Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka on väsyneitä elämään ja tekisi mieli luovuttaa tavalla tai toisella?
14.02.2018 |
Olen koittanut tehdä itselleni hyvän elämän lähtökohdista huolimatta, mutta näin kolmekymppisenä olen väsynyt. Äärimmäisen väsynyt. Mietin tänään, olenko katkera, mutta taidan olla vaan väsynyt.
Tiedätte, mistä puhun, jos teillä on sama tunne. Itse jaksan läheisten takia. Olen kokeillut kaikkea. Ainoa syyni elää on se, että pystyn auttamaan muita jotenkin. Itse vaan muserrun ongelmiini. On fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia ja vammoja. On poikkeava ulkonäkö. En vaan jaksaisi enää. Onko muilla samoja kokemuksia? Ei tarvitse kertoa, miksi et jaksa, mutta ryvetäänkö yhdessä silti? Ehkä se auttaa.
Mikä ero on katkeruudella ja väsymyksellä? Killun kai jossain välimaastossa. Olen väsynyt, mutta ymmärrän kyllä, ettei suurin osa niistä jutuista ole oikeasti kenenkään vika, koska ihmiset on olleet joko epäkypsiä tai tietämättömiä tai molempia. Eikä se ole kenenkään vika, että synnyin miten synnyin.
Aika valitusvirsi tuli. Liittyykö joku mukaan?
Kommentit (47)
Liikaa kuormittavia tekijöitä ja liian vähän voimaa antavia tekijöitä. Et elä itsesi näköistä(arvot,kyvyt,mielenkiinnon kohteet) elämää?Kun konkreettisesti mietit näitä, voi olla että se auttaa. Luulen vaan että et välttämättä hoksaa, mikä sinua kuormittaa liikaa? Joku konkreettinen kuten ihmissuhde,työ tai se voi olla myös ajatusmalli joka tulee niin automaattisesti ettet huomaa että toisinkin voi ajatella tai reagoida. En tiedä oliko tästä mitään apua. Valoa ja rakkautta sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on viime aikoina alkanut tuntua vähän tuolta myös.
Aiemmin tuntui vielä pahemmin, mutta kyllä kolmekympin ylittäminen tuo omaa lopullisuuttaan epäonnistumisiin. Ei tunnu, että asioita vaan enää saisi tästä käännettyä sellaisiksi että löytäisin itselleni rakentavaa tekemistä, perusturvaa ja läheisiä ettei tarvitsisi olla yksinäinen.
Juuri viime päivinä olen miettinyt mitä luovuttaminen olisi ja miten sen voisi tehdä. Vieläkö löytyy jostain piilossa olevaa ylpeyttä, vaatimuksia ja odotuksia joista voisi luopua ja saada tilalle vähän lämpöä, turvaa ja rauhaa.
Mutta ei löydy.
Tuo lopullisuuden tuntu on pahin. Kun tuntuu siltä, että kaikki keinot on jo käytetty. Ristinolla on hävitty seuraavan siirron jälkeen, eikä käytettävissä ehkä ole koskaan ollutkaan kuin se yksi siirto. Sitten se on siinä. Eletään odottaen omaa kuolemaa.
Itsestäni löytyy sen verran ylpeyttä, etten oman käden kautta lähde. Olen nähnyt, mitä läheisen itsrmurha tekee ihmisille. En halua vetää ketään mukanani.
ap
Mulle tuokaan ei ole ylpeyskysymys. En vaan ole vielä tarpeeksi onneton tuohon, vaikka mulla ei tulevaisuutta olekaan. Arkeni on kuitenkin vielä melko miellyttävää vaikkei tilanne olekaan kestävä, enkä vihaa itseäni vaikka olenkin pettynyt ja lannistunut.
Oletko sä masentunut, ja oletko käyttänyt jo kaikki hoitomahdollisuudet? Siinä voisi olla yksi tai kaksikin siirtoa kokeiltavaksi vielä.
