Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äidin kanssa eri aaltopituudella
31.03.2018 |
Minä kolmekymppinen ja äiti viisikymppinen. Olen viime aikoina alkanut omassa päässäni kriiseilemään siitä ettei olla äitini kanssa samalla aaltopituudella. En tiedä miksi, koska ei se minua ennenkään ole haitannut. Minulla on kaksi alle 3-vuotiasta poikaa. Voiko äidiksi tulemisen myötä alkaa tietämättään ruotimaan mielessään omaa äitisuhdettaan? Olen ajatellut että minulla on selvät sävelet siitä, mitä haluan tehdä omien lasteni kohdalla erilailla kuin miten äitini on hoitanut omia lapsiaan.
Koin lapsena turvattomuuden tunnetta. Äitini ja isäpuoleni olivat tuona aikana molemmat työttömiä. Joka viikonloppu alkoholi maistui ja vaikka meitä lapsia ei sinänsä ikinä kaltoinkohdeltu niin turvattomuuden tunne on jättänyt minuun jälkensä. Muistan lapsena sanoneeni äidilleni suoraan etten halua että he juovat. Vastaus oli ettei se ole minun asiani. Muutenkin se tuntui olevan sellaista wt meininkiä. Meidät lapset hoidettiin kyllä näennäisesti hyvin. Rajat kyllä oli. Arkena kun kävimme koulussa niin alkoholia eivät käyttäneet. Siitä vanhemmat huolehtivat että läksyt piti tehdä, kokeisiin lukea jne. Koti oli aina siisti ja lämmintä itsetehtyä ruokaa joka päivä. Muistan lapsena/teini-ikäisenä ajatelleeni että minulla on hyvä suhde äitiini. Nyt aikuisena minusta ei enää tunnu siltä. Miten ajatus on voinut muuttua? Olen suorastaan hämilläni ajatusteni kanssa ja siitä miksi olen tiedostamattani alkanut vaivaamaan päätäni näillä asioilla ja vatvomaan yhä uudelleen. Äidille en voi näistä puhua. Hän on sellainen ihminen ettei pysty rakentavasti keskustelemaan vaan suuttuu häneen kohdistuvasta kritiikistä.
Nykyään vanhemmat töissäkäyviä. Alkoholin käyttö heillä ei ainakaan lisääntynyt ole, en osaa sanoa onko vähentynyt. Minua monesti etoo äitini käytös. Minusta fiksun keski-ikäisen käytöstä ei ole sanoa vittu ja saatana jos ruokalautanen putoaa hänen omasta kädestään niin että ruoat leviää lattialle. Häpeän monesti hänen käytöstään esim. mieheni läsnäollessa. Myötähäpeä on myös monesti läsnä kun juttelen hänen kanssaan puhelimessa. Kaikki elämänarvot meillä myös täysin erilaiset. Äitiäni ei esimerkiksi terveys kiinnosta juurikaan. Perhe ja lapset ovat myös olleet hänelle hyvin eri tavalla tärkeät mitä itselleni on. Hän on tekemisissä edelleen kaikkien lastensa kanssa. Sisarusteni kanssa en ole niin läheinen että uskaltaisin alkaa näistä asioista heille puhumaan. En tiedä mitä he ajattelevat lapsuusajoistamme.
Onko muilla samanlaista kriiseilyä äitisuhteestaan? Miten pääsisin yli tästä vatvomisesta? Haluaisin pitää ns. "hyvän päivän välit" kunnossa äitiini enkä toivokaan mitään sielunkumppanuutta. Tämän ihme pohdiskeluni toivon loppuvan.
Kommentit (17)
Vierailija kirjoitti:
Minullekin kävi noin kun sain omia lapsia. Selvittelin asioita terapiassa.
Terapiaa olen itsekin miettinyt mutta jostain syystä minulla hirveä kynnys siihen. En pysty puhumaan näistä ajatuksistani edes miehelleni. Sitä olen pelännytkin että onko ainoa vaihtoehto terapia..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minullekin kävi noin kun sain omia lapsia. Selvittelin asioita terapiassa.
Terapiaa olen itsekin miettinyt mutta jostain syystä minulla hirveä kynnys siihen. En pysty puhumaan näistä ajatuksistani edes miehelleni. Sitä olen pelännytkin että onko ainoa vaihtoehto terapia..
Ap
Eli ainakin itse olet teeskentelevä esittäjä sitten.
Vaikutat hyvin todellisuudentajuiselta ja käymäsi prosessi on ihan luonnollinen. Osaat analysoida tilannettasi hyvin. Juuri kolmikymppisenä otetaan vielä kerran askel irti vanhemmista ja lapsuudenkodista. Läheisille ystäville noista voi yleensä puhua. Jokin elämänfilosofia auttaa myös suhteuttamaan asioita.
Mitä enemmän elät erilaista, itsesi näköistä elämää, sitä vähemmän lapsuudenkotisi menneet olosuhteet sinua varjostavat. Vanhemmiten sitten oppii myös antamaan anteeksi vanhemmilleen heidän vajavaisuutensa, niin kuin joutuu antamaan anteeksi itselleenkin. Ei kannata silti kiirehtiä.
Terapia tai ryhmäterapia auttavat prosesseissa eivätkä tarkoita että sussa olisi jotain vikaa. Kannattaisi varmaan aluksi lainata kirjastosta asiaa käsitteleviä kirjoja niin sun on ehkä helpompi puhua asioista. Siinä olet oikeassa, että äitisi kanssa noita ei kannata ruotia. Mutta voi olla että ne kaveritkin riittää.
