Pienenä tykkäsin eläimistä, enää en oikein välitä yhtään. Miksi?

Vähän samaa täällä, tai olin siis vannotunut heppatyttö, sellainen, joka on siis ihan AINA tykännyt hevosista, en tosiaan muista aikaa, jolloin en olisi tykännyt. Ihmettelin aina, että miten se voi mennä joillain ohi, mutta ei mua enää nyt aikuisena hevoset oikeastaan kiinnosta. En sa siis siitä mitään, vaikka menisinkin hevosten lähelle. Aikaisemmin koin paljon hyvänolon tunteita siitä.

Itse osin koen, että syynä oli se, että sain aikoinaan oiekastaan kuulla jatkuvaa dissausta innokkuudestani hevosia kohtaan. Ihan siis omat vanhempanikaan eivät arvostaneet sitä, vaikka siis sain ratsastaa, mutta he eivät ymmärtäneet, että kerta viikosssa tallilla oli mulle oikeasti tosi vähän. Sain olla joskus muissa ympyröissä hevosten kanssa enemmänkin, ja se oli ihanaa, mutta en sitten ehkä kokenut sitä täysin omakseni, kun ei siihen ainakaan kannustettu.

Nykyisin en siis vain saa mitään hevosista, koska en edes jaksaisi hoitaa omaa, en näkisi siinä pointtia. En jaksa muita hevosihmisiä, monet ovat tosi ilkeitä luonteita, ja yksinäisen hevosen pitäminen on älytöntä.

Joten sinne meni nuoruuden rakas harrastus, eikä varmaan koskaan enää palaa. Jos olen nyt aikuisiällä ratsastellut se on "ihan kivaa", mutta en näe mitään tavoitteita siinä tai edes maastoon meneminen ei kiinnosta.

Mulla on oikeastaan sama. Välitän toki eläimistä edelleen sillä tavalla, etten halua niille vahinkoa ja en salli eläinrääkkäystä, mutta enää en kaipaa lainkaan lemmikkejä. Pienenä rakastin eläimiä ja tykkäsin hoivata niitä ja halusin omiakin lemmikkejä. Nyt kun on mennyt useampi vuosi ilman eläimiä ympärillä, niin jotenkin mun suhtautuminen niihin on muuttunut neutraaliksi, enkä enää haluaisi sellaista kotiini ottaa.

Lapsuuden kodissani oli useita lemmikkejä, jotka olivat minullekin tärkeitä ja rakkaita. Luulin aina että aikuisena asuisin maalaistalossa ja hoitaisin kotieläimiä, koiria, kissoja jne. Oikeasti minulla oli yksi kissa, ja senkin otin vain koska sen omistaja ei kyennyt enää huolehtimaan kissasta. Sen jälkeen en ole ottanut eläimiä.

Tämä mielenmuutos, luulen, johtuu siitä, että aikuisena tajuaa ihan eri tavalla, miten sitova eläin voi olla. Suurin osa ajasta menee muuhun kuin silittelyyn ja rapsutteluun. Lisäksi matkustellessa tulee paha mieli, kun tietää miten eläin ikävöi (tämän tiedän ihan siitä, kun äitini oli työmatkoilla, ja koiramme odotti häntä oven edessä iltaisin).

Tykkään siis edelleen eläimistä, mutta nyt aikuisena ymmärrän että siihen eläimeen liittyy myös velvollisuuksia, eikä pelkästään sitä kivaa paijaamista.