Hyvä, että sulla sujuu arki kaikesta huolimatta. Ehkä sä voit vielä nousta.
Mä olen kyllä aivokemialtani ja muuten ihan sekaisin. Mulla on traumatausta ja jokin neurologinen poikkeama. Lääkkeet vaikuttaa muhun tosi arvaamattomalla tavalla. Masennuslääkkeet sai aikaan sen, että tuskin jaksoin edes käydä vessassa ja käytin niitä kuukausien ajan. Niiden olisi pitänyt toimia. Siinä meni melkein puoli vuotta. Psykoosilääkkeet ei vaikuttaneet juuri mitenkään, ei edes psykoottisiksi luettaviin oireisiin. Rauhoittavat ei rauhoita mua, vaan menen outoon mielentilaan, eli käy melkein päinvastoin. Oikeasti pelkään itseäni lääkkeiden alaisena. Terapia toimi, mutta lopulta saavutin jonkun huipun, jonka jälkeen en enää voinut tulla ns. normaalilla tavalla toimintakykyisemmäksi.
Mun pitäisi tavata joku lääkäri, joka on nähnyt kaiken ja opiskellut kaiken. Sitä asiantuntemusta ei vain ehkä vaan ole. Tai vastaava terapeutti. Se olisi kuin lottovoitto. En ole vielä kokeillut kaikkea, mutta loppu on sattuman varassa, eikä sellaista tuuria ole juuri kellään.
ap
Ketamiini, sähkö ja transkraniaalimagneettistimulaatio pitää ehkä itse ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Ne on ne viimeiset jotka saattavat vielä tehota kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta niitä aika harvalle lääkäri ehdottaa jos ei tilanne ole selvästi akuutti.
Olen jo pitkästi yli 50. Kummasti on oppinut arvostamaan elämää, kun on myötäelänyt lähiomaisen vaikean sairauden ja poismenon. Elämä on lahja, eikä sitä sovi tuhlata!
Ajattelen joskus samoja asioita ja pidän siitä miten osaat sanoittaa monia myös minulle tuttuja ajatuksia ja tunteita. Tosin itse olen vielä alle kolmekymppinen joten minulla kai on vielä aikaa tuhlattavaksi. Ja esittää että minä muka en huomaa sen kulumista. Pohjalta nouseminen ja elämälle suunnan saaminen on helppo filosofinen toteamus, jonka melkein kuka tahansa voi sanoa, mutta käytännössä sen tekeminen on toinen tarina. Samaa mieltä olen myös siitä että yllättävän moni asia on tuurista kiinni. Sinun kommenttejasi on muuten kiva lukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Sinua taitaa vaivata nykyajan suurin vitsaus, eli harhaluulo siitä, että elämä on merkityksetöntä. Voit joko passiivisesti hyväksyä sen tai ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Monet ovat taistelussa onnistuneet. Ehkä sinäkin? Se passiivisuus on laiskaa ajattelua. En kuitenkaan ala jakelemaan neuvoja, löydä itse oma polkusi.
En ajattele, että elämä on merkityksetöntä (olisin jo kuollut), mutta en vain ole löytänyt merkitystä. Mutta tosiaan. Ehkä merkitys ei ole oman onnen löytäminen. Itsekin olen elossa vain muiden ansiosta. Mutta toisaalta, jos kukaan ei lähtökohtaisesti halua edes elää, niin miksi... No, ei niin voi ajatella. Koitan auttaa muita pysymään hengissä ja elämään, tavoittelemaan unelmiaan. Yritän olla kuin multa kukkaruukussa. Sanon kasville, että voi se kukkia.
Et voi löytää elämääsi tarkoitusta toisten eteen uhrautumisen kautta. Ikävää, mutta sinun on ensin löydettävä oman elämäsi merkitys. Vasta sitten voit ammentaa itsestäsi myös toisille. Ihmiset haistavat falskiuden ja sen, että yrität auttaa muita oman itsesi kustannuksella, eivätkä kohtele sinua hyvin.
