Nyt se tutkittu (vaikka jokainen jo tietää sen jo): mikä tappaa liikunnan ilon!

Liikkuminen sai mut lopettamaan liikkumisen. Inhoan sitä tunnetta kun pitää hilata kehoa ympäriinsä, tunnetta jälkeenpäin, hikeä ja hengästymistä

Kyllä vaan, vihasin pitkään kaikkea liikuntaa koululiikunnan vuoksi. Tunnit olivat epäreiluja ja nöyryyttäviä. Nykyään olen löytänyt itselleni sopivat lajit, mutta toivon että pari entistä liikunnanopettajaa tajuaisivat mitä ovat tehneet...

Näinhän se on.

Nyt sitten jotkut natsimaiset liikunnaopettajat tulevat saamaan tästä uutisesta jotain katkeria itkupotkuraivareita, ja yrittävät selitellä omia tekemisiään.

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se on.

Nyt sitten jotkut natsimaiset liikunnaopettajat tulevat saamaan tästä uutisesta jotain katkeria itkupotkuraivareita, ja yrittävät selitellä omia tekemisiään.

Enpä usko. Ei näiden ihmisten mielestä liikunnasta ole tarpeen tai tarkoitus nauttia tai iloita. Se pitää vaan suorittaa, maksimaalisesti.

up

Täällä oli jokin aika sitten ketju "miksi lapsesi lopetti urheiluharrastuksen" tjms. Siellä tulikin hyvin ilmi tämä asia, eli useimmat mainitsivat syyksi kilpailupakon, valmentajien liian kovat odotukset, liiat harjoitusmäärät jne. Samoja syitä oli itsellänikin, kun lopetin urheilun yläasteella. Erityisen inhottavaa oli, kun ei saanut enää peliaikaa kuin ehkä 5 minuuttia per peli, koska oli "liian huono" joukkueeseen, eivätkä reilun pelin säännöt koske enää yläasteikäisiä (niiden mukaan kaikkien pitää saada vähintään puolikas peli peliaikaa). Masentavaa lähteä matsiin, kun joutuu lähes koko ajan istumaan kentän laidalla, kun kaverit pelaavat. Hävettää olla huonompi kuin muut, hävettää omien vanhempien puolesta (jotka tietysti ovat katsomassa peliä), hävettää olla valmentajan silmissä huono.

Liikkaopet ovat tietysti toinen juttu. Yläasteopettaja haukkui minua monesti koko ryhmän edessä, koska minulla oli hänen mielestään "huono asenne". En halunnut mennä koulu-uintiin, koska en halunnut olla alasti muiden ryhmäläisten edessä. En olisi monesti halunnut myöskään luistella, ulkona oli 15 astetta pakkasta ja olin hoikka lapsi, minulle tuli herkästi todella kylmä. Lämmittelemään ei tietenkään saanut mennä. Muutenkin ihan epäinhimillistä touhua, jos oli päätetty että on ulkoliikuntaa, sitä sitten oli vaikka pakkasta olisi ollut 25 astetta. Joukkueet valittiin ryhmän kesken, aina samat naamat (=huonoimmat) viimeisenä valinnassa. Kaikessa kilpailtiin, kympin saivat ne jotka olivat parhaita urheilussa, juoksivat nopeiten jne, koska heillä oli opettajan mielestä hyvä asenne liikunnan suhteen. Itse sain aina kasin, en ollut paras mutten huonoinkaan. Ja sitten vielä väitetään, ettei liikunnassa numeroa anneta taitojen perusteella. Meillä ainakin oli täsmälleen niin. 

Tyhmät ihmiset salilla saavat lopettamaan liikkumisen.

Noissa tutkimuksissa sanotaan aina että liika kilpilu pilaa koululiikunnan.

Omalla kohdallani oli enemmänkin kyse siitä että piti kilpailla vaillinaisin taidoin. Joka juttuun, vaikka koripalloon, lähdettiin ilman kunnon opastusta. Ei sovi teoreettiselle luonteelleeni yhtään. Muistan vieläkin miltä tuntui yrittää heilua siellä muiden joukossa ihan pihalla, kun joukossa oli seurassa pelaavia vaikka kuinka.

Liikunnanopettaja oli vielä tyyppiä, joka ei meitä ei-kilpaurheilijoita pitänyt minään, vaikka itsekin liikuin todella paljon vapaa-ajalla. Väärin liikuttu. Ei ollut seuraverkkareita.

Aikuisena liikunta on ollut kuitenkin osana elämääni, vaikka opettaja olisi varmasti merkinnyt minut liikkumattomaksi lapseksi.

Minä en pysty vielä aikuisenakaan liikkumaan koska tunnen yksinkertaisesti olevani huono jos lähtisin kuntopolulle vaikkapa kävelemään reipasta vauhtia. Se huonous on vertauskuvallisesti laitettu kouluaikana polttomerkkinä otsaani. En todellakaan nauti liikunnasta koska musertava häpeä painaa päälle aina.

Armeeja miehillä. Vapaus olla liikkumatta on ihmisen perusoikeus.

Mulla kesti 30 vuotta päästä yli koululiikunnasta ja löytää liikunnan ilo juoksusta, nelikymppisenä. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä oli jokin aika sitten ketju "miksi lapsesi lopetti urheiluharrastuksen" tjms. Siellä tulikin hyvin ilmi tämä asia, eli useimmat mainitsivat syyksi kilpailupakon, valmentajien liian kovat odotukset, liiat harjoitusmäärät jne. Samoja syitä oli itsellänikin, kun lopetin urheilun yläasteella. Erityisen inhottavaa oli, kun ei saanut enää peliaikaa kuin ehkä 5 minuuttia per peli, koska oli "liian huono" joukkueeseen, eivätkä reilun pelin säännöt koske enää yläasteikäisiä (niiden mukaan kaikkien pitää saada vähintään puolikas peli peliaikaa). Masentavaa lähteä matsiin, kun joutuu lähes koko ajan istumaan kentän laidalla, kun kaverit pelaavat. Hävettää olla huonompi kuin muut, hävettää omien vanhempien puolesta (jotka tietysti ovat katsomassa peliä), hävettää olla valmentajan silmissä huono.

