Ero kaverista

Muutama vuosi sitten ihastuin työkaveriini heti ensisilmäyksellä kun hänet tapasin. Ystävystyimekin ajan saatossa ja olimme jopa erittäin hyviä ystäviä, kävimme kahvilla ja urheilemassa ja keskustelimme kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Lopetin yhteyden pidon muutaman vuoden jälkeen, kun hän hankki itselleen poikaystävän, josta en pitänyt yhtään, oli mielestäni aivan erimaata kyseisen naisen kanssa. Mies sellainen säälittävä juoppo, aikoinaan kusipäinen koulukiusaaja, nainen taas erittäin fiksu, uskomattoman kaunis ja hyväsydämminen ihminen.

 Yhteyden pidon loppumisesta nyt melkein vuosi, hänkään ei enää laittele viestejä, tosin helpottaa omaa fiilistäni melkoisesti, kun ei tarvitse häntä nähdä, se kun tuppaisi itseeni sattumaan aikalailla.

Erosin eräästä ystävästä, koska lapsen saatuaan hanta ei saanut kotoaan enää minnekään. Siihen aikaan olin parikymppinen, halusin viettää viikonloput ulkona ystävien kanssa. Ystävä ei halunnut lähteä ikinä minnekään. Monesti on harmittanut, mutta eipä sille mitään voi, ei ketään voi pakottaa. Varmasti ystävä olisi toivonut että olisin pyöräyttänyt lapsen, ja olisimme voineet nähdä samanikäisten lasten kanssa. Olemme joskus joutuneet näkemään jossain yhteisen tutun polttareissa tms. ja on ollut jotenkin typerän tuntuista valehdella että "Pitäisi nähdä" kun molemmat tiedämme ettemme ole nähneet vuosiin, emmekä tule näkemäänkään.

Toisesta ystävästä erosin, koska tajusin, ettei hän aio koskaan kasvaa aikuiseksi ja kantaa vastuuta elämässä. Baarit, pojat, vaatteet ja meikit on edelleen päivän polttavimpia asioita, ja ikää oli siinä vaiheessa jo kolmekymmentä. Baarit pitää tietysti olla niitä kamalimpia teinihelvettejä kirkuvine puolialastomine pissiksineen, sekä jumputtavine musiikkeineen. Ja pämppääminen aloitetaan viimeistään kuudelta. Loppuilta meneekin sitten vuoroin vessaa, vuoroin lompakkoa ja kännykkää etsiskellessä. Ei kiitos. Minun elämänlaatuni nousi huomattavasti, vaikka en "pääse" bileisiin ja baareihin. Aivan sama, ei kinnostakaan. Tämä ystävä ei ottanut eroa hyvällä, hän ottaa pari kertaa vuodessa yhteyttä. Vieläkään ei ole mennyt perille, että baarit ja kännäämiset ei jaksa kaikkia aikuisia kiinnostaa.

Eräästä ystävästä erosin, kun tajusin että voin pahoin hänen seurassaan ja nostin kissan pöydälle rehellisesti. Hänellä oli erittäin vahvat mustavalkoiset näkemykset asioista, ja jos et ollut samaa mieltä, sait todella jäätävät haukut niskaan. Hän koki oikeudeksi huomautella rumasti muille asioista ja valinnoista, jos ne poikkesivat hänen ajatusmaailmastaan. Hänen käytöksensä oli rajatonta, äärimmäisen itsekästä ja julmaa. Ymmärsin etten saa tästä ystävyydestä mitään ja kirjoitin hänelle meilin jossa avauduin asioista jotka minua häiritsi. Kerroin että hyväksyn hänen vegaaniutensa, mutta hänen on hyväksyttävä se että en itse ole vegaani, ja se että hän esim. tästä syystä kokee oikeudekseen haukkua minua somessa murhaajaks ja välinpitämättömäksi kusipääksi, loukkaa minua. Halusin avointa keskustelua aiheesta, en todellakaan hyökännyt häntä vastaan vaan kerroin rehellisesti miten koin hänen käytöksensä. Hän sekosi täysin, vastasi minulle kuinka ei ole eläessään saanut yhtä törkeää viestiä keneltäkään jne. Haukkui minut pitkästi kaikilla kuviteltavissa olevilla nimityksillä, ja kiisti oikeastaan kaiken mitä olin hänelle sanonut. Sitten hän käänsi yhteisiä ystäviämme minua vastaan, poisti ja esti facebookissa. Olimme olleet ystäviä melkein 15 vuotta, nyt emme ole olleet tekemisissä 3 vuoteen ja voin sanoa että en kaipaa tätä energiasieppoa pisaraakaan. Oli helpotus että hän poistui elämästäni, tosin; hän on koittanut vielä muutama kk sitten lähestyä parasta ystävääni ja udella tekemisiäni, samalla mustamaalaten minua.