Kuulostat aika katkeroituneelta. Oletko varma, että autat muita omasta halustasi? Hyväksy se, että elämäsi on pilalla. Yritä sitten löytää mielekkäitä palasia, joista rakentaa edes jonkinlaista pohjaa uudelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeksi tämä tauko vastailissa..
Vierailija kirjoitti:
Liikaa kuormittavia tekijöitä ja liian vähän voimaa antavia tekijöitä. Et elä itsesi näköistä(arvot,kyvyt,mielenkiinnon kohteet) elämää?Kun konkreettisesti mietit näitä, voi olla että se auttaa. Luulen vaan että et välttämättä hoksaa, mikä sinua kuormittaa liikaa? Joku konkreettinen kuten ihmissuhde,työ tai se voi olla myös ajatusmalli joka tulee niin automaattisesti ettet huomaa että toisinkin voi ajatella tai reagoida. En tiedä oliko tästä mitään apua. Valoa ja rakkautta sinne.
Itselläni tuo kolminaisuus nimeltä arvot-kyvyt-mielenkiinnon kohteet ei ehkä ole yhtäaikaa toteutettavissa tässä elämässä. Mielenkiintoinen ajatus, ja tosiaan hyvinkin olennainen varmasti onnellisuuden kannalta. Jos elän arvojeni mukaan, hylkään itsestäni paljon. Jos taas seuraan kykyjä ja mielenkiinnon kohteita, päädyn elämään ehkä epäeettistä elämää ja aiheuttaisin enemmän kärsimystä kuin tuottaisin hyvää.
Tai sitten olen ahdistunut, kun esim. en ole hetero, enkä tiedä, mitä tekisin. Haluaisin myös elää murrosiän. En saanut sitä ikinä. Jos vaan voisin vaikka kahden kuulauden ajan vetäytyä oikeasti jonnekin syrjään kiukuttelemaan ja ryyppäämään parin vuoden välein.
Jos kerrankin saisi edes mennä jonnekin ja oikeasti huutaa keuhkojensa pohjalta ihan täydellä voimalla. Mutta ei saa. Maksaisikohan siitä joku? Itse ainakin.
sp
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on viime aikoina alkanut tuntua vähän tuolta myös.
Aiemmin tuntui vielä pahemmin, mutta kyllä kolmekympin ylittäminen tuo omaa lopullisuuttaan epäonnistumisiin. Ei tunnu, että asioita vaan enää saisi tästä käännettyä sellaisiksi että löytäisin itselleni rakentavaa tekemistä, perusturvaa ja läheisiä ettei tarvitsisi olla yksinäinen.
Juuri viime päivinä olen miettinyt mitä luovuttaminen olisi ja miten sen voisi tehdä. Vieläkö löytyy jostain piilossa olevaa ylpeyttä, vaatimuksia ja odotuksia joista voisi luopua ja saada tilalle vähän lämpöä, turvaa ja rauhaa.
Mutta ei löydy.
Tuo lopullisuuden tuntu on pahin. Kun tuntuu siltä, että kaikki keinot on jo käytetty. Ristinolla on hävitty seuraavan siirron jälkeen, eikä käytettävissä ehkä ole koskaan ollutkaan kuin se yksi siirto. Sitten se on siinä. Eletään odottaen omaa kuolemaa.
Itsestäni löytyy sen verran ylpeyttä, etten oman käden kautta lähde. Olen nähnyt, mitä läheisen itsrmurha tekee ihmisille. En halua vetää ketään mukanani.
ap
Mulle tuokaan ei ole ylpeyskysymys. En vaan ole vielä tarpeeksi onneton tuohon, vaikka mulla ei tulevaisuutta olekaan. Arkeni on kuitenkin vielä melko miellyttävää vaikkei tilanne olekaan kestävä, enkä vihaa itseäni vaikka olenkin pettynyt ja lannistunut.
