Minkä ikäisenä luulet että niin sanotusti aikuistuit
Eli lähinnä ajatusmaailma ihan kaikkeen muuttui kertaheitolla. Toki viisautta tulee joka vuosi lisää mutta tarkoitan sitä että kyllä aikamonella jokin tietty pinttynyt elämäntyyli tulee enemmin tai myöhemmin muuttumaan.
Kommentit (26)
En koskaan, olen sisimmiltäni aina nuori vaikka keho vanhenee ja ikäntyy. En tosin tiedä miten, mutta jotenkin vain olen onnistunut säilyttämään liekkini ja elivoimani katkeroitumatta. Siis aikuistuminen on sitä että onnellisesta ja toiveikkaasta nuoresta kasvaa pettynyt ja kyynistynyt ihminen.
En vieläkään vaikka viime 4 vuoden aikana oonkin oppinu aika paljon hyödyllisiä arkielämän taitoja ja ikää tulee täyteen 24 vuotta ens kuussa.
Ei minulla mitään kertaheitolla ajatusmaailman muuttumista ole tullut missään vaiheessa. Mutta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen ei tuntunut enää oma olo lapselliselta, tuntui vastuu uudella tavalla. Olin tuolloin 27, jo opiskelut opiskeltuina ja ammatissa, avioliitossa ja asuntovelkainen. Vasta lapsi muutti minua sen verran, että alkoi tuntua aikuiselta ihan oikeasti.
Vierailija kirjoitti:
Maailmanparantaja kirjoitti:
Eli lähinnä ajatusmaailma ihan kaikkeen muuttui kertaheitolla. Toki viisautta tulee joka vuosi lisää mutta tarkoitan sitä että kyllä aikamonella jokin tietty pinttynyt elämäntyyli tulee enemmin tai myöhemmin muuttumaan.
Eiköhän se jokaisella tapahdu ennemmin tai myöhemmin. Tulee vaikeampia aikoja ja niistä sitten kasvaa ja viisastuu tai ei.
20-vuotiaat eivät kyllä ole millään mittarilla vielä aikuisia, vaikka juridisesti ovatkin. Ihan lapsia vielä tuon ikäiset. En tietenkään yleistä, jotkut ovat kypsempiä jo aiemminkin.
Tuntuu kullä joskus että kaikki alle nelikymppiset käyttäytyy ja elä kuin jotkut pikkupenskat. Ehkä se on vain sitten se ikäkriisi, joka muuttaa ihmistä.
26 vuotiaan jätin vakituisen työni ja aloin tekemään sitä mitä oikeasti haluan eli matkailemaan. Tein täyden elämämuutos remontin ja heitin kaiken uusiksi, ukkokin sai le tää pihalle. Nykyän elätän otseni tekemällä pätkätöitä, sihaisuuksia ja hanttihommia kevytyrittäjänä eli eräänlaisena freelanserina.
25 vuotiaana. Olin mennyt naimisiin viisi vuotta aikaisemmin. Oltiin opiskeltu ja nautittu elämästä. Sitten mies alkoi puhumaan, että eikös nyt olis hyvä aika hankkia lapsi. Hän auttaa ja jeesaa kaikessa. No näin tehtiin. Sen jälkeen kun olin oksentanut kahdeksan kuukautta putkeen ja olin iso kuin valas mä tajusin, että pohjimmiltaan mä kumminkin olen tässä yksin. Mies voi auttaa ja olla mukana, mutta lopulta mä olen se, joka kantaa ja synnyttää, kärsii kaikki vaivat ja on vastuussa.
Nelikymppisenä tajusin, että maailmasta on oikeudenmukaisuus kaukana. Siihen asti olin elänyt jonkinlaisessa henkisessä kuplassa, ettei pahoja asioita voi tapahtua minulle, jos vain hoidan omat asiani oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maailmanparantaja kirjoitti:
Eli lähinnä ajatusmaailma ihan kaikkeen muuttui kertaheitolla. Toki viisautta tulee joka vuosi lisää mutta tarkoitan sitä että kyllä aikamonella jokin tietty pinttynyt elämäntyyli tulee enemmin tai myöhemmin muuttumaan.
Eiköhän se jokaisella tapahdu ennemmin tai myöhemmin. Tulee vaikeampia aikoja ja niistä sitten kasvaa ja viisastuu tai ei.
20-vuotiaat eivät kyllä ole millään mittarilla vielä aikuisia, vaikka juridisesti ovatkin. Ihan lapsia vielä tuon ikäiset. En tietenkään yleistä, jotkut ovat kypsempiä jo aiemminkin.
Tuntuu kullä joskus että kaikki alle nelikymppiset käyttäytyy ja elä kuin jotkut pikkupenskat. Ehkä se on vain sitten se ikäkriisi, joka muuttaa ihmistä.
