Muita jotka kasvaneet alisuorittavassa kodissa?

No siis nyt en itse ainakaan ymmärrä yhtään, että mitä tarkoitat? Ai niinku estetty, että ei saa tehdä mitään itse ja vanhemmat tehneet kaiken ja passanneet? Vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

No siis nyt en itse ainakaan ymmärrä yhtään, että mitä tarkoitat? Ai niinku estetty, että ei saa tehdä mitään itse ja vanhemmat tehneet kaiken ja passanneet? Vai mitä?

No et sitten ole sellaisessa kasvanut.

Koko ajan kehotettu että tee nyt vaan silleen vähän sinnepäin, esim pääsykokeet. Mitä jos menisit vaan pankkion töihin, mitä sitä opiskelemaan.

Lapsilleni lässytetään, että ”älä nyt vaan lapsiparka stressaannu” ja minulle selitetään ”mitä toi tommonen satubaletti on, saa vielä anoreksian”.

Eli sellainen ihmeellinen pelko ulkomaailmaa kohtaan. Ja samalla kuitenkin kateus, ettei toinen van pääse sittenkin pidemmälle.

Ap

Kyllä! Isäni on juuri sellainen alisuorittaja. Lahjakas DI alallaan, mutta jämähtänyt perusleppoisaan tutkija/ prosessinkehittäjä positioon. Tiedän, että hänelle on tarjotti erillaisia manageripositioita vuosien saatossa, mutta on kieltäytynyt kun ei ole halunnut lisävastuuta, stressiä ja pidempiä työpäiviä.

Äitini on laborantti sairaalassa, vaikka on yliopistokoulutettu, mutta ei ole poltetta lisävastuulle. Äiti on alunperin laboratoriohoitqja amk, luki yliopistossa työnohessa, mutta jatkoi samaa työtä.

Minulla ärsyttää ihan suunnattomasti vanhempani, miksi he eivät ole tartuneet mahdollisuuksiin, joita heille on tarjottu. Kuinka paljon rikkaampaa elämämme olisi ollut jos he olisivat kunnl töissä! Tulot olisivat olleet ihan eriluokkaa, ja ei olisi tarvinnut pihistellä joka asiassa.

Minä olen nyt yliopistossa ja tähtään kunnon töihin jo valmistunisesta, joten ei vanhempien kunnianhimottomuus ainakaan täysin ole elämääni pilannut.

Mulla on sillä tavalla, että Äitini oli stressaavassa työssä ja hän neuvoi mua, että en menisi lukioon, vaan kauppakouluun ja musta tulisi merkantti helppoon työhön.

Lisäksi neuvoi, etten menisi naimisiin ja en ainakaan lapsia hankkisi, niin selviäisi helpommalla.

Luulen, että Äitini stressasi omasta elämästään eikä halunnut lisätä stressiään minun kauttani itselleen enempää.

No, kun Olin lukiossa, Äitini stressasi sitä minun lukiotani koko ajan. (oikeasti halusin hoitaa sen itsenäisesti ja ihan hyvin sujui) Äitini stressi lisäsi minun stressiäni lukiosta tietenkin.

Lapsenlapsiin Äitini on erittäin kiintynyt.

Onko sullakin niin, että äitisi ei pelkää lisästressiä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Isäni on juuri sellainen alisuorittaja. Lahjakas DI alallaan, mutta jämähtänyt perusleppoisaan tutkija/ prosessinkehittäjä positioon. Tiedän, että hänelle on tarjotti erillaisia manageripositioita vuosien saatossa, mutta on kieltäytynyt kun ei ole halunnut lisävastuuta, stressiä ja pidempiä työpäiviä.

Äitini on laborantti sairaalassa, vaikka on yliopistokoulutettu, mutta ei ole poltetta lisävastuulle. Äiti on alunperin laboratoriohoitqja amk, luki yliopistossa työnohessa, mutta jatkoi samaa työtä.

Minulla ärsyttää ihan suunnattomasti vanhempani, miksi he eivät ole tartuneet mahdollisuuksiin, joita heille on tarjottu. Kuinka paljon rikkaampaa elämämme olisi ollut jos he olisivat kunnl töissä! Tulot olisivat olleet ihan eriluokkaa, ja ei olisi tarvinnut pihistellä joka asiassa.