Erosin tai no hän se loppujen lopuksi katkaisi välit, olimme niin erilaisia luonteeltamme ja ei mätsätty oikein missään asioissa.

Ainoa "yhteinen" asia oli hänen lapsensa jonka kummi olen/olin mutta sekin oli semmone jobi mistä ei ilenny kieltäytyy, ei silleen ikinä ole kiinnostanu kummihommat.

Olin nuorempana todella ujo ja arka, tykkään olla omissa oloissani. kaveri taas tosi ulospäin suuntautunut ja äänekäs, sosiaalinen mutta silti jäi aina yksin. Minä liian kilttinä ihmisenä en uskaltanut sanoo ei mihinkään, näin kaveri sai omien kuvitelmien mukaan "ystävän". Jokaseen juoksuun ja muuhun suostuin, aina olin kuuntelijana hänen avautumisilleen mitkä ei todellakaan ollu kevyemmästä päästä. Muutti jossain valheessa eri paikkakunnalle eli tuli välimatkaa ja siten sain hengähtää mutta palasi aika pian takaisin ja siitä alkoi viikottaiset "meidän pitää nähdä!" Pommitukset..

Ja jokaisella näkyily kerralla kauhee valitus ja avautumiset, keksimällä keksi tekosyitä miksi pitäisi minun mennä kylään joskus jopa kaksi kertaa viikossa, viikonloppuisinkin yritti aikaani viedä.

Rupesi todella ahdistamaan se miten paljon toinen ihminen haluaa! Minun ja hänen haluamiset ei kohdanneet yhtään, eikä hän halunut muita kavereita etsiä koska minä olin niin kiva jne. Minä en siis ikinä kuvitellu sitä ihmistä ystävänä, kaverina vaan eikä (nyt näin lapsellisesti sanottu) ole ns tärkeysjärjestyksen kärkipäässä, kyllä moni tärkeämpi ihminen meni hänen edelle.

Ei tajunnu että elämässäni on muita ihmisiä vaan kuvitteli olevansa ainoa ja tärkein. Vaikka puhuin muista ihmisistä ja miten tärkeitä he ovat minulle niin ignoorasi ja alkoi puhua omia juttujaan, tämän kaverin kanssa ei siis saanu suunvuoroa vaan jouduit aina alistua kuuntelijan rooliin. Oli tässä kaveruudessa muutaki häikkää mitkä lopulta aiheutti sen etten yksinkertaisesti jaksanut enää, olo oli kauhea ja ylikuormittunut hänen seurassaan, jos näin tämän kasvot tai kuulin äänen niin hirveä ahdistus. Lopulta sanoin etten jaksa, hän suuttui ja katkaisi välit itseensä ja kummilastakaan en varmaan näe enää koskaan mutta on siellä minne kuuluuki eli perheensä parissa :)

Eron jälkeen olen pystynyt hengittämään paremmin ja mystiset päänsäryt loppuivat eikä ole paha olo

Vierailija kirjoitti:

