Lue keskustelun säännöt.
Te, joita on ahdistanut tuleva perhe-elämä ja lapsen saanti. Miten olette sopeutuneet uuteen elämäntilanteeseen?
03.04.2018 |
Meillä tilanne se, että haluaisimme mieheni kanssa lapsen, mutta toisaalta taas muutos ahdistaa. Olen pian 35-vuotias ja mies muutaman vuoden nuorempi, ja iästäni johtuen yritys olisi aloitettava pian.
Molemmat haluamme perheen, kyse ei ole siitä. Mies ei ahdistu asiasta, mutta minua asia ahdistaa. Muutos ja siihen sopeutuminen. Entä jos en sopeudukaan?
Mies on hyvin perinteisestä saksalaisesta perheestä (mieheni siis saksalainen), jossa oli kolme lasta, äiti kotona arkea pyörittämässä ja isä toi leivän pöytään. Ja he olivat kaikki tyytyväisiä siihen järjestelyyn. Äiti puuhasi paljon lasten kanssa ja osallistui harrastuksiin, koulun toimintaan ja harrasti kodinhoitoa. Jättäytyi työelämästä kokonaan esikoisen synnyttyä. Hän oli sen tyyppinen ihminen, että tuo sopi hänelle.
Minä opiskelen aikoinaan keskeytynyttä korkeakoulututkintoani loppuun, tehtyäni päälle kymmenen vuoden "uran" ihan muissa hommissa. Jos siis lapsia edes voimme saada, se tapahtuisi opintojeni loppuvaiheessa. Haluaisin myös palata mahdollisimman pian saattamaan opinnot loppuun ja päästä työelämään. En toivoisi jääväni kotiäidiksi. Minulle on aina ollut tärkeää elättää itseni ja saada mielekäs työ. Se on osa normaalia elämää. Kotiäitiys ei ole kiinnostava vaihtoehto minulle.
Miehelleni olisi ok, jos jäisin kotiin, mutta toisaalta taas yhtä ok, että haluan olla töissä. Silti hän on joissain asioissa hyvin perinteinen ja perhekeskeinen, mutta joustava. Hänen kulttuurissaan on ihan normaalia, että naiset eivät käy töissä ja elävät miesten rahoilla. Miehet jopa toivovat sitä. Työtä tehdään lähinnä perheen elättämiseksi ja hyväksi, ei omien unelmien tai kunnianhimon täyttämiseksi. Ainakaan työssäkäyvät perheelliset naiset. Uranaisilla ei ole monesti perhettä.
Naiset ovat monella tavalla arvoiltaan ja asenteiltaan perinteisempiä ja hieman vanhakantaisempia Saksassa. En tiedä miten sopeutuisin semmoiseen, kun itse olen melko erilaisista lähtökohdista. Tarkoituksemme olisi siis asettua Saksaan.
Entä jos en pidäkään perhe-elämästä ja äitiyden vaatimukset uuvuttavat minut? Saanko enää olla kiinnostunut itsestäni ja omista asioistani, vai onko vain orientoiduttava suuntaamaan kiinnostus lapseen ja hänen kanssaan olemiseen?
Haluan kyllä lapsen ja perheen, mutta en tuollaista perinteistä ja kotiin sitovaa perhemallia. Elämässä pitäisi olla tasapaino. Olen olemassa myös yksilönä. En tiedä miksi tämä ahdistaa näin paljon, sillä eihän elämän pitäisi yhteen lapseen loppua. Ja lapset kasvavat. En ole oikein tottunut olemaan kotona tai kiinnostumaan lasten puuhista ja leikeistä, väsyn myös helposti muiden seurassa. Onko minusta edes äidiksi, kun mietin tällaisia?
Kommentit (8)
Vierailija kirjoitti:
Eihän elämän pitäisi yhteen lapseen loppua? Kyllä se loppuu. Etkä ole enää yksilönä olemassa sen jälkeen, kun lapsi syntyy. Sinä epäilet asiaa todella paljon etkä pohjimmiltasi halua äidiksi. Tee itsellesi palvelus ja jätä lapset hankkimatta. Niin saat onnellisen elämän. Et voi kuvitella, miten lasten hankkiminen muuttaa elämää. Sitä ei voi tietää ennalta.
Millä tavalla se sitten loppuu siihen? Tämä minua kiinnostaa. Mitkä asiat täytyy jättää pois lapsen myötä?
Jos perheessä on useampia lapsia, tilanne voi olla toinen. Mutta meillä suunnitelmissa vain yksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhukaa unelmistanne ja siitä millaisena näette perhearjen.
Lapset ovat ihania, mutta muuttavat toki paljon elämää. Omia lapsia jaksaa (yllättävän) hyvin :)
Minusta tuli yhtäältä lasten myötä yritteliäämpi ja tehokkaampi työntekijä. Toisaalta taas lasten sairastelut ja päiväkotikuskaukset rajoittavat "uran(?)" luomista.