Oletko sä masentunut, ja oletko käyttänyt jo kaikki hoitomahdollisuudet? Siinä voisi olla yksi tai kaksikin siirtoa kokeiltavaksi vielä.
Hyvä, että sulla sujuu arki kaikesta huolimatta. Ehkä sä voit vielä nousta.
Mä olen kyllä aivokemialtani ja muuten ihan sekaisin. Mulla on traumatausta ja jokin neurologinen poikkeama. Lääkkeet vaikuttaa muhun tosi arvaamattomalla tavalla. Masennuslääkkeet sai aikaan sen, että tuskin jaksoin edes käydä vessassa ja käytin niitä kuukausien ajan. Niiden olisi pitänyt toimia. Siinä meni melkein puoli vuotta. Psykoosilääkkeet ei vaikuttaneet juuri mitenkään, ei edes psykoottisiksi luettaviin oireisiin. Rauhoittavat ei rauhoita mua, vaan menen outoon mielentilaan, eli käy melkein päinvastoin. Oikeasti pelkään itseäni lääkkeiden alaisena. Terapia toimi, mutta lopulta saavutin jonkun huipun, jonka jälkeen en enää voinut tulla ns. normaalilla tavalla toimintakykyisemmäksi.
Mun pitäisi tavata joku lääkäri, joka on nähnyt kaiken ja opiskellut kaiken. Sitä asiantuntemusta ei vain ehkä vaan ole. Tai vastaava terapeutti. Se olisi kuin lottovoitto. En ole vielä kokeillut kaikkea, mutta loppu on sattuman varassa, eikä sellaista tuuria ole juuri kellään.
ap
Ketamiini, sähkö ja transkraniaalimagneettistimulaatio pitää ehkä itse ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Ne on ne viimeiset jotka saattavat vielä tehota kun mikään muu ei ole auttanut. Mutta niitä aika harvalle lääkäri ehdottaa jos ei tilanne ole selvästi akuutti.
Mä pärjään aina noin pinnallisesti. Kerran yritin itsemurhaa ja heikossa kunnossa menin vastaanotolle. Kerroin, mitä oli tapahtunut, mutta asenteeni oli kai edelleen niin välinpitämätön, ettei se ollut uskottavaa. Tuo välinpitämätön asenne on paha.
Tiedot oikeista vaihtoehdoista on puutteellisia. Jossain vaiheessa se voisi pelastaa jonkun. Olisihan se outoa, että olisi joku menu (uu heittomerkillä) näistä, mutta kun apu ja ihmiset ei kohtaa ja kun eri psykiatritkin ovat eri mieltä, niin minkäs teet.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Minkähän ikäisen kommentti tämäkin oli? Ehkä 20v? Ulkonäön arvostus ei oikeesti väisty KOSKAAN. Koko ajan tuntuu, että tarvii vaan järeämmät aseet taistelussa ikääntymisen merkkejä vastaan.
T.Nainen 43v.
Vaikka ulkonäkö onkin tärkeää, sanojen asettelusta huomaa, että kyseessä on "first world problem". Puhupa ikääntymisen merkkejä vastaan taistelusta sille, jolla on synnynnäiset epämuodostumat kasvoissa tai paha ihohäiriö.
siellä on yks tukiryhmä. hengellinen. mutta kauniilla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen joskus samoja asioita ja pidän siitä miten osaat sanoittaa monia myös minulle tuttuja ajatuksia ja tunteita. Tosin itse olen vielä alle kolmekymppinen joten minulla kai on vielä aikaa tuhlattavaksi. Ja esittää että minä muka en huomaa sen kulumista. Pohjalta nouseminen ja elämälle suunnan saaminen on helppo filosofinen toteamus, jonka melkein kuka tahansa voi sanoa, mutta käytännössä sen tekeminen on toinen tarina. Samaa mieltä olen myös siitä että yllättävän moni asia on tuurista kiinni. Sinun kommenttejasi on muuten kiva lukea.
