Lue keskustelun säännöt.
Pienet lapset, pienet murheet, ja isot lapset isot murheet.
Kommentit (20)
Tämä pitäisi opettaa nuorille jo lukiossa. Että lasten hankkiminen ei välttämättä ole fiksua eikä se varsinkaan ole pakollista. Lapsetonta odottaa upea, ihana, vaiherikas, monipuolinen ja mielekäs elämä. Paljon parempi kuin perheellistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä pitäisi opettaa nuorille jo lukiossa. Että lasten hankkiminen ei välttämättä ole fiksua eikä se varsinkaan ole pakollista. Lapsetonta odottaa upea, ihana, vaiherikas, monipuolinen ja mielekäs elämä. Paljon parempi kuin perheellistä.
Aika paljon luvattu. Onko sinulla omaa kokemusta perheellisen elämästä vai miten olet moiseen lopputulemaan päätynyt?
Olen kyllä samaa mieltä aloituksen väitteen kanssa. Tosin, jos vauva saa syövän, voisin olla eri mieltä. Muuten pienten lasten murheisiin voi vaikuttaa itse, isojen lasten murheissa voi vain myötäelää ja toivoa, että asiat kääntyvät hyvin. Yleensä murheita on vähemmän mitä iloa ja onnea.
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän se pitää, tavallaan. 3v ikäisen kanssa suurin murhe oli joku tutittomuus, vaipattomuus, syömättömyys ja huono nukkuminen, lyökö joku päiväkodin ulkoilussa jne. Nyt 16v ikäisen kanssa murehtiii: saakohan se sen kesätyöpaikan, mitä toivoo. Pääsekö siihen lukioon mihin haluaa ja kovasti tekee töitä sen eteen jne. Suurempia nuo murheet on varsinkin siinä mielessä, että itse ei voi tehdä asian eteen oikein enää mitään. Lapsen on itse ratkaistava ja selvitettävä ne.
26-vuotiaan kohdalla murehtii, kun pitkä parisuhteensa päättyi, ja 36-vuotiaan kanssa murehtii hänen jaksamistaan ja asuntovelkaansa ja työllisyystilannettaan ja vanhemmuuttaan. Kun 46-vuotiaana sairastuin vakavasti ja kävin lähellä kuolemaa, muistan äitini olleen koko sairauteni ajan rauhallinen ja positiivinen. Mutta kun selviytymiseni oli jo ihan varmaa, hänen stressinsä purkautui niin, että hän purskahti itkuun varmaan vuoden verran aina tavatessamme: ihanaa kun olet hengissä...
Me äidit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän se pitää, tavallaan. 3v ikäisen kanssa suurin murhe oli joku tutittomuus, vaipattomuus, syömättömyys ja huono nukkuminen, lyökö joku päiväkodin ulkoilussa jne. Nyt 16v ikäisen kanssa murehtiii: saakohan se sen kesätyöpaikan, mitä toivoo. Pääsekö siihen lukioon mihin haluaa ja kovasti tekee töitä sen eteen jne. Suurempia nuo murheet on varsinkin siinä mielessä, että itse ei voi tehdä asian eteen oikein enää mitään. Lapsen on itse ratkaistava ja selvitettävä ne.
26-vuotiaan kohdalla murehtii, kun pitkä parisuhteensa päättyi, ja 36-vuotiaan kanssa murehtii hänen jaksamistaan ja asuntovelkaansa ja työllisyystilannettaan ja vanhemmuuttaan. Kun 46-vuotiaana sairastuin vakavasti ja kävin lähellä kuolemaa, muistan äitini olleen koko sairauteni ajan rauhallinen ja positiivinen. Mutta kun selviytymiseni oli jo ihan varmaa, hänen stressinsä purkautui niin, että hän purskahti itkuun varmaan vuoden verran aina tavatessamme: ihanaa kun olet hengissä...
Me äidit.
Näinhän se on, tämä ei helpota kuin hautajaisissa, siis omissa. Ei missään nimessä lapsen.
Pitää paikkansa! Pienellä lapsella riittää perustarpeiden tyydyttäminen ja lapsi tyytyy siihen mitä vanhemmat hänelle tarjoavat, mutta isolla lapsella on tarve kuulua johonkin viiteryhmään ja se tuo mukanaan ongelmia (kiusaamiset, vaatteet, koulunkäynti).
Lapsen tultua kouluikään alkaa vähitellen perustarpeiden lisäksi ilmetä muita tarpeita( esim kaverit ja harrastukset), jotka useimmiten tuovat mukanaan rajojen koettelemisen ja uusien asioiden kokeilun. Tietysti isojen lasten kanssa voi keskustella, joka tietysti omalta osaltaan helpottaa vanhemman roolia. Ihan pienen kanssa vanhempien auktoriteetti riittää eikä mitään kauheasti kyseenalaisteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä pitäisi opettaa nuorille jo lukiossa. Että lasten hankkiminen ei välttämättä ole fiksua eikä se varsinkaan ole pakollista. Lapsetonta odottaa upea, ihana, vaiherikas, monipuolinen ja mielekäs elämä. Paljon parempi kuin perheellistä.
Jos päästää toisen ihmisen lähelle itseään, seurauksena on aina jossain määrin ilon lisäksi huolta. Kaikille sattuu ja tapahtuu elämässä ja läheisistään on huolissaan aina, sitähän se välittäminen on. Jos pelkää ihmissuhteisiin liittyviä huolia ja murheita, pitää pysyä paitsi lapsettomana, myös sinkkuna. Samoin pitää katkaista suhteet kaikkiin sukulaisiin, eikä saa hankkia ystäviä. Tuskin sellainen elämä kovin upea ja ihana on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavalliset lapset pienet murheet, erityislapset isot murheet kaiken ikää!
