Lue keskustelun säännöt.
En uskalla hakea apua masennukseeni
12.03.2018 |
Avun hakeminen tuntuu nololta, syy masennukseeni vieläkin nolommalta ja vaikeinta on puhua niistä ajatuksista, joita minulla itseäni kohtaan on. Vahingoitan itseäni esimerkiksi lyömällä ja puremalla itseäni mustelmille ja saan viikoittain ahmimisoksentamiskohtauksia ja itsemurha on mielessä noin 24/7. Olen todella pettynyt itseeni ja ajattelen, ettei minulla ole tulevaisuutta. En halua enää elää täällä, en tässä kehossa enkä näillä idiootin aivoilla.
Miten muut tässä tilanteessa olevat olette pärjänneet?
Kommentit (37)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua vaivaa myös se, että koen huonoa omatuntoa siitä, että tulen 99,5% varmasti syrjäytymään -> tulen mielettömän kalliiksi yhteiskunnalle ja koen olevani täysin hyödytön.
Ap
Hae rohkeasti apua. Uskalsit kirjoittaa tännekin. Kerro lääkärille samat asiat. Itse olen hakenut apua masennukseen ym. ongelmiin ja olen nyt hakemassa uudestaan. Ahdistus ja muu on palannut takaisin. Lääkäreille nämä ovat tuttuja asioita, eikä niitä tarvitse hävetä. Olen itsekin viivytellyt ajan varaamista jo viikkoja ja ollut monta kertaa jo puhelimen ääressä. Tiedän siis, miten vaikeaa se on. Mutta kun kerran saat soitettua, niin sitten se menee omalla painollaan.
Tsemppiä!
Lääkärille tai vaikka koulukuraattorille on todella vaikea puhua näistä ajatuksista ja tästä kaikesta häpeästä, joka mulla on ihan koko ajan. En vaan millään pysty ääneen sanomaan mitä ajattelen itsestäni. :(
Ap
Minkä ikäinen olet? Itse olen 18 ja jouduin perheväkivallan uhriksi, jonka takia minut ja siskoni otettiin huostaan. Lastenkodissa molemmat laitettiin terapiaan.
Sain tässä kuussa uusimman diagnoosini, dissosiaation. Menin vaan lääkäriltä kysymään psykiatrille aikaa ja sain sen parin kuukauden päähän (asun Tampereella). Psykiatri ei kysynyt mikä trauma on johtanut tähän.
Sun ei tarvi avautua ihan täysin lääkärille. Jopa terapiassa se ei tapahdu heti. Parantuminen tapahtuu pikku hiljaa kun löydät terapeutin ja luot häneen luottamussuhteen.
Asun tällä hetkellä tuetussa asumisyksikössä ja minulla on yksiö.
Ajattele vaikka, että on kiva saada diagnoosi siksi, että itse ymmärtää omaa käyttäytymistä. Sen ei tarvitse olla taakka.
Terapiakin on vain keskustelua, ja periaatteessa terapeutti yrittää ajan kuluessa aivopestä sut pois pahoista tavoista vaihtamalla ne joihinkin parempiin juttuihin.
Tsemppiä, olis hyvä jos jonkun läheisen ihmisen kanssa voisit katsella terapeutteja ja hakea siihen kelatukea ettet heti köyhdy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen olet? Itse olen 18 ja jouduin perheväkivallan uhriksi, jonka takia minut ja siskoni otettiin huostaan. Lastenkodissa molemmat laitettiin terapiaan.
Sain tässä kuussa uusimman diagnoosini, dissosiaation. Menin vaan lääkäriltä kysymään psykiatrille aikaa ja sain sen parin kuukauden päähän (asun Tampereella). Psykiatri ei kysynyt mikä trauma on johtanut tähän.
Sun ei tarvi avautua ihan täysin lääkärille. Jopa terapiassa se ei tapahdu heti. Parantuminen tapahtuu pikku hiljaa kun löydät terapeutin ja luot häneen luottamussuhteen.
Asun tällä hetkellä tuetussa asumisyksikössä ja minulla on yksiö.
Ajattele vaikka, että on kiva saada diagnoosi siksi, että itse ymmärtää omaa käyttäytymistä. Sen ei tarvitse olla taakka.
Terapiakin on vain keskustelua, ja periaatteessa terapeutti yrittää ajan kuluessa aivopestä sut pois pahoista tavoista vaihtamalla ne joihinkin parempiin juttuihin.
Tsemppiä, olis hyvä jos jonkun läheisen ihmisen kanssa voisit katsella terapeutteja ja hakea siihen kelatukea ettet heti köyhdy.
Lisään vielä että aika pitkälle terapeutti ja psykiatri käyttävät kyselyitä paljon, ja ehkä sitten kysyvät jotain tarkentavaa. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja niin ovat diagnoositkin.
Olen 15, ysiluokalla siis. Mitään oikeita ongelmia mulla ei edes ole, paitsi oma tyhmyys ja huono itsetunto. Lisäksi mulla on jatkuvasti kamalia kipuja joiden takia elämästä ok vaikea nauttia. Vaikka kipu ei kestä kauaa, se on todella kovaa. Ja se tulee yleensä päivittäin, monta kertaa. Sen takia ei tee esimerkiksi mieli harrastaa mitään raskasta liikuntaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varaa aika vaan, niin minäkin tein. Ylihuomenna olen menossa. Sen takia ne on.