Older kirjoitti:
Vaikutat hyvin todellisuudentajuiselta ja käymäsi prosessi on ihan luonnollinen. Osaat analysoida tilannettasi hyvin. Juuri kolmikymppisenä otetaan vielä kerran askel irti vanhemmista ja lapsuudenkodista. Läheisille ystäville noista voi yleensä puhua. Jokin elämänfilosofia auttaa myös suhteuttamaan asioita.
Mitä enemmän elät erilaista, itsesi näköistä elämää, sitä vähemmän lapsuudenkotisi menneet olosuhteet sinua varjostavat. Vanhemmiten sitten oppii myös antamaan anteeksi vanhemmilleen heidän vajavaisuutensa, niin kuin joutuu antamaan anteeksi itselleenkin. Ei kannata silti kiirehtiä.
Terapia tai ryhmäterapia auttavat prosesseissa eivätkä tarkoita että sussa olisi jotain vikaa. Kannattaisi varmaan aluksi lainata kirjastosta asiaa käsitteleviä kirjoja niin sun on ehkä helpompi puhua asioista. Siinä olet oikeassa, että äitisi kanssa noita ei kannata ruotia. Mutta voi olla että ne kaveritkin riittää.
Kiitos kommentistasi. Minkä nimisiä kirjoja minun kannattaisi etsiä? Olisikin ihanaa jos itsekseni pystyisin tätä asiaa prosessoimaan. Ystävilleni olen hyvin ympäripyöreästi kertonut ettei minulla ole läheinen äitisuhde, mutta en heidänkään kanssa pysty lapsuudestani sen yksityiskohtaisemmin puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap siis kirjoitti edellisen viestin
Eikö tuo ole ihan normaalia? Tarvitseeko sitä oikeasti märehtiä? Ehkä en vaan ymmärrä, koska en ole sellainen, joka kehittelee ongelmia omassa päässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaali osa aikuistumista. Ja kun lapsesi kasvavat, huomaat itsekin epäonnistuvasi, joilloin olet taas armollisempi vanhempiesi virheille. Joita oikeasti on kaikissa vanhemmissa.
Terapiasta ei varmasti ole mitään haittaa. Auttaa suhteellistamaan asioita. Näkemään hyvät puolet vanhemmissasi, ja toisaalta hyväksymään heidän huonot puolensa.
Ihan normaali irtautumisprosessi ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö tuo ole ihan normaalia? Tarvitseeko sitä oikeasti märehtiä? Ehkä en vaan ymmärrä, koska en ole sellainen, joka kehittelee ongelmia omassa päässään.
Niinpä, en ole minäkään normaalisti märehtiä vaan hyvinkin suorasukainen. Tämä "märehtiminen" on yllättänyt itsenikin. Siksi olenkin hämilläni ajatuksistani. Halusin kuulla onko muilla ollut samanlaisia kokemuksia. Ja haluan kyllä eroon tästä märehtimisestä mutta en tiedä miten
Ap
Lapset näkevät vanhempansa usein virheettöminä. Aikuisena tiedät aikuisten vastuut ja sen miten asiat hoidettiin muiden kodeissa.
Olet kasvanut äidistäsi henkisesti ohi.
Joskus taas luonteet eivät sovi keskenään yhteen. En todellakaan ole äitini paras kaveri 🙄 isäni ja minun luonteeni olivat lähempänä toisiaan. Oket kuin isäs... ei ollut kehu äidiltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista. Viisaita juttuja ja selviäkin asioita, joita en vain itse ole tullut ajatelleeksi. Jotenkin helpottaa oloa kuulla, että tämä on normaali vaihe elämässä jonka suurin osa käy läpi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentistasi. Minkä nimisiä kirjoja minun kannattaisi etsiä? Olisikin ihanaa jos itsekseni pystyisin tätä asiaa prosessoimaan. Ystävilleni olen hyvin ympäripyöreästi kertonut ettei minulla ole läheinen äitisuhde, mutta en heidänkään kanssa pysty lapsuudestani sen yksityiskohtaisemmin puhumaan.
Esim. Äidin valta ja voima, Elina Reenkola ja Difficult mothers, Terri Apter
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Older kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommentistasi. Minkä nimisiä kirjoja minun kannattaisi etsiä? Olisikin ihanaa jos itsekseni pystyisin tätä asiaa prosessoimaan. Ystävilleni olen hyvin ympäripyöreästi kertonut ettei minulla ole läheinen äitisuhde, mutta en heidänkään kanssa pysty lapsuudestani sen yksityiskohtaisemmin puhumaan.
Esim. Äidin valta ja voima, Elina Reenkola ja Difficult mothers, Terri Apter
Kiitos
Ap
Ätis oli kaksikymppinen saadessaan sinut. Ihan liian nuori äidiksi. Ei koulutusta, toimeentuloa, elämänhallintaa. Ja nyt näet seuraukset.
Minäkin kävin aikuisena läpi suhdettani isään, joka oli huono.
Monta vuotta meni käsitellessä. Äiti-lapsi suhde on kovin haavoittuva ja vanhempien kasvatustehtävä on vaikea. Ole armollinen vanhemmillesi, he eivät ole täydellisiä, etkä itsekään tule sitä olemaan omille lapsillesi, vaikka kuinka yrität.
Alue: Aihe vapaa
Minullekin kävi noin kun sain omia lapsia. Selvittelin asioita terapiassa.