Minä olen nyt yliopistossa ja tähtään kunnon töihin jo valmistunisesta, joten ei vanhempien kunnianhimottomuus ainakaan täysin ole elämääni pilannut.

Pyrkivätkö he hidastelemaan sinua? Kadehtivatko jopa?

Miten sisaruksesi suhtautuvat?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sillä tavalla, että Äitini oli stressaavassa työssä ja hän neuvoi mua, että en menisi lukioon, vaan kauppakouluun ja musta tulisi merkantti helppoon työhön.

Lisäksi neuvoi, etten menisi naimisiin ja en ainakaan lapsia hankkisi, niin selviäisi helpommalla.

Luulen, että Äitini stressasi omasta elämästään eikä halunnut lisätä stressiään minun kauttani itselleen enempää.

No, kun Olin lukiossa, Äitini stressasi sitä minun lukiotani koko ajan. (oikeasti halusin hoitaa sen itsenäisesti ja ihan hyvin sujui) Äitini stressi lisäsi minun stressiäni lukiosta tietenkin.

Lapsenlapsiin Äitini on erittäin kiintynyt.

Onko sullakin niin, että äitisi ei pelkää lisästressiä.

Onko toisen vanhempasi etunimi Äiti vai miksi kirjoitat sen isolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sillä tavalla, että Äitini oli stressaavassa työssä ja hän neuvoi mua, että en menisi lukioon, vaan kauppakouluun ja musta tulisi merkantti helppoon työhön.

Lisäksi neuvoi, etten menisi naimisiin ja en ainakaan lapsia hankkisi, niin selviäisi helpommalla.

Luulen, että Äitini stressasi omasta elämästään eikä halunnut lisätä stressiään minun kauttani itselleen enempää.

No, kun Olin lukiossa, Äitini stressasi sitä minun lukiotani koko ajan. (oikeasti halusin hoitaa sen itsenäisesti ja ihan hyvin sujui) Äitini stressi lisäsi minun stressiäni lukiosta tietenkin.

Lapsenlapsiin Äitini on erittäin kiintynyt.

Onko sullakin niin, että äitisi ei pelkää lisästressiä.

Onko toisen vanhempasi etunimi Äiti vai miksi kirjoitat sen isolla?

Ei kun ÄitiNI, tarkkana nyt. ;)

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sillä tavalla, että Äitini oli stressaavassa työssä ja hän neuvoi mua, että en menisi lukioon, vaan kauppakouluun ja musta tulisi merkantti helppoon työhön.

Lisäksi neuvoi, etten menisi naimisiin ja en ainakaan lapsia hankkisi, niin selviäisi helpommalla.

Luulen, että Äitini stressasi omasta elämästään eikä halunnut lisätä stressiään minun kauttani itselleen enempää.

No, kun Olin lukiossa, Äitini stressasi sitä minun lukiotani koko ajan. (oikeasti halusin hoitaa sen itsenäisesti ja ihan hyvin sujui) Äitini stressi lisäsi minun stressiäni lukiosta tietenkin.

Lapsenlapsiin Äitini on erittäin kiintynyt.

Onko sullakin niin, että äitisi ei pelkää lisästressiä.

Ei ole. Äitini on kateellinen. Ei halua että kukaan saa enemmän kuin hän. Kyse ei siis ole edes kieroutuneesta huolesta minua tai lapsenlapsia kohtaan, vaan negatiivisesta käytöksestä.

Lisäksi hänellä on juopa isäni sukuun, joka on koulutettua ja menestynyttä, valitettavasti isäni on kuollut, eikä lapsenlapsilla ole kuin tää yksi tukahduttava isovanhempi. Esim koulutodistuksia ei voi isoäidille näyttää ollenkaan, koska sitten alkaa heti se säälittely, miten minä piiskaan lapsiani yrittämään liikaa ja ettei koulussa voi olla hauskaa, jos on kymppi jne.