Niinpä. Olisi kamalaa olla vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, riippuu minkä ikäisiä tarkoitetaan isoilla. Jos 10v niin tavallaan ne murheet on isompia kuin 1v kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmän olin huolissani ja syvemmälle sattui rintaan, kun lapsilla oli pieninä murheita tai pipejä. Nyt ovat jo sen verran isoja, että ymmärtävät enemmän ja voivat itsekin vaikuttaa asioihin. Kaikkea en enää ota niin raskaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tytölläni aina puhelin kateiss tyttö on 73 itse olen 96
No en tiedä, pikkulapsen henki on kuitenkin mun käsissä, ja iso lapsi vastaa jo aika pitkälle itse itsestään. Pikkulasta pitää vahtia koko ajan ettei tee mitään vaarallista, isolle lapselle riittää että muistuttaa että älä tee mitään vaarallista. Huolia toki aina on lapsista, ettei vaan sattuis mitään, mutta ei se vastuu ole enää mun harteilla aikuisen lapsen kanssa. Kouluikäiset nuorimmaiset on mulla tässä, ja jos ne kuolee, minä luultavasti olen ainakin osittain vastuussa, jos aikuinen lapsi kuolee minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Mummo sanoi, että pienet lapset polkee syliä, isot sydäntä. 12 lapsen kokemuksella:(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän se pitää, tavallaan. 3v ikäisen kanssa suurin murhe oli joku tutittomuus, vaipattomuus, syömättömyys ja huono nukkuminen, lyökö joku päiväkodin ulkoilussa jne. Nyt 16v ikäisen kanssa murehtiii: saakohan se sen kesätyöpaikan, mitä toivoo. Pääsekö siihen lukioon mihin haluaa ja kovasti tekee töitä sen eteen jne. Suurempia nuo murheet on varsinkin siinä mielessä, että itse ei voi tehdä asian eteen oikein enää mitään. Lapsen on itse ratkaistava ja selvitettävä ne.
26-vuotiaan kohdalla murehtii, kun pitkä parisuhteensa päättyi, ja 36-vuotiaan kanssa murehtii hänen jaksamistaan ja asuntovelkaansa ja työllisyystilannettaan ja vanhemmuuttaan. Kun 46-vuotiaana sairastuin vakavasti ja kävin lähellä kuolemaa, muistan äitini olleen koko sairauteni ajan rauhallinen ja positiivinen. Mutta kun selviytymiseni oli jo ihan varmaa, hänen stressinsä purkautui niin, että hän purskahti itkuun varmaan vuoden verran aina tavatessamme: ihanaa kun olet hengissä...
Me äidit.
.
Aikanaan murehditaan myös lapsenlapsien vuoksi.
Syvälle sydämeen on sattunut liiankin usein.
.
Kaiketi murehtiminen loppuu sitten lopun tullessa, tosin ei ole siitä tietoa, kun ei ole kokemusta.
Olen kyllä kuullut sanonnan, mutta ainakin tähän mennessä (lapset 12 ja 15) vahvasti sitä mieltä, että kamalimmat murheet lasten kanssa oli ne ekat vuodet.
Koliikkilapsia molemmat, jotka huusivat yöt, päivisinkään en saanut heitä nukkumaan niin että itse olisin ehtinyt saada unta, valvottivat minua 2-vuotiaiksi, ei ollut tukiverkkoa tms. Äärettömän rankkaa itselle, olin nuori, kypsymätön, vailla apua. Ahdistaa edelleen ne synkkääkin synkemmät yöt vakavan univajeen alaisena, kun mietit ensin tappavasi lapsesi, sitten itsesi, ja lopulta itket itsesi ihme horkkaan sättien itseäsi kamalista ajatuksista peläten olevasi hullu ja sairas ihminen.
Eikä mussa mitään sen kummempaa ollut vialla kuin ankara, useamman vuoden kestänyt univaje.
Sen jälkeen mikään ei ole tuntunut niin vaikealta. Olen rauhallinen, fiksu, järkevä, hyvä vanhempi, kunhan saan riittävästi unta.
Vierailija kirjoitti:
No en tiedä, pikkulapsen henki on kuitenkin mun käsissä, ja iso lapsi vastaa jo aika pitkälle itse itsestään. Pikkulasta pitää vahtia koko ajan ettei tee mitään vaarallista, isolle lapselle riittää että muistuttaa että älä tee mitään vaarallista. Huolia toki aina on lapsista, ettei vaan sattuis mitään, mutta ei se vastuu ole enää mun harteilla aikuisen lapsen kanssa. Kouluikäiset nuorimmaiset on mulla tässä, ja jos ne kuolee, minä luultavasti olen ainakin osittain vastuussa, jos aikuinen lapsi kuolee minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Siinä ne ongelmat vasta alkavat, kun et pysty enää pitämään lapsia turvassa oman kotipesän suojissa. Kun lapset menevät omin neuvoin ja oman arviointikykynsä varassa, silloin pelottaa ihan toisella tavalla.
No kyllähän se pitää, tavallaan. 3v ikäisen kanssa suurin murhe oli joku tutittomuus, vaipattomuus, syömättömyys ja huono nukkuminen, lyökö joku päiväkodin ulkoilussa jne. Nyt 16v ikäisen kanssa murehtiii: saakohan se sen kesätyöpaikan, mitä toivoo. Pääsekö siihen lukioon mihin haluaa ja kovasti tekee töitä sen eteen jne. Suurempia nuo murheet on varsinkin siinä mielessä, että itse ei voi tehdä asian eteen oikein enää mitään. Lapsen on itse ratkaistava ja selvitettävä ne.