Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen tytär ja liian tiivis napanuora vanhempiin
24.02.2018 |
Kyseessä jo 28 vuotias nainen joka kyllä asuu omillaan mutta nojaa yhä kaikessa vanhempiinsa. Joka päivä tekemisissä vanhempiensa kanssa. Ei pysyvää parisuhdetta, omia kavereita ja harrastus sentään. Ei tunnu kykenevän tekemään omia päätöksiä vaan aina taustalla paistaa vanhempien näkemykset. Mikä neuvoksi? Haluan auttaa häntä koska tätä menoa hän ei ikinä itsenäisty kokonaan erilliseksi aikuiseksi.
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
Asia kuuluu sinulle miten..?
Olen itse tuo kyseinen nainen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulu sinulle. Jokainen elää, miten tahtoo.
No harrastusten kautta yritä tutustua uusiin ihmisiin.Nettideittaile?
Ota sääntöjä käyttöön; esim tapaat vain joka kolmas päivä ja sitten pikku hiljaa harvennat siitä lisää. Etsiydy muiden ihmisten pariin, hanki harrastus tai lemmikki.
Ammattiauttajalle. Olin joskus naimisissa moisen kanssa, eihän siitä tullut kettujakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olin/olen samassa tilantessa tavallaan. Apua meidän kaltaisille on vaikea löytää. Itse päädyin repimään itseni irti, mutta se oli niin vaikea että mt-ongelmat pahenivat. Nyt olen omillani ja rajoittanut heidän kanssa yhteydenpitoaan, mutta työtön ja toimintakyvytön aikalailla. Ja ihan hoidonpiirissä mutta kuten sanoin niin eihän tällaista ymmärretä :/ . 5 vuotta on mennyt poismuutosta ja yhäkin opettelen itse "kävelemään". Yksin ja askel kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Ammattiauttajalle. Olin joskus naimisissa moisen kanssa, eihän siitä tullut kettujakaan.
Niin oli nykyinen miehenikin ennen minua. Todella herttainen ja mukava nainen (ollaan tavattu useasti lasten vaihtotilanteissa), tultiin hyvin keskenämme toimeen. Yksi kerta sitten soitti minulle pahoitellen, ettei halua enää nähdä minua, koska äitinsä ja isänsä olivat käskeneet alkaa vihata minua. Kyseessä 40 -vuotias nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan vika enemmän vanhemmissa vai aikuisessa lapsessa?
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olin/olen samassa tilantessa tavallaan. Apua meidän kaltaisille on vaikea löytää. Itse päädyin repimään itseni irti, mutta se oli niin vaikea että mt-ongelmat pahenivat. Nyt olen omillani ja rajoittanut heidän kanssa yhteydenpitoaan, mutta työtön ja toimintakyvytön aikalailla. Ja ihan hoidonpiirissä mutta kuten sanoin niin eihän tällaista ymmärretä :/ . 5 vuotta on mennyt poismuutosta ja yhäkin opettelen itse "kävelemään". Yksin ja askel kerrallaan.
Kuin minun suustani. Ja jos yrittää ottaa etäisyyttä tulee kauhean syyllinen olo. Olen ruotinut äitisuhdetta terapiassakin mutta heikoin tuloksin. Joku riippuvuus on. Johtunee laosuudesta jolloin hän oli ainut ihminen kehen turvautua kun isäni oli väkivaltainen alkoholisti. Yhä jatkuva menettämisen pelko.
Asia kuuluu sinulle miten..?