Ap

Kyllä minua on joskus harmittanut että kotona ajateltiin koulusta, että seiskahan on ihan hyvä numeroa, eikä se kuutonenkaan ole paha kun naapurin Petri sai kuitenkin vain viitosen. Olisin varmasti menestynyt koulussa paremmin, jos olisi vähän enemmän vaadittu. Aloin pärjätätä aika hyvin myöhemmissä opinnoissa sen jälkeen kun muutin kotoa pois, mutta alle jäi rasitteeksi mm. helvetin huono engalnnin- ja ruotsinkielen pohja.

Keskiverto oli hyvä ja sekin riitti kun ei ollut ihan huonoin.

Ja äitini on yrittänyt siirtä tätä filosofiaa myös lapsiini, joten mummolakäynnit jäi jossain vaiheessa aika vähiin. Äidin mielestä se on lapsen kiusaamista jos vaatii ennen iltapalaa siivoamaan leikkinsä pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Isäni on juuri sellainen alisuorittaja. Lahjakas DI alallaan, mutta jämähtänyt perusleppoisaan tutkija/ prosessinkehittäjä positioon. Tiedän, että hänelle on tarjotti erillaisia manageripositioita vuosien saatossa, mutta on kieltäytynyt kun ei ole halunnut lisävastuuta, stressiä ja pidempiä työpäiviä.

Äitini on laborantti sairaalassa, vaikka on yliopistokoulutettu, mutta ei ole poltetta lisävastuulle. Äiti on alunperin laboratoriohoitqja amk, luki yliopistossa työnohessa, mutta jatkoi samaa työtä.

Minulla ärsyttää ihan suunnattomasti vanhempani, miksi he eivät ole tartuneet mahdollisuuksiin, joita heille on tarjottu. Kuinka paljon rikkaampaa elämämme olisi ollut jos he olisivat kunnl töissä! Tulot olisivat olleet ihan eriluokkaa, ja ei olisi tarvinnut pihistellä joka asiassa.

Minä olen nyt yliopistossa ja tähtään kunnon töihin jo valmistunisesta, joten ei vanhempien kunnianhimottomuus ainakaan täysin ole elämääni pilannut.

Pyrkivätkö he hidastelemaan sinua? Kadehtivatko jopa?

Miten sisaruksesi suhtautuvat?

Eivät he minua aktiivisesti pyri hidastamaan, passiivisesti kyllä. Isä muistaa aina muistuttaa, kun puhun johtajan töistä, että niihin pääsy vaatii pitkiä työpäiviä vuosia ja vuosia. Tämä ei kuulemma ole helppoa ja ei sovi kaikille, mutta kuulema toivoo että sopii minulle. Kyllä he myös rahallisesti hieman tukevat opiskeluani, maksavat kämäisen asuntoni (kun ei ollut rahaa ostaa parempaa) ja antavat pari sataa käyttörahaa kuukausittain.

Sisaria ei minulla ole. Varmaan tämäkin juontaa vanhempieni mukavuuden haluun ja leppoisen elämän tavoitteluun, ei jaksettu edes ajatusta toisesta lapsesta. Olisin kyllä halunnut sisaruksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sillä tavalla, että Äitini oli stressaavassa työssä ja hän neuvoi mua, että en menisi lukioon, vaan kauppakouluun ja musta tulisi merkantti helppoon työhön.

Lisäksi neuvoi, etten menisi naimisiin ja en ainakaan lapsia hankkisi, niin selviäisi helpommalla.

Luulen, että Äitini stressasi omasta elämästään eikä halunnut lisätä stressiään minun kauttani itselleen enempää.

No, kun Olin lukiossa, Äitini stressasi sitä minun lukiotani koko ajan. (oikeasti halusin hoitaa sen itsenäisesti ja ihan hyvin sujui) Äitini stressi lisäsi minun stressiäni lukiosta tietenkin.

Lapsenlapsiin Äitini on erittäin kiintynyt.

Onko sullakin niin, että äitisi ei pelkää lisästressiä.

Onko toisen vanhempasi etunimi Äiti vai miksi kirjoitat sen isolla?

Ei kun ÄitiNI, tarkkana nyt. ;)

Ei ollut kyse taivutusmuodosta vaan isosta alkukirjaimesta. Äiti kirjoitetaan pienellä.

