Lue keskustelun säännöt.
Poikani oli lyönyt tyttöystäväänsä
17.03.2018 |
Tyttöystävä on herttainen, nätti, ujo ja hauska. Minulle tämän kertoi. Hänen lapsuus on ollut surkea..
Poikani ei ole ikinä, ainakaan tietääkseni ollut väkivaltainen, joskus koulussa jotain poikien välistä.
Poika asuu omillaan tämän tytön kanssa. Ja tyttö pyysi olemaan kertomatta. Mitä ihmettä voin tehdä?
Onko tämä nyt joku lapsuuden patouma? Erosin pojan väkivaltaisesta isästä pojan ollessa 5. Voiko muistaa siitä jotain?
Kommentit (87)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun mieheni alkuaikoina läpsi ja tukisti mustasukkaisena. Kun kerroin anopille, toivoin että hän haukkuisi miehen pystyyn.
Noh, anoppi ei alkuun uskonut minua, siskoni joitui asiat todistamaan. Käski meidän itse selvittää asiamme.
En enää ole väleissä anopin kanssa. Mies ei enää lyö, mutta en unohda.😞
En hyväksy väkivaltaa missään muodossa, mutta pitää kyllä sanoa, että ihmettelen kyllä sinunkin toimintaasi. Minusta kumppanin äiti on viimeinen ihminen maailmassa josta haetaan parisuhdekriisissä liittolaista kumppania vastaan. Oli kerrassaan törkeää anoppiasi kohtaan asettaa hänet tuollaiseen asemaan. Lähes yhtä törkeää kuin noh, vaikkapa se lyöminen. Ei tuollaista vaan kertakaikkiaan tehdä.
Jaha, kymmenen alapeukkua. Jo on ihme porukkaa, jos teistä on oikeasti täysjärkisen aikuisen käytöstä juosta kantelemaan kumppanin äidille. Ja ei, tämä ei ole mitään väkivallan hyväksymistä. Minä ymmärrän radikaalitkin reaktiot rikosilmoituksesta avioeroon, mutta en ymmärrä että aikuinen ihminen sotkee kumppanin vanhemmat asiaan ja vielä kehtaa kiukutella kun ei saanutkaan toivomaansa reaktiota aikaiseksi. Tuo on pikkulasten tapa käsitellä konflikteja, ei aikuisten.
Minulla on lapsia, vanhimmat jo aikuisia. En näe mitään ongelmaa tilanteessa, jossa miniä tulisi kertomaan minulle poikani väkivaltaisuudesta. Tottakai olisin järkyttynyt ja surullinen jos tuollaista kuulisin, mutta en näkisi mitenkään tuota niin, että liittoutuisi miniäni kanssa poikaani vastaan. Ei, liittoutuisin kenen tahansa kanssa väkivaltaa vastaan. Haluaisin auttaa poikaani pääsemään tuosta käytösmallista, terapiaa, lyömätöntä linjaa, mitä se nyt vaatiikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojat on poikia, älkää ny meuhkatko suotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun mieheni alkuaikoina läpsi ja tukisti mustasukkaisena. Kun kerroin anopille, toivoin että hän haukkuisi miehen pystyyn.
Noh, anoppi ei alkuun uskonut minua, siskoni joitui asiat todistamaan. Käski meidän itse selvittää asiamme.
En enää ole väleissä anopin kanssa. Mies ei enää lyö, mutta en unohda.😞
En hyväksy väkivaltaa missään muodossa, mutta pitää kyllä sanoa, että ihmettelen kyllä sinunkin toimintaasi. Minusta kumppanin äiti on viimeinen ihminen maailmassa josta haetaan parisuhdekriisissä liittolaista kumppania vastaan. Oli kerrassaan törkeää anoppiasi kohtaan asettaa hänet tuollaiseen asemaan. Lähes yhtä törkeää kuin noh, vaikkapa se lyöminen. Ei tuollaista vaan kertakaikkiaan tehdä.
Jaha, kymmenen alapeukkua. Jo on ihme porukkaa, jos teistä on oikeasti täysjärkisen aikuisen käytöstä juosta kantelemaan kumppanin äidille. Ja ei, tämä ei ole mitään väkivallan hyväksymistä. Minä ymmärrän radikaalitkin reaktiot rikosilmoituksesta avioeroon, mutta en ymmärrä että aikuinen ihminen sotkee kumppanin vanhemmat asiaan ja vielä kehtaa kiukutella kun ei saanutkaan toivomaansa reaktiota aikaiseksi. Tuo on pikkulasten tapa käsitellä konflikteja, ei aikuisten.