Kyllä. Käyttäydyin vastuuttomasti ihmissuhteissa, kunnes viimeisen kriisin jälkeen 43 vuotiaana aloin käsittää, mikä on oikeasti tärkeää. Jos haluaa muuttaa jotain elämässään, kannattaa tehdä jotain eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä tajusin, että maailmasta on oikeudenmukaisuus kaukana. Siihen asti olin elänyt jonkinlaisessa henkisessä kuplassa, ettei pahoja asioita voi tapahtua minulle, jos vain hoidan omat asiani oikein.
Oletpa mustavalkoinen. En itse vieläkään jaa maailmaa hyviin- ja pahohin asioihin. Ne on vain asioita jotka tapahtui, eikä niille voi enään jälkeenpäin mitään. Vastoinkäymisen kohdatessa yleensä vain kohautan olkapäitä, opin ja jatkan eteenpäin. Se on minun mielestäni aikuisuutta.
Parikymppisenä, kun muutin lukion ja arjeijan jälkeen omilleni. Oma tupa ja oma lupa, mutta myös oma vastuu itsensä elättämisestä ja tekojensa seurauksista. Sen jälkeen kehitys on ollut paljon hitaampaa.
17- vuotiaana, silloin tajusin miten yksin ja itse vastuussa elämässä ollaan, muutin omilleni pelastaakseni henkeni. Äidiksi tulin tarkoituksella 19 v, ja olen näin 22 vuoden jälkeenkin sitä mieltä että oikein tein.
Mutta en halua että kukaan muu joutuisi aikuistumaan yhtä karmealla tavalla kuin minä tuolloin 17 v
Joskus 40 - 42 vuotiaana koin jonkinlaista kasvua "aikuisuuden" suuntaan. Minulle se sisälsi mm. varmempaa rentoutta kohdata asioita, ottaa enemmän vastuuta yhteisestä maailmasta, parempaa ja avoimempaa kommunikointia, antaa tilaa nuoremmille osaajille, halua kasvattaa esim. työpaikalla uutta sukupolvea uralentoon.
Olin 24 vuotias, kun muutin ulkomaille muutamaksi vuodeksi töiden oerässä ja siellä pärjääminen aikuistutti hyvin. Olin Suomessakin tietenkin hoitanut jo pitkään omat asiani hyvin, mutta kaukana tukiverkostoista ja tutusta elinpiiristä kaikki oli tehtävä täysin itsenäisesti.
Ei kertaheitolla mitään tapahtunut. Monta etappia:
- omilleen muuttaminen 19v
- yhteen muuttaminen 21v
- töissä käyminen elannon takia vähitellen 20-23v aina vaan enemmän ja enemän opiskelun ohella
- opiskelijaelämän päättyminen, vakituinen työpaikka ja ensiasunnon osto 25v
- ensimmäinen lapsi 28v
Nämä sanoisin aikuistaviksi tekijöiksi elämässäni. Kaikkien kohdalla on ollut isoja muutoksia elämään. Itse asiassa juuri äsken sattumalta mietin, että pidänkö lapsettomia ihmisiä ollenkaan aikuisena. No pidän tietysti, mutta hyvin paljon yleistä "aikuisen" elämänkokemusta heiltä puuttuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisenä tajusin, että maailmasta on oikeudenmukaisuus kaukana. Siihen asti olin elänyt jonkinlaisessa henkisessä kuplassa, ettei pahoja asioita voi tapahtua minulle, jos vain hoidan omat asiani oikein.
Oletpa mustavalkoinen. En itse vieläkään jaa maailmaa hyviin- ja pahohin asioihin. Ne on vain asioita jotka tapahtui, eikä niille voi enään jälkeenpäin mitään. Vastoinkäymisen kohdatessa yleensä vain kohautan olkapäitä, opin ja jatkan eteenpäin. Se on minun mielestäni aikuisuutta.
Samaa mieltä. N43
Kolmenkympin jälkeen. Olen nyt 35-vuotias.
Enää en kaipaa biletystä vaan nautin rauhallisesta perhe-elämästä. Muutenkaan en ole enää liian naiivi asioiden suhteen.
Toki yli nelikymppisenä olen varmaan taas toista mieltä siitä koska aikuistuin 😉
Eiköhän se jokaisella tapahdu ennemmin tai myöhemmin. Tulee vaikeampia aikoja ja niistä sitten kasvaa ja viisastuu tai ei.
20-vuotiaat eivät kyllä ole millään mittarilla vielä aikuisia, vaikka juridisesti ovatkin. Ihan lapsia vielä tuon ikäiset. En tietenkään yleistä, jotkut ovat kypsempiä jo aiemminkin.