Sanoisin että kaikki maalla kasvaneet, julkisella sektorilla ainakin opetus- ja hallintohommissa työskentelevät, monin paikoin myös perushoitoala. Heijastuu sitten tietenkin kaikkiin maakunnissa kasvaneisiin haluavatpa sitä tai eivät.

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Vierailija kirjoitti:

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Minua sieppaa se, että se vittumainen väärä malli yritetään tunkea myös minun lapsilleni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Minua sieppaa se, että se vittumainen väärä malli yritetään tunkea myös minun lapsilleni.

Ap

Et voi varmaksi tietää, mitä lapsesi aikuisena ajattelevat, ehkä pitävätkin sinun mallia vääränä ja vanhempiesi oikeana. Oikeasti, et VOI tietää. Sinä et ole lapsesi, eivätkä lapsesi ole sinä.

No, voit kuitenkin rauhoitella itseäsi sillä, että enemmän vanhempien esimerkki vaikuttaa kuin isovanhempien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Minua sieppaa se, että se vittumainen väärä malli yritetään tunkea myös minun lapsilleni.

Ap

Et voi varmaksi tietää, mitä lapsesi aikuisena ajattelevat, ehkä pitävätkin sinun mallia vääränä ja vanhempiesi oikeana. Oikeasti, et VOI tietää. Sinä et ole lapsesi, eivätkä lapsesi ole sinä.

No, voit kuitenkin rauhoitella itseäsi sillä, että enemmän vanhempien esimerkki vaikuttaa kuin isovanhempien.

No kyllä kuka tahansa näkee että äitini malli on sairas. Kuka normaali ihminen kadehtii omaa lastaan? Toivoo tälle pahaa. Yrittää tuhota lapsenlapsensa? Pilata lapsensa vanhemmuuden?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä! Isäni on juuri sellainen alisuorittaja. Lahjakas DI alallaan, mutta jämähtänyt perusleppoisaan tutkija/ prosessinkehittäjä positioon. Tiedän, että hänelle on tarjotti erillaisia manageripositioita vuosien saatossa, mutta on kieltäytynyt kun ei ole halunnut lisävastuuta, stressiä ja pidempiä työpäiviä.

Äitini on laborantti sairaalassa, vaikka on yliopistokoulutettu, mutta ei ole poltetta lisävastuulle. Äiti on alunperin laboratoriohoitqja amk, luki yliopistossa työnohessa, mutta jatkoi samaa työtä.

Minulla ärsyttää ihan suunnattomasti vanhempani, miksi he eivät ole tartuneet mahdollisuuksiin, joita heille on tarjottu. Kuinka paljon rikkaampaa elämämme olisi ollut jos he olisivat kunnl töissä! Tulot olisivat olleet ihan eriluokkaa, ja ei olisi tarvinnut pihistellä joka asiassa.

Minä olen nyt yliopistossa ja tähtään kunnon töihin jo valmistunisesta, joten ei vanhempien kunnianhimottomuus ainakaan täysin ole elämääni pilannut.

On vissiin vähän eri käsitykset alisuorittajista.

En laske vanhempiasi alisuorittajiksi, vaan he ovat tehneet valinnan siitä, mikä on elämässä heille tärkeintä. Heille selvästikään tärkeintä ei ollut korkea-arvoiset työnimitylset tai muhkeampi pankkitili vaan tietynlainen huolettomuus ja vapaa-aika.

Harmi, että heidän lapsensa sitten on enemmän rahan perään, sen sijaan että arvostaisi enemmän perheen kanssa vietettyä aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Onko se jotenkin vanhemmalle liian vaikeaa myöntää, että olinpas paska? Mikä oikeus vanhemmalla on kritisoida lapsiaan mutta itsestään ei kykene ottamaan vastaan samaa? Kyllä ainakin mun vanhmmat ottavat nyt mun ollessa aikuinen saman verran haukkumista omista vioistaan vastaan, kuin ovat mulle antaneet asioista, joissa mä MUKA, huom, MUKA olen heistä viallinen haukkumista, ja se ei ole äidin kohdalla ihan pikkuinen määrä. Se siinä vain on erona, että miksi minun piti ensin 40 vuotta uskoa, että minussa on MUKA vikaa, miksei heillekin nyt saa syntyä lopuuelämäkseen tunnetta, että hekin ovat paskoja? Mäkin uskoin kiitos heidän itsestäni niin? Siis äiti haukkui ja isä ei puolustanut, vaikkei haukkunutkaan. (Siksi isää en juurikaan hauku, mutta en niin kiitäkään aikuisena.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko vanhemmat ikinä tehdä oikein..?

