Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka on väsyneitä elämään ja tekisi mieli luovuttaa tavalla tai toisella?
14.02.2018 |
Olen koittanut tehdä itselleni hyvän elämän lähtökohdista huolimatta, mutta näin kolmekymppisenä olen väsynyt. Äärimmäisen väsynyt. Mietin tänään, olenko katkera, mutta taidan olla vaan väsynyt.
Tiedätte, mistä puhun, jos teillä on sama tunne. Itse jaksan läheisten takia. Olen kokeillut kaikkea. Ainoa syyni elää on se, että pystyn auttamaan muita jotenkin. Itse vaan muserrun ongelmiini. On fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia ja vammoja. On poikkeava ulkonäkö. En vaan jaksaisi enää. Onko muilla samoja kokemuksia? Ei tarvitse kertoa, miksi et jaksa, mutta ryvetäänkö yhdessä silti? Ehkä se auttaa.
Mikä ero on katkeruudella ja väsymyksellä? Killun kai jossain välimaastossa. Olen väsynyt, mutta ymmärrän kyllä, ettei suurin osa niistä jutuista ole oikeasti kenenkään vika, koska ihmiset on olleet joko epäkypsiä tai tietämättömiä tai molempia. Eikä se ole kenenkään vika, että synnyin miten synnyin.
Aika valitusvirsi tuli. Liittyykö joku mukaan?
Kommentit (47)
Paljon on sattunut huonoja asioita ja nyt 44-vuotiaana tunnen, että ei ole enää mitään mistä haaveilisin tai mitä odotan toteutuvaksi. Yritän lasten takia jaksaa päivästä toiseen, mutta mitään muuta järkeä en näe missään. Olisin aivan tyytyväinen, vaikka elämäni loppuisi nyt. Lasten takia en sitä kuitenkaan toivo. En tiedä olenko masentunut. Ehkä tai sitten vain nähnyt jo tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuttua tunnetta.itsellä vastoinkäymiset kuormittaa. ajattelen et nyt vaan on vaikea hetki.yritän kuunnella musiikkia ja kävellä luonossa jotta hetken olis parempi olo. kai tääkin synkkä hetki, menee ohi jossain vaiheessa. kannattaa lähteä kirjastoon.puistoon, jonnekkin missä on ihmisiä. eristäytyminen saattaa pahentaa oloo.jos on paha olo rukoilen silloin ja joskus helpottaa tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Sinua taitaa vaivata nykyajan suurin vitsaus, eli harhaluulo siitä, että elämä on merkityksetöntä. Voit joko passiivisesti hyväksyä sen tai ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Monet ovat taistelussa onnistuneet. Ehkä sinäkin? Se passiivisuus on laiskaa ajattelua. En kuitenkaan ala jakelemaan neuvoja, löydä itse oma polkusi.
En ajattele, että elämä on merkityksetöntä (olisin jo kuollut), mutta en vain ole löytänyt merkitystä. Mutta tosiaan. Ehkä merkitys ei ole oman onnen löytäminen. Itsekin olen elossa vain muiden ansiosta. Mutta toisaalta, jos kukaan ei lähtökohtaisesti halua edes elää, niin miksi... No, ei niin voi ajatella. Koitan auttaa muita pysymään hengissä ja elämään, tavoittelemaan unelmiaan. Yritän olla kuin multa kukkaruukussa. Sanon kasville, että voi se kukkia.
Aivan nuorena ajattelin, että elämän metkitys on luominen. Vain ihmisellä on kyky ymmärtää taidetta, ja taide on joskus matemaattisen täydellisyydenkin ulkopuolella ja abstrakti sielullinen juttu. Onko meillä siis sielu? Onko meillä tietoisuus? En tiedä. Loin taidetta, josta kukaan ei pitänyt, koska se ei ollut kopio nähdystä todellisuudesta tai matemaattisen täydellisyyden mukaista, vaikka osaan piirtää ja maalata tarkkaan. Ihmiset pitävät vain niistä tarkoista jutuista, vaikka meillä on kameroitakin sitä varten. Mun käsieni ei tarvitse tehdä kuukausien töitä sekunnin tai parin vilkaisun takia. Eikä meillä sittenkään ole tietoisuutta? Eikö kukaan näe mitään? Sitten opiskelin matematiikkaa yliopistossa, koska se on täydellistä, ja sairastuin niin, ettei mistään tullut enää mitään. Olemmeko pelkkiä tietokoneita? Kuolemmeko joka kerta kun nukahdamme? Oikeasti ahdistavia kysymyksiä, ja tosia sellaisia.