Jos haluaisin vielä jatkaa kumppanini kansssa, voi käytöksen loppumisen kannalta olla tehokkaampaa kannella äidille kuin poliisille. Oma ex-mieheni otti mieluummin rikosrekisterin ja poliisirumban kuin että olisin kertonut tekemisistään äidilleen, ja tämä kertoo jotakin äidin voimasta. Tuossa tapauksessa ei ollut kyse väkivallasta, mutta vastaavan mittakaavan asiasta. Äidille kertominen, etenkin jos äidin ja pojan menneisyys ja välit eivät ole kovin traumaattiset ja tulehtuneet, on melko pysäyttävä tapahtuma. Tietystikään jollekin kuoleman rajamailla kärsivälle vanhukselle ei välttämättä kannata tällaista huolta ja taakkaa langettaa, mutta jos kyseessä on vielä toimintakykyinen anoppi, niin siinäpä vasta tuomioistuinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun mieheni alkuaikoina läpsi ja tukisti mustasukkaisena. Kun kerroin anopille, toivoin että hän haukkuisi miehen pystyyn.
Noh, anoppi ei alkuun uskonut minua, siskoni joitui asiat todistamaan. Käski meidän itse selvittää asiamme.
En enää ole väleissä anopin kanssa. Mies ei enää lyö, mutta en unohda.😞
En hyväksy väkivaltaa missään muodossa, mutta pitää kyllä sanoa, että ihmettelen kyllä sinunkin toimintaasi. Minusta kumppanin äiti on viimeinen ihminen maailmassa josta haetaan parisuhdekriisissä liittolaista kumppania vastaan. Oli kerrassaan törkeää anoppiasi kohtaan asettaa hänet tuollaiseen asemaan. Lähes yhtä törkeää kuin noh, vaikkapa se lyöminen. Ei tuollaista vaan kertakaikkiaan tehdä.
Olin tuolloin 18-vuotias. Oltiin paljon tekemisissä. Ehkä oli lapsellista, mutta niin toimin ja ajattelin anopin olevan edes vihainen pojalleen.. eipä sitä kiinnostanut. Eniten harmitti kun ei uskonut alkuun koko juttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä olisi kivaa tietää kuinka monta kertaa tyttö on lyönyt poikaa.
Minä olen kahdesti lyönyt naista. Kummallakin kertaa tuo oli ensin potkaissut minua munille. Silloinkin löin pakaraan jottei oikeasti loukkaisi.
Minua on naiset lyöneet satoja kertoja.
Mikä sussa on vikana, että tarvii 100 kertoja hakata?
Yleiseksi syyksi nimittäisin sen, että uskaltaa sanoa vastaan tai ei ole samaa mieltä.
Kattokaas telkkua, joka ilta nainen lyo miestä. Se on plajon yleisempää, että nainen tirvasee. Siinä vaan on vakavammat seuraamukset jos mies huitasee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vanhemmat riiteli rajusti. Toki isä oli fyysisesti vahvempi ja sai enemmän vahinkoa aikaan, mutta äiti kyllä tappeli ihan täysillä mukana. Meitä lapsia kuritettiin eli minkäänlaista fyysisen koskemattomuuden mallia en kotoa saanut. Yksi ekoista poikakavereista pahoinpiteli kännissä ja minusta tuli itsestänikin läpsijä, kun suutuin.
Nykyisen miehen kanssa alkuaikoina oli todella paljon repiviä riitoja, jolloin itsehillintäni katosi ja kun sanat loppui löin ja läiskin. Jossain vaiheessa miehellä tuli mitta täyteen ja hän sanoi, että jos ei se lopu, suhde loppuu. Oli pakko miettiä omaa käytöstä. Tajusin, että vaikka kotonani on painittu, kuin villipedot minun ei ole pakko toteuttaa samaa mallia omassa suhteessani. Muutama vuosi myöhemmin käytiin parisuhdeterapeutilla opettelemassa riitelemään rakentavammin ja siellä tuli puheeksi, että joskus aiemmin olen lyönyt. Sain terapeutilta kunnon ripityksen, mikä oli todella noloa, mutta ihan oikein. Nyt ollaan oltu monta vuotta yhdessä ilman fyysistä kahnaamista, vaikka riitoja on edelleen. Olen kiitollinen miehelleni, että hän pisti sille stopin, mutta pystyi myös antamaan anteeksi lyömiseni.
Ottaisin asian tytön kanssa uudelleen puheeksi ja kertoisin, että koet tärkeäksi puhua asiasta pojan kanssa. Pojallesi täytyy tehdä selväksi, että fyysinen koskemattomuus on ehdoton raja jota ei saa ylittää. En usko, että jos kerran lyö, niin aina lyö. Uskon kuitenkin, että teko on tuomittava ja siihen on puututtava. Mitä aiemmin, sen parempi. Puhuisin pojan kanssa tunteiden ja etenkin vihan hallinnasta.
Alapeukku terapeutin ripityksestä. Epäammattimaista.
Jos olisi oma poikani niin ilmoittaisin että seuraava kerta kun tulee niin soitan itse poliisit hakemaan. Jos on perkele kumma jos ei osaa olla lyömättä. Toista kertaa ei tule eikä kotiin ole enää asiaa jos turpiin vetää naisia. Ja olen itse pojan äiti, enkä lyö poikaani, eikä lasten isä lyö minua. Tämä ei ole neuvottelukysymys.