Uskon, ettei huvita. Olen miettinyt samaa tässä n. 30 vuotta, eli elämä on mennyt vähän niin ja näin, yleensä allapäin. Ei oo kiva, jos työnantajat yms. saavat tietää kaikki mielenterveysongelmat yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sepä se. Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan nykyäänkin vielä hieman nihkeästi ja ihmisillä on paljon ennakkoluuloja. Se on surullista ja tekee avun hakemisesta vaikeampaa ainakin minun kaltaisilleni ihmisille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä uskalsin hakea apua sen takia, kun olen netistä lukenut niin paljon ihmisten kokemuksista ja tajusin, kuinka yleisiä ne vaivat on. Masennuksestahan on tullut ihan kansantauti. Kyllä sitä on tietysti aina ollut, mutta nykyään siitä puhutaan julkisesti ja apua haetaan herkemmin. Kiitos internet! Ilman sitä olisin tuntenut itseni täysin epänormaaliksi, enkä olisi ikinä uskaltanut hakea apua.
Tuota leimaantumisen pelkoa ei mulla ole ikinä ollut, onneksi. Ymmärrän sen kyllä, mutta se on täysin merkityksetön seikka omaan hyvinvointiin verrattuna.
Kun olisikin noin helppoa. Olisin hakenut apua jo vuosia sitten jos se ei olisi vaikea asia minulle. :/ Yritän vain kerätä rohkeuttani.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täti 48 v. tässä hei! Minusta ei koskaan pitänyt tulla mitään. Olin teininä ahdistunut, sulkeutunut vapiseva lievästi ylipainoinen hyväksikäytetty hyypiö. Ilman raivokasta päätöstä muuttaa elämääni olen lähtökohdista huolimatta tänään täti-ihmisenä ihan hyvin pärjännyt ihminen. On hyvä ja komea mies, kauniit fikusut lapset ja minä olen työelämässä pärjäillyt ihan hyvin. Kiitos liikunnan, näytän vielä hyvältä. Ja omaisuuttakin on.
Ei tähän päädytty raivolla vaan sitkeydellä. Hain apua. Sain huonoa ja sain hyvää apua. Tärkein voima oli silti se, etten koskaan antanut periksi. Päivä kerrallaan ja tavoite aina vähän korkeammalle. Naurettavan pienikin tavoite riitti.
On ollut pitkä tie ja jossain vaiheessa huomasin, että tämähän sujuu. En ole hyvä kirjoittaja, mutta toivon, ettette anna periksi koskaan. Elämä on pitkä. Se mitä oli elämän ensimmäiset 15 vuotta ei määritä sitä mitä on edessä seuraavat 75 vuotta. Elämä paranee. Teininä useimmilla on paskaa.
No minä olen liian typerä kouluttautumaan, minulla ei ole mitään markkina-arvoa naisena joten en tule koskaan saamaan miestä ja luultavasti tulen kärsimään lapsettomuudesta. Että siinäpä se.
Kovasti olen töitä tehnyt mutta kun en mitään opi tai ymmärrä, niin hukkaanhan se kaikki menee.
Ap
Se vaatii vain sen että soitat ja menet, etkä mieti mitään etukäteen. Kylmästi vaan psyykkaat itsesi.
Tehdäänkö yhdessä niin, että haetaan kumpikin huomenna apua? Miltä se kuulostaisi? Olen yksi aikaisempi vastaaja, mutts en muista viestini numeroa. Mene sinä kouluterveydenhoitajalle ja minä soitan täällä työterveyteen. Mene heti aamulla sinne, niin et voi pitkittää/siirtää sitä koko päivää. Tee netissä vaikka masennustesti. Sen voi tulostaa ja ota vaikka se mukaan.
Minä olen nyt 33 ja kärsinyt näistä ongelmista noin 13-vuotiaasta asti eli sellaiset 20 vuotta. Toivoisin kovasti, että olisin saanut apua jo nuorena. Luulen, että silloin minulla tämä ei olisi päässyt näin pahaksi ja tuonut mukanaan muita ongelmia. Olisi todella tärkeää, että sinä saat apua nuorena.
Jos tuntuu vaikealta sanoa olevansa masentunut, niin mitä jos aloittaisit kertomalla sen tuomista fyysisistä oireista? Oletko huomannut mitään ahdistavaa tunnetta rinnalla, sydämentykytystä, univaikeuksia, päänsärkyä yms.? Niitä pohtiessanne sano sitten miettineesi, että voisikohan ne liittyä siihen, kun olet huomannut olevasi myös koko ajan surullinen tai ahdistunut eikä mikään oikein kiinnosta enää.
Minulla tämä tavallaan alkoi jo eskarissa, kun olin kiusattu. Siitä asti olen ollut yksinäinen eikä ystäviä oikeastaan ole.
Rytmihäiriöitä on myös, mutta se johtuu luultavasti tuosta oksentelusta.
Niiden takia kyllä ajattelin käydäkin lääkärissä, kun olen kuitenkin teini vasta...
Ap
Mietin myös, onko typerää hakea apua enää tässä vaiheessa kun koulukin loppuu. Jos sitten kesällä katsoisi jotain...
Ap
En minäkään.
En jaksa kirjoittaa paljon nyt.
Sen vaan, että et ole ainoa.
Pitäisi vaan uskaltaa. Miten. Itsekin mietin.
♡♡♡♡♡