Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten yli miehen kuolemasta ja miten jatkaa omaa elämää?
24.02.2018 |
Miesystäväni kuoli täysin yllättäen viime kesäkuussa. Olimme olleet yhdessä 3,5v. Olimme todella rakastuneita ja häät oli jo suunnitteluvaiheessa. Meidän piti vanheta yhdessä.
Alussa kielsin kuoleman mutta elokuussa hain apua kun pääni sekosi enkä päässyt enää sängystä ylös. Nyt olen jo hieman paremmassa kunnossa mutta edelleen hyvin masentunut. En pääse yli siitä että tulevaisuuteni vietiin. Teimme kaikkea yhdessä. Hän vei minua vkl-reissuille Suomessa ja Euroopassa. Paikkoihin joissa en ollut koskaan käynyt ja nyt ne kaikki kaupungit muistuttavat hänestä. Tiedän etten enää ikinä matkusta koska en halua enkä pysty yksin ilman häntä. Ulkoilimme myös paljon. Pitkiä lenkkejä käsikädessä, välillä suudellen. Nyt en enää pysty edes ulkoilemaan kun kaipaan hänen kättään kädessäni ja suukkoja. Olen siis lakannut elämästä ilman häntä. En poistu kotoa kuin hätätilanteessa, esim. lääkäri, apteekki jne. Ruuat tilaan netistä, mutta en syö edes jokapäivä. Olen elävä kuollut. Ikää 46v. Toivunko enää ikinä???????? Minulla on lapsia joiden takia olen vielä elossa, mutta ylipääsemätön suruni vahingoittaa jo heitä.
Kommentit (18)
Voimia sulle! Ole surusi kanssa itsellesi armollinen. Vuosi tai kaksikin voi mennä täydessä sumussa. Usko tai älä, ajan kanssa helpottaa. Onneksi sulla on lapset ja heitä sun pitääkin nyt miettiä ensisijaisesti. Ovat varmasti sulle kuitenkin ne tärkeimmät. Yritä osoittaa hieman parempina hetkinä heille rakkautesi, jotta se ei jäisi täysin sun surun varjoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon voimia! Niin kliseistä kuin se onkin, voin luvata, että aika auttaa toipumisessa. Hienoa kuulla, että olet hakenut apua, sekin varmasti auttaa sinua pikkuhiljaa eteenpäin.
kato semmonen elokuva kun " ps. I love you. " vois ainakin helpottaa hetken tai tuoda ajatuksia :)
Kuollut mies ja leskeksi jäänyt vaimo.
Kliseistä suurin: aika parantaa, mutta niin se vaan on. Minun miesystäväni kuoli vuonna 2012 ihan yllättäen, ja ajan kanssa suru on hellittänyt. Ystävien kanssa puhuminen auttoi myös.
Hyvä, että olet hakenut apua.
Itselläni myös mies kuoli, kun odotin lastamme. Se oli syy minkä takia ei ollut varaa romahtaa. en tiedä mitä olisi tapahtunut ilman häntä.
Muistan myös tuon kuinka pelottavalta tuntui kohdata ne asiat, joita olimme yhdessä tehneet. Meidän paikat. Kävin ne pikkuhiljaa läpi. tein uusia muistoja.
Kirjoitin ajatuksia ylös. Puhuin, puhuin, puhuin. Kiitos läheisille, jotka kuuntelivat.
Mutta ihmisten tavat surutyöhön ovat jokaisella erilaisia. Toivottavasti käyt edelleen avun piirissä ja kenties heidän kauttaan löydät oman tapasi käsitellä asiaa. Parempia päiviä toivon sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ps. I like you! kirjoitti:
kato semmonen elokuva kun " ps. I love you. " vois ainakin helpottaa hetken tai tuoda ajatuksia :)
Kuollut mies ja leskeksi jäänyt vaimo.
Minä sain lohtua kirjasta, johon leffa perustuu, myös sellainen kirja kuin "Uuden onnen jäljillä" valoi uskoa tulevaisuuteen.
Toivottavasti ap:lla on hyvä tukiverkko, minut piti järjissään pari ihanaa ystävää jotka toisaalta kuuntelivat murheita ja toisaaltsa auttoivst keksimään välillä muuta ajateltavaa.
Sinulle olisi varmaan apua vertaistukiryhmästä. Kukaan muu kuin saman kokenut ei varmaan pysty kunnolla käsittämään tilannettasi. On olemassa erilaisia nuorille leskille suunnattuja ryhmiä. Toivotan sinulle paljon voimia! <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun on vaan pakko alkaa elää. Pakko ulkoilla, pakko matkustaa, pakko tehdä asioita, vaikka et enää voi tehdä niitä miesystäväsi kanssa. Se on ainoa tapa päästä yli. Pakottaa itsesi. Vain tuo tekeminen tuottaa uutta elämänkokemusta, joka voi auttaa sut yli tästä.
Äidilläni oli aika pitkälti sama ongelma isäni kuoltua. Häntä autto paikkakunnan vaihto. Hön muutti toiselle paikkakunnalle, missä aloitti alusta ja vastaantulijat eivät ulkoillessa kysyneet miehestä.
Ap jatkaa:
Minulla ei ole ketään jolle puhua tästä surusta ni. Vanhempani ovat kuolleet, ei sisaruksia. Ystävät jäivät kun perustin perheen niin nuorena ja oltiin ihan eri elämäntilanteessa. Alussa sain puhua psykiatrian sairaanhoitajalle mutta lopetin sen itse kun tuotiin kokoajan esille sitä pitääkö lastensuojelu ottaa kuvioihin mukaan. Lasten isä pitää kuitenkin huolta heistä. Nyt käyn näitä asioita läpi vain pääni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun on vaan pakko alkaa elää. Pakko ulkoilla, pakko matkustaa, pakko tehdä asioita, vaikka et enää voi tehdä niitä miesystäväsi kanssa. Se on ainoa tapa päästä yli. Pakottaa itsesi. Vain tuo tekeminen tuottaa uutta elämänkokemusta, joka voi auttaa sut yli tästä.
