Miten jotkut löytävät " jumalan" vastoinkäymisten keskellä?

että olen aina uskonut jumalaan, mutta viime aikoina uskoni on alkanut horjua. Syynä monet vastoinkäymiset ja surut. Olen pyytänyt apua jumalalta moneen kertaan, mutta en ole saanut, mielestäni. Olen pyytänyt nätisti apua, ja välillä raivoten huutanut että " auta nyt!"

Jos täällä on uskovaisia, niin miten vahvistan ja pidän uskoni, kun minua ei auteta?

Ja olisko jollakulla muulla lisättävää?

Ja kun asiat on kunnossa, miettiä sitten vasta uskontoa/uskoa.



Minusta on arveluttavaa kun uskonnon parissa luvataan parantumisia ym. Toiset retkahtaa viinaan, toiset uskontoon. Lopputulos voi olla täysi sekoaminen.

Minulla on myös ollut ongelmia ja aika painajaista oli viime syksy, mutta nyt asiat ovat niinkuin toivoin silloin. Rukoilin kyllä paljon ja tuntuu että pyyntööni vastattiin.



Minusta toinenpuoli rukousta on oma toimiminen, eli kannattaa itse tehdä kaiken sen eteen että asiat voivat mennä hyvin ja tehnyt sen vähemmän itsekkäistä syistä ja loukkaamatta muita ihmisiä.

Minä, vannoutunut ateisti, huomasin rukoilevani ja saavani siitä voimaa. Löysin siis itsestäni halun uskoa Jumalaan. No, eihän se tietenkään heti ongelmiani poistanut, mutta tosiaan sain rukouksesta voimaa jaksaa sen hetkistä elämää. Kun minulla oli voimaa, sain pikkuhiljaa palautettua asioita raiteilleen.



Itse näen asian niin, että ensin pitää löytää oma sisäinen Kristuksensa ja kamppailla eteenpäin. Tähän voi rukoilla Jumalalta voimia.

Huomaat miten se rauhoittaa sua ja sisintäsi ihan kummasti!

Jumala ottaa meiltä rakkaamme pois, jotta hän saisi tilaa itselleen. Eli jos ihminen ei muuten osaa kääntyä Jumalan puoleen niin siinä kohdassa viimeistään alkaa ajattelemaan kun jää yksin esim. ilman puolisoa tai muuta omaista. Tulee aukko ihmissuhteisiin ja siinä kohdassa on paikka kääntyä Jumalan puoleen. Jumala pystyy täyttämään sen tyhjyyden joka menetyksestä tulee. Vaikeudet on tarkoitettu voitettaviksi, eikä Jumalalle ole syytä katkeroitua. Kaikella on tarkoituksensa, sitä ei vaan näe heti.



Kun ihmisellä menee hyvin hän ei koe tarvitsevansa Jumalaa mihinkään. On niin paljon omaa tohinaa meneillään ettei ehdi edes ajatella että Jumalakin on olemassa. Juostaan vaan shoppailemassa ja touhotetaan kaikkea muuta omassa oravanpyörässä. Tehokkain pysäytys on joku menetys tai muu katastrofi.



En ole julkisesti " uskovainen" vaikka uskonkin Jumalaan ja näitä pysäytyksiä on kohdalleni sattunut paljon enemmän kuin monelle koko elämänsä aikana.

minut Jumala on hylännyt ajat sitten.

Vierailija:

Jumala ottaa meiltä rakkaamme pois, jotta hän saisi tilaa itselleen. Eli jos ihminen ei muuten osaa kääntyä Jumalan puoleen niin siinä kohdassa viimeistään alkaa ajattelemaan kun jää yksin esim. ilman puolisoa tai muuta omaista.

periaatteet. :(

uskoni on Jumalan ja minun välinen asia, en siihen kirkkoa tarvi.

Halusin tietää mihin rakkaani oli mennyt, huomasinkin yllättäen että sain Raamatusta voimaa.

saatan mielessäni ajatella, että vihaan sitä, kun se tekee kaikkea ikävää mulle, ei auta eikä kuuntele eikä asiat koskaan muka voi mennä niin, kuin minä tahdon.



Mutta en kyllä tiedä, miten yhtäkkiä vaan lakkaisin uskomasta siihen, että se Jumala on olemassa, vain siksi, että omat asiat menee mynkään? Eihän Jumala ole olemassa siksi, että toteuttaa mun toiveitani, vaan siksi, että se nyt olemassa samalla tavalla kun on tämä mun pöytäni on olemassa, ja ilma ja ajatukset, ja muut olemassa olevat asiat.



Ja kyllähän sitä ihan Isä meidän -rukouksessakin aina pyydetään, että tapahtuisi Jumalan tahto, eikä ihmisten. Eri asia sitten, että kiukuttelen siitä, että se Jumalan tahto ilmeisesti sitten on, että näitä vastoinkäymisiä riittää :(

ja sittenhän niitä alkoikin mennä. Mutta tämän ihmeellisen jutun takia en osannut surra heidän puolestaan, ennemminkin olin kateellinen että he pääsivät sinne nyt jo. Ja minä jäin tänne sinnittelemään.

Toistakymmentä vuotta aikaa kun olen viimeksi käynyt.

Vierailija:

ja sittenhän niitä alkoikin mennä. Mutta tämän ihmeellisen jutun takia en osannut surra heidän puolestaan, ennemminkin olin kateellinen että he pääsivät sinne nyt jo. Ja minä jäin tänne sinnittelemään.

Meinasin lähteä rakkaani perään katsomaan mihin se meni...

En ala kokemustani tarkemmin täällä jakamaan rienattavaksi ja riepoteltavaksi. Olen siitä vain yhdelle ihmiselle tarkemmin kertonut ja hän menettikin pian puolisonsa, mutta luulen että se tieto antoi hänelle paljon voimaa menetyksensä hetkellä ja siitä eteenpäin.