ja h*lvetti pääsee irti. Kukaan ei jaksa vetää roolia loppuelämäänsä olemalla joku toinen, kuka ei oikeasti ole.
Jos on luonnostaan epävarma itsestään, ei ole ihme että uuteen sukuun mennessä epävarmuus nostaa päätään. Sitä vaan että täydellinen ei ole meistä kukaan, ja itse asiassa annat itsestäsi paremman kuvan jos arvostat ja kunnioitat terveellä tavalla itseäsi! Tsemppiä!