Äidilläni oli aika pitkälti sama ongelma isäni kuoltua. Häntä autto paikkakunnan vaihto. Hön muutti toiselle paikkakunnalle, missä aloitti alusta ja vastaantulijat eivät ulkoillessa kysyneet miehestä.
Järki sanoo että on pakko alkaa uskaltaa elää. En voi olla loppuelämäni elävä kuollut. En vain vielä pysty siihen. Kuolema laukaisi esille nuoruuden paniikkihäiriön.
Paikkakuntaa en voi vaihtaa koska liian suuri muutos lapsille.
Ap
Minulla ei kuollut mies, mutta perheenjäsen kuitenkin. Paniikkihäiriö aktivoitui. Keho meni rautahaarniskaan, mieli oli sumussa. Pahinta kesti reilun vuoden. Vuosi uurnanlaskusta oli joku merkkipaalu, ympyrä sulkeutui.
Seurakunnalla on sururyhmiä, jotka eivät ole uskonnollisia, ainakaan se, mihin minä osallistuin.
Osa paniikista ja masennuksesta on surun, stressin ja syömättömyyden aikaansaamaa ravinnepuutostakin. Olen tankannut nyt jälkikäteen antioksidantteja, aminohappoja, omega3, ubikinoni jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lämmin halaus aloittajalle. Sinulta vietiin jotain, joka oli osa sinua ja yksin et ole ehjä.
Olen ollut mieheni kanssa teinistä asti,yhteistä elämää takana kohta 35 vuotta. Edelleen rakastan häntä niin, etten voisi elää ilman häntä. Olemme puhuneet, että armollisinta olisi sitten aikanaan lähtö yhtä aikaa, koska ilman toisiamme elämä ei ole elämisen arvoista.
Sinulla on kauniita muistoja, vaali niitä ja hae niistä voimaa päiviisi.
Minä menin meediolle, koska luin paljon henkistä kirjallisuutta ja päätin kokeilla asiaa. En koskaan aiemmin ollut käynyt sellaisella ja menin lähinnä uuden kokemuksen ja uteliaisuuden vuoksi. Olen luonteeltani skeptikko ja päätin, etten usko mitään, mitä minusta voi kylmälukea, löytää Googlesta tai arvata iän tms. perusteella.
Yllätyin, sillä rouva ei kysellyt minulta mitään, vaan alkoi kertoa. Hän kertoi sellaisia asioita ja sellaisin sanakääntein, että vain minä ymmärsin viestit. Siis juuri siten, miten olin kirjoittanut päiväkirjaani tai ajatellut jotakin tai kokenut jonkun asian edesmenneen kanssa! Meidän yksityisiä juttujamme, joita kukaan muu vain ei VOI tietää.
Olin aivan ihmeissäni. Ja vakuuttunut, ettei elämä pääty kuolemaan. Rakkaani ovat edelleen elämässäni mukana, en vain ennen uskonut, että näin oikeasti olisi. Käynti oli ihana, se rauhoitti, lohdutti ja vaikutti jopa elämänkatsomukseeni. Sen jälkeen en ole meediolla käynyt, sillä vakuutti tuokin käynti.
Keskityn elämään omaa elämääni täällä ja kuollessani rakkaat ovat vastassa.
Voimia sinulle, elämä kantaa! Sure surusi rauhassa, ei siitä ole kiire toipua. Suru jatkuu, mutta muuttuu muistojen myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saman kokenut, aika auttaa.❤️ Masennus on normaalia, se vaan kertoo kuinka häntä rakastit. Apua kannattaa hakea ja ottaa vastaan. Voimia sinulle. ❤️
Minkä ikäiset lapset? Kerroit perustaneesi perheen tosi nuorena ja ystävät jäi sen takia. Olet kuitenkin jo 46 vuotias.
Raakaa sanoa, mutta itselle auttoi helkkarin rankka työnteko. Pitkiä ja raskaita päiviä, illalla perheen normikotityöt ja seuraavan päivän eväät + vaatteet kaikille valmiiksi. Lisäksi oli pakko muuttaa halvempaan asuntoon. Ei ollut aikaa jäädä vellomaan surussa. Oli vain pakko hyväksyä tapahtunut. Olimme myös menossa avioon, kaikki jäi.
Omassa tapauksessani ei tukiverkostoa, mitään keskusteluapua ei saanut edes kyselemällä ja vertaistuki oli lähinnä vähättelyä eli ole varovainen siinä, mitä puhut ja kenelle... ikävä kyllä.
Jaksamista! Kliseistä, mutta totta: aika on ainoa, joka auttaa!
Kiitos kaikille lämpimistä lohdutuksen sanoista! ❤ Ap
Alue: Aihe vapaa
Se, että olet hakenut ja saanut apua, on hyvä alku. Itselläni oli samantapainen tilanne toissasyksynä, tosin olinme kolmekymppisiä ja lapsettomia. Se elävä kuollut vaihe menee ohi, mutta ei voi tietää koska(minulla se kesti piuoli vuotta).Kriisiterapeutin mukaan ensimmäinen vuosi on pahin, kun pitää käydä läpi kaikki yhteiset tärkeät päivät(juhlapyhät, vuosipäivät, syntympäpäivät), sitten alkaa helpottaa.
Voimia!💖