Eräästä ystävästä erosin, kun tajusin että voin pahoin hänen seurassaan ja nostin kissan pöydälle rehellisesti. Hänellä oli erittäin vahvat mustavalkoiset näkemykset asioista, ja jos et ollut samaa mieltä, sait todella jäätävät haukut niskaan. Hän koki oikeudeksi huomautella rumasti muille asioista ja valinnoista, jos ne poikkesivat hänen ajatusmaailmastaan. Hänen käytöksensä oli rajatonta, äärimmäisen itsekästä ja julmaa. Ymmärsin etten saa tästä ystävyydestä mitään ja kirjoitin hänelle meilin jossa avauduin asioista jotka minua häiritsi. Kerroin että hyväksyn hänen vegaaniutensa, mutta hänen on hyväksyttävä se että en itse ole vegaani, ja se että hän esim. tästä syystä kokee oikeudekseen haukkua minua somessa murhaajaks ja välinpitämättömäksi kusipääksi, loukkaa minua. Halusin avointa keskustelua aiheesta, en todellakaan hyökännyt häntä vastaan vaan kerroin rehellisesti miten koin hänen käytöksensä. Hän sekosi täysin, vastasi minulle kuinka ei ole eläessään saanut yhtä törkeää viestiä keneltäkään jne. Haukkui minut pitkästi kaikilla kuviteltavissa olevilla nimityksillä, ja kiisti oikeastaan kaiken mitä olin hänelle sanonut. Sitten hän käänsi yhteisiä ystäviämme minua vastaan, poisti ja esti facebookissa. Olimme olleet ystäviä melkein 15 vuotta, nyt emme ole olleet tekemisissä 3 vuoteen ja voin sanoa että en kaipaa tätä energiasieppoa pisaraakaan. Oli helpotus että hän poistui elämästäni, tosin; hän on koittanut vielä muutama kk sitten lähestyä parasta ystävääni ja udella tekemisiäni, samalla mustamaalaten minua.

Aivan kuin minun tarinani, tuo että raivostui että kerroin asiasta joka minua oli vaivannut. Todellisesta asiasta. Se oli kuulemma törkeää haukkumista (ei sisältänyt mitään sellaista). Hän sen sijaan ala-arvoisesti kirjoitteli minulle takaisin, kuten myös miehelleni. Mies ei ollut vastannut mitään, vaan näytti tämän viestit mulle ja sanoi että pitäiskö mun jättää tälläiset "ystävät" jo pois meidän lähipiiristä. Hän oli jo aiemmin sanonut siitä naisesta mulle, mutten ollut uskonut. Nyt uskoin. Mieheni vielä sanoi, että noh, on sillä nyt yksi lastenhoitaja vähemmän. Olin siis hoitanut hänen lapsiaan usein, aina kun oli tarvetta ja minulla ei ollut menoa.

Koen helpotusta. Minä en tämän ihmissuhteen päättyessä ole häviäjä, koska kaikki apu, tuki, ymmärrys on virrannut aina hänellepäin. Nyt sain sitten kuulla olevani narsisti ja vaikka mikä. Varsinainen energiasyöppö oli siis tämä ihminen. Ja koen olevani helpottunut ja onnellinen! Kyllä se kertoo ihan tarpeeksi, että tuntee helpotusta kun ei tarvitse olla jonkun kanssa tekemisissä.

Sama täällä, että on udellut elämästäni. Ei kiinnosta. Jos ihmiset uskovat tuollaista p*skapuhetta, niin ei minun tarvitse olla sellaistenkaan (hänenlaisten) kanssa tekemisissä.

Nyt vietän vapaapäiväni tai -iltani sellaisten parissa, ketkä minusta pitävät muutenkin kuin hyötymismielessä. Ja se on oikeasti todella ihanaa :-)

Vierailija kirjoitti:

Erosin tai no hän se loppujen lopuksi katkaisi välit, olimme niin erilaisia luonteeltamme ja ei mätsätty oikein missään asioissa.