Itse olen juuri viime aikoina "joutunut" kuuntelemaan kahden ystäväni kipuilua ja terapiakäyntejä, kun kärsivät perfektionismista, burn outista, ovat totaalisen väsyneitä siihen stressiin ja oloon minkä oppivat jo lapsena, mikään ei koskaan riitä, aina voi/pitää tehdä paremmin, pitää kurkottaa ylemmäs ja ylemmäs.. ovat molemmat heränneet tähän vasta kun keho ja psyyke alkaneet oireilla.

En tiedä millainen olen vanhempana itse, minä kuitenkin itse stressaan helposti, en tähtää korkealle, enkä halua liikaa vastuuta, tavallisen vaatimattomat asiat työelämässä riittävät mulle. Nautin ja keskityn enemmän perheeseen, mielekkääseen vapaa-aikaan, hyviin ihmissuhteisiin. Yritän lapsillekin opettaa että kelpaavat sellaisina kuin ovat, ei suoritustensa kautta.

Tosin kannustan kyllä myös, esikoinen pohti mm. ottaako pitkän vai lyhyen matikan lukiossa, kannustin pitkään sanomalla, ettei lapsi häviä mitään jos sitä yrittää. Samoin olen sanonut lapsilleni, että heillä on tie auki mihin vaan haluavat, kunhan opiskelevat hyvin (jos itse tahtovat, minä en painosta, tuen kyllä mitä päättävätkin tehdä).

Uskon että suurin osa vanhemmista kuitenkin YRITTÄÄ parhaansa. Lakataan syyttelemästä "kasvatusvirheistä", me olemme aikuisia nyt, tehdään parhaamme niillä korteilla, jotka saatiin.

Minua sieppaa se, että se vittumainen väärä malli yritetään tunkea myös minun lapsilleni.

Ap

Et voi varmaksi tietää, mitä lapsesi aikuisena ajattelevat, ehkä pitävätkin sinun mallia vääränä ja vanhempiesi oikeana. Oikeasti, et VOI tietää. Sinä et ole lapsesi, eivätkä lapsesi ole sinä.

No, voit kuitenkin rauhoitella itseäsi sillä, että enemmän vanhempien esimerkki vaikuttaa kuin isovanhempien.

Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta kertoa omaa malliaan aloittajalle eikä tämän lapsille. Pitäkööt turpansa vain tukossa siitä, mikä on heistä parasta ja heidän mallinsa. Se on loukkaavaa ja huonokäytöksistä kertoa sitä ja se ois heidän pitänyt tajuta kun ap täytti 18 vuotta. Että siihen loppui heidän oikeutensa sanoa aloittajalle enää mistään ja mitään.

Vanhempien tehtävähän on hyväksyä oma lapsi sellaisena kuin tämä on ja aloittajan äiti i tee niin puhuessaan pahaa aloittajan mallista elää. Se äiti on hirviö, paska, nujertaja ja alistaja. Onneksi ilmeisen heikko luonne, niin ei ole saanut aloittajaa tuntemaan itseään paskaksi tavoittellisuuksineen, kuten mun äiti taas sai minut tuntemaan itseni ihan paskaksi vaikka meillä ei ollut vastaavat erilaisudet. Mutta erilaisia ajatuksia kuitenkin, niin vanhempihan se siinä on vastuussa, ettei kasvata lasta tuntemaan itseään aivan paskaksi, jos ei hyväksy vanhemman mallia.

Ei se vanhemman malli ole se paras malli, se on usein ihan paska ja siitä vain näkee, miten vanhempi on epäkypsä, ei ole osannut ollenkaan kasvaa tasapainoiseksi vaan kaikki traumat tursuilee liitoksista, joilla koittaa esittää täysipäistä.

Lapsi kyllä näkee, että etpä sä raukka sitä lainkaan ole.