En vain jaksa sääliä toisia koko ajan - työttömyydestä

Olen huomannut, että minulla on jotenkin tosi alhainen sietokynnys jatkuvasti valittaviin ja sääliä kerjääviin ihmisiin.

Esimerkkinä tuttavani, joka on menestynyt urallaan tosi hyvin. Jos jollain oli työongelmia, kuittasi sen aina vain sen ihmisen omaksi viaksi ja kertoi ne omat "sankaritarinansa" siitä miten hänelläkin on ollut vaikeaa mutta hän pärjäsi.

Meidän alalla (korkeakoulutettu) on ollut tosi vaikea työtilanne jo vuosia. Lähes kaikki ihmiset ovat joutuneet kamppailemaan sen kanssa. Myös itse. Tämä tuttava (eri alalla) on tokaissut ainakin minun kohdallani, että oma valintahan se työttömyys oli, että en tehnyt tarpeeksi. Työllistyin kyllä sitten noin kolmessa kuukaudessa, mutta työttömyysjakso tuli koettua. Muutenkin jatkuvaa kamppailuahan tämä on.

Joten on vähän sellainen olo, että tätä tämä on ollut lähes kaikille jo vuosikausia. Työn saatuaan ihmiset ovat olleet kiitollisia, vaikka palkka olisi aiempaa pienempi eikä työtehtävätkään ihan toivottuja.

Samaan aikaan tämä tuttu on ollut hyvin arrogantti. Ura ollut kiitonousussa ja rahalliset edut hyvät, joista onkin kehunut.

Mutta syksyllä tuli sitten hänellekin eteen lähtö yt:ssä. Tsemppasin ja lohdutin ja neuvoin minkä osasin.

Häntä on nyt säälitty jatkuvasti puolisen vuotta kun puhuu siitä, miten kauheaa on juosta työhaastatteluissa. Olen yrittänyt sanoa, että sekin on jo tosi hyvä että pääsee haastatteluihin, että tosi monelle nekin ovat jo unelma.

No, nyt sitten sai työtarjouksen. Mutta kun ei ollut mieleinen, mutta jotenkin tosi pettyneenä ja sääliä kerjäten ilmoitti, että kai se on pakko ottaa kun on niin väsynyt juoksemaan työhaastatteluissa ja asuntolaina on maksettava eikä ollut saanut niitä paikkoja joita tosissaan halusi.

Siis ymmärrän tosi hyvin, ei kenestäkään tuo työnhaku ja jatkuvat torjumiset ole kivoja (kokemusta on!). Eikä se, että joutuu ottamaan tosi vaativan työn joka vaikuttaa painajaiselta jo etukäteen varmasti ole kivaa.

Mutta kun nyt se suhtautuminen muuttui taas siihen muiden halveksimiseen, yhdistettynä säälin kerjäämiseen. Ja kun kuitenkin tietää, että vaikka kuinka monille ihan jo tuo työhaastatteluihin pääsy ja työpaikan saanti tuottaisivat onnea, mutta jotenkin ei vain kelpaa.

En ymmärrä, että jos nyt itse tietää edes vähän millainen tuo tilanne on kun on työtön, niin miksi ei vieläkään löydy empatiaa sille että tällaista se elämä on vaikka kuinka monille. Esimerkiksi itselleni häneltä ei ole koskaan löytynyt empatiaa, syyllistämistä ja tuomitsemista vain.

Ja miksei voisi yrittää löytää niitä hyviä puolia, ja tajuta että on silti aika hyvin mennyt, ja monella muulla on paljon vaikeampaa.

Joo, pitkä ja sekava teksti kun omatkin ajatukset ja tunteet ovat tästä hämmentyneitä, mutta lähinnä se, että miksei voi olla empatiaa sitä kohtaan, että vaikka kuinka monilla on ollut sama ja vaikeampi kokemus? Ja ehkä vähän muuttaa niitä aikaisempia arrogantteja ja työelämässä vaikeuksia kohdanneita syyllistäviä asenteita? Vähän ne tuossa ehkä muuttuivat, mutta kuin taikaiskusta palasivat takaisin kun työtarjous tuli. Ja tajuta se, että ehkä se loputtoman säälin vaatiminen on vähän kohtuutonta, kun tilanne on kuitenkin mennyt paremmin kuin suurella osalla muista?

En tiedä, auttakaa ymmärtämään. Lähinnä sen vuoksi, ettei tämä liikaa pilaisi meidän välejä, koska olen jo melkoisen katkera ja vihainen hänelle tuosta, ettei tajua että kaikki ei ole ihmisestä kiinni vaan ihan sattumat kuten se, mitä on opiskellut, mihin on mennyt töihin, ketä tuntee, yms. vaikuttavat. Ja että monesti valittaessa se koulutus ja työpaikka on vaikuttanut järkevältä ja vastuulliselta valinnalta, niin ettei kyse ole ollut vastuuttomuudestakaan.