Ainoa "yhteinen" asia oli hänen lapsensa jonka kummi olen/olin mutta sekin oli semmone jobi mistä ei ilenny kieltäytyy, ei silleen ikinä ole kiinnostanu kummihommat.

Olin nuorempana todella ujo ja arka, tykkään olla omissa oloissani. kaveri taas tosi ulospäin suuntautunut ja äänekäs, sosiaalinen mutta silti jäi aina yksin. Minä liian kilttinä ihmisenä en uskaltanut sanoo ei mihinkään, näin kaveri sai omien kuvitelmien mukaan "ystävän". Jokaseen juoksuun ja muuhun suostuin, aina olin kuuntelijana hänen avautumisilleen mitkä ei todellakaan ollu kevyemmästä päästä. Muutti jossain valheessa eri paikkakunnalle eli tuli välimatkaa ja siten sain hengähtää mutta palasi aika pian takaisin ja siitä alkoi viikottaiset "meidän pitää nähdä!" Pommitukset..

Ja jokaisella näkyily kerralla kauhee valitus ja avautumiset, keksimällä keksi tekosyitä miksi pitäisi minun mennä kylään joskus jopa kaksi kertaa viikossa, viikonloppuisinkin yritti aikaani viedä.

Rupesi todella ahdistamaan se miten paljon toinen ihminen haluaa! Minun ja hänen haluamiset ei kohdanneet yhtään, eikä hän halunut muita kavereita etsiä koska minä olin niin kiva jne. Minä en siis ikinä kuvitellu sitä ihmistä ystävänä, kaverina vaan eikä (nyt näin lapsellisesti sanottu) ole ns tärkeysjärjestyksen kärkipäässä, kyllä moni tärkeämpi ihminen meni hänen edelle.

Ei tajunnu että elämässäni on muita ihmisiä vaan kuvitteli olevansa ainoa ja tärkein. Vaikka puhuin muista ihmisistä ja miten tärkeitä he ovat minulle niin ignoorasi ja alkoi puhua omia juttujaan, tämän kaverin kanssa ei siis saanu suunvuoroa vaan jouduit aina alistua kuuntelijan rooliin. Oli tässä kaveruudessa muutaki häikkää mitkä lopulta aiheutti sen etten yksinkertaisesti jaksanut enää, olo oli kauhea ja ylikuormittunut hänen seurassaan, jos näin tämän kasvot tai kuulin äänen niin hirveä ahdistus. Lopulta sanoin etten jaksa, hän suuttui ja katkaisi välit itseensä ja kummilastakaan en varmaan näe enää koskaan mutta on siellä minne kuuluuki eli perheensä parissa :)

Eron jälkeen olen pystynyt hengittämään paremmin ja mystiset päänsäryt loppuivat eikä ole paha olo

Tiedän alanuolittaja että olen aivan hirveä, pohjamutien paska mutta onko sekään hyvä että väkisin pitää olla toisen kanssa vaikka oireilee niin henkisesti että fyysisesti. Se ihminen oli manipuloiva ja erittäin päällekäypä luonteeltaan, hänen kanssaan ei voinut jutella mistään ilman että hän rupesi pätemään ja olevinaan tietämään kaikesta kaiken ja harvoin sai edes puheenvuoroa kun hänen asiansa olevinaan tärkeämpiä eli valitusta valituksen perään. Jos yritti ohjata keskustelua kivempiin aiheisiin niin käänti kaiken itseensä ja aloitti taas ulinan.

Kritiikkii ei kestä yhtään mutta muita haukkuu ihan huoletta. Ei voinu hälle esim. Sanoo että "oletko hiljaa" kun olimme elokuvateatterissa ilman itkupotkuraivareita ja mököttämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin tai no hän se loppujen lopuksi katkaisi välit, olimme niin erilaisia luonteeltamme ja ei mätsätty oikein missään asioissa.

Ainoa "yhteinen" asia oli hänen lapsensa jonka kummi olen/olin mutta sekin oli semmone jobi mistä ei ilenny kieltäytyy, ei silleen ikinä ole kiinnostanu kummihommat.