Millaiset mahdollisuudet päivähoitoon Saksassa on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän elämän pitäisi yhteen lapseen loppua? Kyllä se loppuu. Etkä ole enää yksilönä olemassa sen jälkeen, kun lapsi syntyy. Sinä epäilet asiaa todella paljon etkä pohjimmiltasi halua äidiksi. Tee itsellesi palvelus ja jätä lapset hankkimatta. Niin saat onnellisen elämän. Et voi kuvitella, miten lasten hankkiminen muuttaa elämää. Sitä ei voi tietää ennalta.
Millä tavalla se sitten loppuu siihen? Tämä minua kiinnostaa. Mitkä asiat täytyy jättää pois lapsen myötä?
Jos perheessä on useampia lapsia, tilanne voi olla toinen. Mutta meillä suunnitelmissa vain yksi.
Ap
Yksi lapsi muuttaa elämää aivan samalla tavalla kuin montakin lasta. Se on joko nolla lasta tai lapsia ylipäätänsä. Ura kärsii, se pitää pahimmassa tapauksessa lopettaa jos on vaikka erityislapsi. Harrastuksista pitää luopua. Kaikesta omasta elämästä pitää luopua. Ei ole enää muuta kuin se perhe-elämä. Et ole enää yksilö, vaan äiti. Joudut olemaan leikkipaikoilla lapsen kanssa ja muutenkin tekemään lapsen kanssa asioita. Ei se ole kivaa, eihän sellaista vapaaehtoisesti tekisi. Joten mieti vielä, mitä tuo epäröiminen tarkoittaa. Sitä, ettet halua lapsia.
Olen kuullut, että Saksassa nuo (kunnalliset) päivähoitojärjestelyt eivät ole oikein huikeat. Kotiäitiys on siis ainakin minun pikkukaupungissa asuville saksalaisille tuttavilleni ainoa järkevä ratkaisu - valitettavasti.
Lakkaa kuuntelemasta lähipiirin marttyyrimammoja ja lue esim. vahvojen ja aktiivisten äitien blogeja. Sellainen valituspuhe ja uhriutuminen vaan kuuluu mammakulttuuriin, ja kisailu ja rispektin kerjääminen sillä, kenellä on raskainta, kenen Ellijooseppi ei ole koskaan ollut yökylässä, ja kuka ei ole kiireiltään ehtinyt katsoa Salkkareita kahteen viikkoon. Tietysti nuo blogit ovat osin siloiteltuja ja kaunisteltuja totuuksia, mutta on silti mukavaa nähdä esimerkkejä siitä, että äidin ei ole pakko olla homssuinen muumimamma jolla ei ole mitään omia juttuja. Jos siis lähipiirissäsikään ei ole inspiroivia esimerkkejä. Tällaiset esimerkit pitävät yleensä aika matalaa profiilia, juurikin tuon vallitsevan mammakulttuurin vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle oli tosi vaikea alussa sopeutua. Joskus vaan ajattelin vauvaa katsoessani, että " mitä olenkaan mennyt tekemään". Oli oikeasti vaikea hyväksyä se, että en ole enää olemassa vain itselleni, vaan joku toinen, avuton ja itsekäs, vain lähinnä itkemällä kommunikoiva tyyppi vaatii koko ajan jotain. Ei välitä jaksamisestani.
Tuli masennuskin. Vauvavuosi oli masentava, tylsä ja kaikkea sitä, mistä en niin välitä. Itkin paljon.
Palatessani työelämään alkoi helpottaa ja aloin sopeutua hyvin. Mulle se työ yhteisöineen oli selvästi tarpeen. Jatkumo "vanhalle" elämälle ja oma juttu. Jos olisin jäänyt kotiin, en edes uskalla ajatella mitä olisi tapahtunut. En edes ole mikään uraihminen, tavallisessa työssä, mutta en osannut repiä mielekkyyttä ja iloa pelkästä kodinhoidosta ja vauvarutiineista. Jotkuthan siitä nauttii. Vauvailu ei ollut mun juttu. Toista ei tule. Nyt tykkään kovasti, kun lapsi on 7v.
Että näin mä selviydyin.
Isompi ongelma on varmaan uusi elämänvaihe ja uusi kulttuuri samaan aikaan. Ehkä olin sitten vaan valmis ja tiesin että lapsi sitoo, mutta ura ei kärsinyt enkä kadottanut itseäni. Harrastin kyllä ekat vuodet vähemmän, mutta ei ollut kamalaa, ei ollut ahdistavaa eikä edes kamalan rankkaa. Jos olet kotonasi muuten Saksassa ehkä sekään ei ole liian iso muutos. Ainakin ole avoin kaikesta tästä miehellesi ja puhukaa asiat ajoissa selviksi
Eihän elämän pitäisi yhteen lapseen loppua? Kyllä se loppuu. Etkä ole enää yksilönä olemassa sen jälkeen, kun lapsi syntyy. Sinä epäilet asiaa todella paljon etkä pohjimmiltasi halua äidiksi. Tee itsellesi palvelus ja jätä lapset hankkimatta. Niin saat onnellisen elämän. Et voi kuvitella, miten lasten hankkiminen muuttaa elämää. Sitä ei voi tietää ennalta.