Tämän vuoksi olen yrittänyt tulla uskoon. Elämällä olisi merkitys ja saisin henkistä tukea jostain.
Olen oikeasti aika sekopää.
ap
Uskoon tulo on kaiken luovuttamista Jumalalle, ja pahojen tekojen (joita meillä kaikilla on tavalla tai toisella) tunnustamista. Uuden alun ja anteeksiannon pyytämistä Jeesuksen ristinkuoleman (sovituksen) kautta. Usko tulee kuulemisesta, siis meidän ulkopuoleltamme, syvälle henkeemme Jumalan lahjana. Se ei muuta kaikkea kerralla, joskus tuntuu ettei niin paljon mitään, mutta, sen jälkeen et ole enää yksin taistelussa.
Pelkästään kovin yrittämällä usko ei laskeudu rauhana ja vapautuksena, vaan siitä tulee uskonnonharjoitusta omin voimin, ja se se vasta väsyttääkin.
Tule uskoon fi kertoo muiden uskon löytäneiden tarinoita, kenties ne kiinnostaa.
Miten tää meni uskon asioihin!!?! Luontoon meen mielelläni, eli lähinnä metsään ja pitkälle jossa huudan kunnes kurkkuun sattuu, sitten kävelen kotiin ihan vähän helpottuneimmin mielin.. Välillä kävelen päämäärättömästi kunnes jalkoihin sattuu, sekin helpottaa hetkeksi.. Julkisille paikoille en viitsi mennä, koska pariskuntien näkeminen ahdistaa ja taasen sinkkunaisten lähestyminen ei tule kuuloonkaan koska ajattelen että he ajattelevat että "mikä ihme pervo tuossakin yrittää lähennellä" Toisaalta mitäpä tämän ikäisenä enää edes kannattaa.. Ristiriitaista on, että tykkään kyllä olla yksin ja omassa rauhassa, mutta vihaan silti olla yksin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se tunne on ollut läsnä ja kanssani jo lähes vuosikymmenen. Elämä on rakennettava valmiiksi niiden ensimmäisten 30:n vuoden aikana ja sen jälkeen loppuaika nautitaan niistä saavutetuista eduista. On myös totta, että elämän parhaat vuodet ovat nuo samat huolettomat ja optimistiset vuodet, kun olit nuori, terve, toiveikas ja kaikki tuntui mahdolliselta. Tuosta eteenpäin kaikki on vain alamäkeä ja jos et ole rakentanut itsellesi tukiverkostoa ja syitä elää (perhe, raha-asiat, työ) niin silloin moni kysyykin, että missä on se järki jaksaa enää eteenpäin ja mitä hyvää voin enää kokea.
Niin minäkin kysyn.
Ja koska minulla ei ole mitään saavutettuna noilta nuoruuden vuosilta ja elän näin keski-ikäisenä elämääni puilla paljailla vailla suuntaa, rahaa tai perhettä niin alan hyvin vahvasti kyseenalaistamaan jatkoni tässä maailmassa. Jokainen päivä on edellistä huonompi ja mitään hyvää ei tule enää tapahtumaan. Yksin joudun kaiken kestämään ja kurjuudessa talsimaan.
Miksi siis jatkaa?
Juuri näin. "Olet vielä nuori ja löydät vielä jonkun ja saavutat vielä elämässäsi jotain" paskat, mitään uraetemisiä ei oo näkyvissä, en uskalla/kehtaa edes lähestyä vastakkaista sukupuolta. Kissaa/koiraa en enää halua koska menettämisen tuska.. Maailma muutenkin menossa ihan perseelleen.. En keksi syitä miksi edes pitäisi enää kiinnostaa...