Olin nuorempana todella ujo ja arka, tykkään olla omissa oloissani. kaveri taas tosi ulospäin suuntautunut ja äänekäs, sosiaalinen mutta silti jäi aina yksin. Minä liian kilttinä ihmisenä en uskaltanut sanoo ei mihinkään, näin kaveri sai omien kuvitelmien mukaan "ystävän". Jokaseen juoksuun ja muuhun suostuin, aina olin kuuntelijana hänen avautumisilleen mitkä ei todellakaan ollu kevyemmästä päästä. Muutti jossain valheessa eri paikkakunnalle eli tuli välimatkaa ja siten sain hengähtää mutta palasi aika pian takaisin ja siitä alkoi viikottaiset "meidän pitää nähdä!" Pommitukset..

Ja jokaisella näkyily kerralla kauhee valitus ja avautumiset, keksimällä keksi tekosyitä miksi pitäisi minun mennä kylään joskus jopa kaksi kertaa viikossa, viikonloppuisinkin yritti aikaani viedä.

Rupesi todella ahdistamaan se miten paljon toinen ihminen haluaa! Minun ja hänen haluamiset ei kohdanneet yhtään, eikä hän halunut muita kavereita etsiä koska minä olin niin kiva jne. Minä en siis ikinä kuvitellu sitä ihmistä ystävänä, kaverina vaan eikä (nyt näin lapsellisesti sanottu) ole ns tärkeysjärjestyksen kärkipäässä, kyllä moni tärkeämpi ihminen meni hänen edelle.

Ei tajunnu että elämässäni on muita ihmisiä vaan kuvitteli olevansa ainoa ja tärkein. Vaikka puhuin muista ihmisistä ja miten tärkeitä he ovat minulle niin ignoorasi ja alkoi puhua omia juttujaan, tämän kaverin kanssa ei siis saanu suunvuoroa vaan jouduit aina alistua kuuntelijan rooliin. Oli tässä kaveruudessa muutaki häikkää mitkä lopulta aiheutti sen etten yksinkertaisesti jaksanut enää, olo oli kauhea ja ylikuormittunut hänen seurassaan, jos näin tämän kasvot tai kuulin äänen niin hirveä ahdistus. Lopulta sanoin etten jaksa, hän suuttui ja katkaisi välit itseensä ja kummilastakaan en varmaan näe enää koskaan mutta on siellä minne kuuluuki eli perheensä parissa :)

Eron jälkeen olen pystynyt hengittämään paremmin ja mystiset päänsäryt loppuivat eikä ole paha olo

Tiedän alanuolittaja että olen aivan hirveä, pohjamutien paska mutta onko sekään hyvä että väkisin pitää olla toisen kanssa vaikka oireilee niin henkisesti että fyysisesti. Se ihminen oli manipuloiva ja erittäin päällekäypä luonteeltaan, hänen kanssaan ei voinut jutella mistään ilman että hän rupesi pätemään ja olevinaan tietämään kaikesta kaiken ja harvoin sai edes puheenvuoroa kun hänen asiansa olevinaan tärkeämpiä eli valitusta valituksen perään. Jos yritti ohjata keskustelua kivempiin aiheisiin niin käänti kaiken itseensä ja aloitti taas ulinan.

Kritiikkii ei kestä yhtään mutta muita haukkuu ihan huoletta. Ei voinu hälle esim. Sanoo että "oletko hiljaa" kun olimme elokuvateatterissa ilman itkupotkuraivareita ja mököttämistä.

Ei pahalla, mutta vaikutat aika herkästi ahdistuvalta ja loukkaantuvalta, kun yksi alanuoli sai tarpeen selitellä noin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erosin tai no hän se loppujen lopuksi katkaisi välit, olimme niin erilaisia luonteeltamme ja ei mätsätty oikein missään asioissa.