Toivottavasti vielä palaat tänne (hei, toit muhun toivoa..). Itse ajattelen, ettei kenelläkään ole aikaa tuhlattavaksi. Olen jotenkin aina ajatellut niin. Olen aina koittanut elää hetkessä ja katsoa ja nähdä kaiken. Sitten väsyin näkemääni kai.
Mutta ehkä joku on oikeasti noussut ylös pohjalta. Sellainen ihminen olisi mulle guru ja esikuva. Ehkä jostakusta meistä vielä tulee sellainen. Guru. Jos meillä toivottomilla on johonkin mahdollisuus, niin se on mahdollisuus johonkin lopulliseen valaistumiseen ehkä. Se lopullinen viisaus olosuhteista riippumatta. En tosin ole sitä nähnyt.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Minkähän ikäisen kommentti tämäkin oli? Ehkä 20v? Ulkonäön arvostus ei oikeesti väisty KOSKAAN. Koko ajan tuntuu, että tarvii vaan järeämmät aseet taistelussa ikääntymisen merkkejä vastaan.
T.Nainen 43v.
Henkisesti kypsä ei välitä ulkonäöstä. Tarkoitan nyt vaikkapa ylikiloja, ryppyjä, selluliittiä, rumaa nenää, pieniä rintoja tmv. En siis sitä, etteikö laittaisi silti ehjät ja puhtaat vaatteet päälle ja kampaisi tukkaa jne. Asia on toki eri jos toimii vaikkapa aikuismallina tai muuta vastaavaa mutta niitä ei taida hirveästi olla.
T. myös N43
Mä olen kanssa niin väsynyt. Olen huonoista lähtökohdista huolimatta yrittänyt ja yrittänyt, vaikka koko ajan on ollut vakavampi masennus päällä. Jo 15-vuotiaana mietin kuolemaa.
Olen yrittämisestä huolimatta sotkenut uramahdollisuuteni ja raha-asiani. Kymmenen vuotta olen epätoivoisesti roikkunut suhteessa, vaikka minusta tuntuu, ettei minua rakasteta. Mieheni on äkäinen, äkkipikainen, etäinen, peli- ja lääkeriippuvainen... Tunnen olevani aivan yksin. Yhtäkään oikeata ystävää minulla ei ole.
En aio kuolla pois, koska en uskaltaisi kuitenkaan ja välitän läheisistäni. En vain jaksaisi enää murehtia koko ajan ja haaveilla paremmasta. Sydämeen sattuu, kun haluaisin edes haaveilla normaalista elämästä, johon kuuluisi työpaikka, parisuhde ja lapsia.. Voisin vain lakata yrittämästä. Kun voisikin vain jäädä yksinään ja olla tuntematta mitään. Luovuttaisin kaiken suhteen, elelisin köyhyydessä nettisarjoja katsellen ja kirjoja lukien. Silloin tällöin herkuttelisin ja joisin kalsarikännit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Sinua taitaa vaivata nykyajan suurin vitsaus, eli harhaluulo siitä, että elämä on merkityksetöntä. Voit joko passiivisesti hyväksyä sen tai ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Monet ovat taistelussa onnistuneet. Ehkä sinäkin? Se passiivisuus on laiskaa ajattelua. En kuitenkaan ala jakelemaan neuvoja, löydä itse oma polkusi.
En ajattele, että elämä on merkityksetöntä (olisin jo kuollut), mutta en vain ole löytänyt merkitystä. Mutta tosiaan. Ehkä merkitys ei ole oman onnen löytäminen. Itsekin olen elossa vain muiden ansiosta. Mutta toisaalta, jos kukaan ei lähtökohtaisesti halua edes elää, niin miksi... No, ei niin voi ajatella. Koitan auttaa muita pysymään hengissä ja elämään, tavoittelemaan unelmiaan. Yritän olla kuin multa kukkaruukussa. Sanon kasville, että voi se kukkia.
