Lue keskustelun säännöt.
Häpeävätkö terapiassa käyvät sitä?
25.03.2018 |
Siitäkö se tule, että kaikkeen ehdotetaan ratkaisuksi terapiaan. Että jos kaikki käyvät, niin se ei ole noloa?
Mutta eihän siinä ole mitään noloa. Mutta eihän se nyt mikään yleispätevä ratkaisu ole.
Menee samaan kategoriaan kuin että joka parisuhdeongelmaan suositellaan eroa.
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei hävetä. En ole osannut hävetä mielenterveysongelmianikaan ikinä. Olen varmaan sen verran nuori. Isäni häpeää masennustani.
Ei niissä olekaan hävettävää. Jotenkin masennusta ei sitten vissiin pidetä oikeana sairautena johon et voi välttämättä vaikuttaa. Tietty stigma siinä on vieläkin. Vaimo epäilee, että minulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö. Olen menossa psykiatrille. Olisi vihdoin helpotus saada joku diagnoosi ja tietynlainen hyväksyntä asiaan. Olen vuosia kamppaillut masennuskausien kanssa.
Ei olekaan hävettävää, en ole hetkeäkään hävennyt. Kyllä musta tuntuu että masennus on vakavasti otettava sairaus, sitä vaan vahingoittaa ainainen "mua masentaa" -puhe kun joku on hiukan surullinen. Toivottavasti saat oikean ja elämääsi helpottavan diagnoosin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En häpeä. Olen hyvin avoin eikä mulla ole mitään aihetta josta en kehtaisi/voisi/haluaisi puhua. Kerron aina itsestäni kovin avoimesti ja terapia ja masennus nyt sattuvat olemaan osa minua. Jos joku ei sitä kestä, se on hänen ongelmansa.
En ole hävennyt vaan kertonut kuinka hyvää apua olen saanut sieltä. Olen suositellut muillekin. Minulle tuli jälkikäteen traumamasennus ja oli ihan pakko saada puhua, muuten olisin tullut hulluksi.
Työkaverille tuli mielenterveysongelmia ja on ollut nyt sairauslomalla. Ollaan vaan tyytyväisiä hänen puolestaan, että käy nyt terapiassa ja saa apua. Hänestä kun näki, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Ei mitään hävettävää asiassa.
Minua enemmän hävettää se että terapia ei toimi minun kohdallani. Kaikkien näiden positiivisten kokemusten keskellä tuntee jo vähän syyllisyyttäkin siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan ole häpeä asia, häpeä on se jos ei mene terapiaan jos oikeasti tarvitsee sitä 🤔
Yksi kaveri oli niin epävakaa ja arvaamaton tunnehirmu että hänelle ihan asiallisesti ehdotin että kävisi edes kerran juttelemassa jossain koska piti minua terapeuttinaan.. itseltä loppui voimat sen ainaiseen pahan olon purkuun, itse aloin oireilee ja harkihin että minä menisin itse terapiaan puhumaan tämän kaverin ongelmia ettei ne jäisi päähäni jylläämään (olen jotenkin herkkä) ja hänen ongelmien puimiseen tarvitsisi enemmän apua.
No on nyt yksi kaveri vähemmän kun suuttui siitä etten jaksanut toimia hänen terapeuttina (kai häntä hävetti ulkopuolista apuu hakee)
Yritin kaveruuden aikana että tehtäisiin iloisia asioita jne. Kun se ei auttanut siihen ihmiseen niin kokeilin vähentää näkyilyjä kun oikeasti alkoi minun jokapäiväiseen elämään vaikuttamaan ja muihin ihmissuhteisiin hänen oikkunsa ja haluamiset. Todella vaikea ihminen mutta onko minussa vikaa kun en jaksanut? Tuo jäänyt vaivaamaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On todellakin vahvuutta, että osaa näyttää olevansa heikko ja tarvitsevansa apua. Jokainen ihminen hyötyisi terapiasta.
Mä olen juuri lopettanut 3 vuotta kestäneen psykoterapian. Mieheni ja siskoni tietävät asiasta, muille en ole asiasta puhunut. En häpeä sitä, että olen käynyt terapiassa. Siitä oli minulle todella paljon hyötyä. Mutta asia ei nyt vaan kuulu kenellekään muulle, joten en ole nähnyt tarpeelliseksi asiasta kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todellakin häpeäisin, jos kävisin terapiassa. Tai siis, sinnehän mennään, kun olosuhteet on huonot, että opit sitten suhtautumaan siihen paskaan tilanteeseen. Kuka muuten menisi terapiaan?
No mutta tiesithän, että myös psykoterapeutit itse ovat läpikäyneet oman psykoterapiansa opintojensa aikana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne osaa hävetä, siksi käyvätkin lataamossa, samoin kuin uskovaiset ei nekään ymmärrä tilannettaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei hävetä. En ole osannut hävetä mielenterveysongelmianikaan ikinä. Olen varmaan sen verran nuori. Isäni häpeää masennustani.
Ei mun teinityttökään häpeä. Mutta ei myöskään me vanhemmat hävetä meidän tytön ongelmia. Tehtiin kaikki voitavamme, että hän pääsisi hoitoon ja aika pian pääsikin, kun alettiin apua hakea.
Millaista apua ja hoitoa hän on saanut/saa? Millaisilla oireilla?
T. Asia pinnalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä pahoinpiteli mua kun olin lapsi.
Jos otan asian puheeksi, muut vaivaantuvat siitä.
Onko se mun vai mun isän häpeä?
Alussa hieman häpesin sinne menoa, mutta kuitenkin tilanne oli niin vakava, etten jaksanut päätä silloin sillä vaivata. Enemmän ärsyttää ne ihmiset jotka tykkäävät kytätä minua ja seurata. Ihmiset joita kiinostaa oma napa ja piettävät mielenterveysongelmaa hulluna aivankuin olisi käynyt kylällällä raivoamassa ja huutamassa kirveellä päättömästi, mitä siis nämä eivät varmasti olekkaan. Jos en olisi käynyt moisessa olisin menettänyt henkeni, mikä ei ole naurunasia.
Vierailija kirjoitti:
Mun isä pahoinpiteli mua kun olin lapsi.
Jos otan asian puheeksi, muut vaivaantuvat siitä.
Onko se mun vai mun isän häpeä?
Isäsi tietenkin mutta kyllä miettisin kenelle kertoisin asiasta (siis jos itse mietit kaverille tai muulle läheiselle kertomista) jotkut ovat oikeasti herkkiä että tuommoiset paljastukset voi vaikuttaa häneenkin. Voi alkaa vältellä tms eikä se johdu siitä ettei pidä sinusta vaan siitä ettei tiedä miten suhtautua asiaan 🤔 ja kenelle kaverisi kertoisi asiaa eteenpäin jos se jää vaivaamaan? Hänenkö olisi mentävä terapiaan?
Ja tuohon turha sanoa että mitäs kuunteli ja otti itseensä koska kuuntelijaksi valittu 🙃
Onneksi nykyään pääsee helposti terapiaan, sinne vaan rohkeasti!
Työpaikallani päiviteltiin sairauspoissaoloja, joita oli mm. henkisten ongelmien takia. "Kyllä minäkin varmaan alkaisin tuntemaan vaikka mitä, jos oikein keskittyisin". Eli ei tulis töissä mielenkään kertoa terapiakäynneistä. Enkä ole kertonut monelle muullekaan.