Ainoa "yhteinen" asia oli hänen lapsensa jonka kummi olen/olin mutta sekin oli semmone jobi mistä ei ilenny kieltäytyy, ei silleen ikinä ole kiinnostanu kummihommat.

Olin nuorempana todella ujo ja arka, tykkään olla omissa oloissani. kaveri taas tosi ulospäin suuntautunut ja äänekäs, sosiaalinen mutta silti jäi aina yksin. Minä liian kilttinä ihmisenä en uskaltanut sanoo ei mihinkään, näin kaveri sai omien kuvitelmien mukaan "ystävän". Jokaseen juoksuun ja muuhun suostuin, aina olin kuuntelijana hänen avautumisilleen mitkä ei todellakaan ollu kevyemmästä päästä. Muutti jossain valheessa eri paikkakunnalle eli tuli välimatkaa ja siten sain hengähtää mutta palasi aika pian takaisin ja siitä alkoi viikottaiset "meidän pitää nähdä!" Pommitukset..

Ja jokaisella näkyily kerralla kauhee valitus ja avautumiset, keksimällä keksi tekosyitä miksi pitäisi minun mennä kylään joskus jopa kaksi kertaa viikossa, viikonloppuisinkin yritti aikaani viedä.

Rupesi todella ahdistamaan se miten paljon toinen ihminen haluaa! Minun ja hänen haluamiset ei kohdanneet yhtään, eikä hän halunut muita kavereita etsiä koska minä olin niin kiva jne. Minä en siis ikinä kuvitellu sitä ihmistä ystävänä, kaverina vaan eikä (nyt näin lapsellisesti sanottu) ole ns tärkeysjärjestyksen kärkipäässä, kyllä moni tärkeämpi ihminen meni hänen edelle.

Ei tajunnu että elämässäni on muita ihmisiä vaan kuvitteli olevansa ainoa ja tärkein. Vaikka puhuin muista ihmisistä ja miten tärkeitä he ovat minulle niin ignoorasi ja alkoi puhua omia juttujaan, tämän kaverin kanssa ei siis saanu suunvuoroa vaan jouduit aina alistua kuuntelijan rooliin. Oli tässä kaveruudessa muutaki häikkää mitkä lopulta aiheutti sen etten yksinkertaisesti jaksanut enää, olo oli kauhea ja ylikuormittunut hänen seurassaan, jos näin tämän kasvot tai kuulin äänen niin hirveä ahdistus. Lopulta sanoin etten jaksa, hän suuttui ja katkaisi välit itseensä ja kummilastakaan en varmaan näe enää koskaan mutta on siellä minne kuuluuki eli perheensä parissa :)

Eron jälkeen olen pystynyt hengittämään paremmin ja mystiset päänsäryt loppuivat eikä ole paha olo

Tiedän alanuolittaja että olen aivan hirveä, pohjamutien paska mutta onko sekään hyvä että väkisin pitää olla toisen kanssa vaikka oireilee niin henkisesti että fyysisesti. Se ihminen oli manipuloiva ja erittäin päällekäypä luonteeltaan, hänen kanssaan ei voinut jutella mistään ilman että hän rupesi pätemään ja olevinaan tietämään kaikesta kaiken ja harvoin sai edes puheenvuoroa kun hänen asiansa olevinaan tärkeämpiä eli valitusta valituksen perään. Jos yritti ohjata keskustelua kivempiin aiheisiin niin käänti kaiken itseensä ja aloitti taas ulinan.

Kritiikkii ei kestä yhtään mutta muita haukkuu ihan huoletta. Ei voinu hälle esim. Sanoo että "oletko hiljaa" kun olimme elokuvateatterissa ilman itkupotkuraivareita ja mököttämistä.

Ei pahalla, mutta vaikutat aika herkästi ahdistuvalta ja loukkaantuvalta, kun yksi alanuoli sai tarpeen selitellä noin paljon.

Olen herkkä ja juu ahdistun helposti :( yritän vaan käsitellä asiaa