Miten te muut tukiverkottomat jaksatte?

Siinäpä se kysymys onkin. Itse mietin milloin pääsisin hammaslääkäriin, tarkastuksessa pitäisi käydä ja hammaskin lohkesi tammikuussa.

Tasaisin väliajoin on alkanut hiertämään myös parisuhdeajan puute, vaikka ihan ok tässä 7 vuotta menikin. Silloin aina intoudun yrittämään jotain tukiverkkoja kasata, mutta koskaan ei kukaan sitten lapsia hoidakaan vaikka kovasti lupaillaan. Muutamaksi tunniksi nyt on ihan turha lastenvahtia palkata ja mennä pönöttämään johonkin kahdestaan, tarvitsisi ihan yön yli lepoa ja kiireetöntä yhteistä aikaa edes joskus. Juhlat sun muut ahdistaa, lapsia ei ikinä kutsuta niin yksin joutuu menemään. Viime kesänä oli parit häät, hautauduin kameran taakse koko päiväksi, koska oli niin ikävä olla yksin.

Tällä hetkellä taas on tosi surullinen olo, kaikki potentiaanen apu lähellä mutta kukaan ei sitten kuitenkaan halua ja ehdi auttamaan. Äitini sen tiivistää "turha sitten odottaa mitään apua, mä olen jo lapseni hoitanut" (ihanien isovanhempien avulla).