Lue keskustelun säännöt.
Kun oma vanhempi sairastuu vakavasti.
20.04.2006 |
Isäni 55-vuotta on sairastunut Alzheimerin tautiin ja tauti etenee pikkuhiljaa kohti kuolemaa. Tauti todettiin vasta hiljan ja vielä toteamisvaiheessa diagnoosina oli Alzheimerin lievä aste. Nyt oireiden perusteella isä on edennyt jo keskivaikeaan asteeseen. Kaikki on tapahtunut hyvin nopeasti - muutaman kuukauden sisällä.
En ollut valmistautunut tähän. En todellakaan, tämänhän piti tapahtua aikaisintaan 20 vuoden päästä. On enemmän faktaa kuin fiktiota väittää että isäni on poissa luotani parin vuoden päästä. Jos ei vielä fyysisesti, niin psyykkisesti ainakin. Jos tauti etenee yhtä nopeasti kuin nyt, aikaa lienee paljon vähemmän.
Mitä kerron lapselleni? Milloin kerron lapselleni? 2-vuotias ymmärtää äidin surun, muttei syytä siihen. Entä paapan tila? Miten selittää pienelle lapselle että miksi paappa ei häntä enää tunne - sitten kun se on ajankohtaista?
Pahalta tuntuu ajatus isän menettämisestä näin - pala palalta. On kuin jokainen päivä isästä katoaisi pieni palanen pois. :(
Vielä olisi otettava selvää kotihoidosta, laitoshoidosta (missä ja milloin), taloudellisista asioista (lainojen ja asunnon siirtämisestä äitini nimiin jne), oikeustoimikelpoisuudesta jne. Paljon isoja asioita, joita äitini ei kykene hoitamaan masennukseltaan.
Haluaisinkin kuulla saman läpi käyneiden kokemuksista. Miten teidän perheessänne asiat järjestettiin? Millaisia kokemuksia vakavasti sairaan koti/laitoshoidosta on? Entä edunvalvonnasta jne? Entä oma jaksaminen+ muiden perheenjäsenten jaksamine? Entä lapset, milloin ja miten kerroitte heille?
Kiitos etukäteen mahdollisista vastauksistanne!
Kommentit (2)
Kun minä olin pieni, minun äitini toimi omaishoitajana hänen isoäidilleen jolla oli dementia/alzheimer, eli tuo isomummoni asui meidän luonamme. Se oli rankkaa, sillä tauti aiheuttaa ihmiselle outoakin käytöstä; monet kerrat isomummoni huusi ja raivosi ja levitteli ulosteitaan seinille, hänellä ei ollut minkäänlaista lääkitystä, joten rankkaahan se oli!
Kuitenkin laitoksissa voi olla vielä kurjempaa, siis itse potilaalle, paikat joissa olen käynyt (vanhusten dementiaosastot) on hoitajien kohtelu todella kurjaa potilaita kohtaan, joten katsoisin tarkkaan minkälaiseen paikkaan läheiseni veisin, en tiedä miten dementia (josta minulla on hiukan enemmän tietoa) ja alzheimer eroavat toisistaan, mutta luulen että hoitajien alistava ja halveksuva käytös voi tuntua sairaastakin ihmisestä kurjalta, vaikka sen pian unohtaisikin..
Kaikkea hyvää teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ovat eronneet jo yli kymmenen vuotta sitte
Isä oli jo uusissa naimisissa sairastuessaan. Liitto ajatui tietenkin eroon, ei tuore vaimo jaksanut sairasta miestä.
Minä olen huolehtinut isästäni viimeiset kolme vuotta asuen tosin toisella paikkakunnalla. Isällä on ollut monta laitosjaksoa, mutta asuu tällä hetkellä omassa kodissaan yksin runsaan kotiavun turvin.
Löysin hyvän yksityisen geriatrin. Aivan taivaallinen lääkäri.
Häneltä olen saanut neuvoja.
Raskasta, hvyin raskasta se on. Mutta en antaisi päivääkään pois. Aina löytyy pieniä ilon aiheita vakavan sairauden keskellä.
Toivotan sinulle voimia!