Liikkaopet ovat tietysti toinen juttu. Yläasteopettaja haukkui minua monesti koko ryhmän edessä, koska minulla oli hänen mielestään "huono asenne". En halunnut mennä koulu-uintiin, koska en halunnut olla alasti muiden ryhmäläisten edessä. En olisi monesti halunnut myöskään luistella, ulkona oli 15 astetta pakkasta ja olin hoikka lapsi, minulle tuli herkästi todella kylmä. Lämmittelemään ei tietenkään saanut mennä. Muutenkin ihan epäinhimillistä touhua, jos oli päätetty että on ulkoliikuntaa, sitä sitten oli vaikka pakkasta olisi ollut 25 astetta. Joukkueet valittiin ryhmän kesken, aina samat naamat (=huonoimmat) viimeisenä valinnassa. Kaikessa kilpailtiin, kympin saivat ne jotka olivat parhaita urheilussa, juoksivat nopeiten jne, koska heillä oli opettajan mielestä hyvä asenne liikunnan suhteen. Itse sain aina kasin, en ollut paras mutten huonoinkaan. Ja sitten vielä väitetään, ettei liikunnassa numeroa anneta taitojen perusteella. Meillä ainakin oli täsmälleen niin. 

Siitäkään ei ole kauan, kun muisteltiin liikuntatuntien ikävimpiä kokemuksia. 

Melkein kaikki mitä muistuu liikuntatunneilta on koripallo, pesäpallo, jalkapallo, lentopallo, jääkiekko ja kiusaaminen.

Tuo seuraurheilijoiden massalopettaminen teini-iässä kannattaisi myös ottaa vakavasti, ja panostaa myös epäammattimaisen urheilun mahdollistamiseen. Kerta kaksi viikossa pelaamiselle olisi tilausta.

Muistan kun joskus sanoin liikunnanopelle etten tykkää kilpailusta, ja ope sanoi "mikset muka". Oli kyllä kaikin puolin melkoinen liikunnan ilon joukkomurhaaja, pisti hiihtämään vesisateessa, monia lajeja (esim sählyä) ei edes kokeiltu koska"ne eivät ole tyttöjen lajeja" jne.

Pätee varmasti niiden ei niin liikunnallisesti lahjakkaiden kohdalla. En yhtään epäile. Liikunnallisesti lahjakkaalle ja kilpailuhenkiselle, vapaa-ajallakin aktiivisesti liikuntaa harrastavalle, nuo koulun liikuntatunnit olivat tuskaa juuri päinvastaisesta syystä. Kun piti aina mennä niiden heikoimpien ehdoilla. Ei saanut syöttää kunnolla, ei saanut lyödä liian kovaa, ei voinut oikeasti pelata täysillä, kun muut vain nyhjäsivät jossain nurkassa ja väistivät, kun yritit syöttää niille palloa vaikka kuinka varovasti. Luojalle kiitos urheilulukiosta ja tyttöjen ja poikien yhteisistä liikuntatunneista - kolme viimeistä vuotta koululiikuntaa oli oikeasti kivaa.

Olen sitä mieltä, että koululiikunnassakin olisi hyvä olla tasoryhmiä - eli niille, jotka haluvat kilpailla ja mennä täysillä, olisi se mahdollisuus, mutta toisessa ryhmässä voitaisiin sitten mennä leppoisissa tunnelmissa. Onneksi nykyään pikkuhiljaa osalla seuroista alkaa jo tällaista toimintaa olla. Mutta noita ihan harrastepohjaisia ryhmiä kyllä tarvittaisiin sinnekin varmasti vielä liää niille, joista ei ole tarkoitus tulla sitä seuraavaa Messiä.

Taisin pari vuotta sitten nähdä liikunnanopettajia kouluttavan haastattelun, jossa hän korosti liikunnan ilon tärkeyttä. Ajattelin silloin, että älä huijaa, ja eipä taida käytännön työssä näkyä liikunnan ilo vieläkään.

Olen leikkinyt ajatuksella, että tulevat liikunnanopettajat pitäisi joukkuepelin sääntöjen opettelun sijaan laittaa kokemaan, miltä tuntuu olla lihava ja pahimmillaan kömpelö. Päälle muhketttava sumopainipuku ja mahdollisesti vielä lisäpainoina 10-20 kg. Sen jälkeen voisi kokeilla, miltä osasta meistä liikunta tuntuu.

Kilpailun takia en lenkkeile "kaverin" kanssa. Yksi entinen ystäväni oli esim. 30 senttiä pidempi kuin minä ja oletti, että alan kilpailemaan hänen kanssaan jostain kävelyvauhdista... Miksi ei voi kävellä rinta rinnan ja jutella jos lähtee lenkille kaverin kanssa? Käy sitten yksin ne omaan vauhtiin sopivat lenkit. Niin minäkin teen itseni huomattavasti lyhyempien ihmisten kanssa.

Koululiikunta saisi yläkoulussa muuttua valinnaiseksi aineeksi. Luulen, että etenkin yläkouluiässä siitä alkaa olla enemmän harmia kuin hyötyä.

Tässä juuri olen tunnilla. Kömpelölle ja huononäköiselle jalkapallo on yhtä tuskaa. :(