Et voi löytää elämääsi tarkoitusta toisten eteen uhrautumisen kautta. Ikävää, mutta sinun on ensin löydettävä oman elämäsi merkitys. Vasta sitten voit ammentaa itsestäsi myös toisille. Ihmiset haistavat falskiuden ja sen, että yrität auttaa muita oman itsesi kustannuksella, eivätkä kohtele sinua hyvin.
Kuulostat aika katkeroituneelta. Oletko varma, että autat muita omasta halustasi? Hyväksy se, että elämäsi on pilalla. Yritä sitten löytää mielekkäitä palasia, joista rakentaa edes jonkinlaista pohjaa uudelle.
Tämä on hyvä viesti. En tiedä, luetko tätä enää. Mutta mua on vaivannut se, miten musta ei tunnu olevan edes hyötyä kenellekään.
Joo, en ikinä onnistunut elämässäni. Enkä edes lukuisissa yrityksissäni aloittaa uusiksi. Olen aina halunnut auttaa muita välttämään mun kohtaloni, mutta joskus en vaan osaa, koska en osannut itseänikään auttaa. Mulla on halu auttaa, muttei aina kykyä.
Joskus elämässä on hyviä pilkahduksia. Ehkä toivo ei ole vielä kokonaan poissa, vaikka olenkin ajatellut, että toivo vaan satuttaa enemmän.
Olen miettinyt, mitä eria on väsymisellä ja katkerotumisella. Olen ajatellut olevani väsynyt, mutta olen ehkä vähän katkerakin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kanssa niin väsynyt. Olen huonoista lähtökohdista huolimatta yrittänyt ja yrittänyt, vaikka koko ajan on ollut vakavampi masennus päällä. Jo 15-vuotiaana mietin kuolemaa.
Olen yrittämisestä huolimatta sotkenut uramahdollisuuteni ja raha-asiani. Kymmenen vuotta olen epätoivoisesti roikkunut suhteessa, vaikka minusta tuntuu, ettei minua rakasteta. Mieheni on äkäinen, äkkipikainen, etäinen, peli- ja lääkeriippuvainen... Tunnen olevani aivan yksin. Yhtäkään oikeata ystävää minulla ei ole.
En aio kuolla pois, koska en uskaltaisi kuitenkaan ja välitän läheisistäni. En vain jaksaisi enää murehtia koko ajan ja haaveilla paremmasta. Sydämeen sattuu, kun haluaisin edes haaveilla normaalista elämästä, johon kuuluisi työpaikka, parisuhde ja lapsia.. Voisin vain lakata yrittämästä. Kun voisikin vain jäädä yksinään ja olla tuntematta mitään. Luovuttaisin kaiken suhteen, elelisin köyhyydessä nettisarjoja katsellen ja kirjoja lukien. Silloin tällöin herkuttelisin ja joisin kalsarikännit.
Se sattuu. Itse menetin epämuodostumien yms. vammojen takia ex.puolisoni, joka ei halunnut elää sellaista elämää ja sukukin oli sitä mieltä, ettei kannata. Tavallaan ajattelen olevani onnekas. Mulla on kaksi kissaa, jotka tuntuvat välittävän musta enemmän kuin kukaan koskaan. Ne on oikeasti iloisia kun tulen kotiin, tietävät, kun menee huonosti ja ne oikeasti myötäelää kaikessa. Ne rakastaa mua ja osoittaa sen joka päivä.
Joskus ero on parempi, mutta en osaa sanoa, milloin. Itse elän vähän semmoista kalsarikännielämää. Jos pystyisin parisuhteeseen, ehkä kokeilisin taas, mutta ne on vaativia.
Mutta hei, et maininnut lapsia. Sillä tavalla olet vapaa. Kun lapsia on kuvioissa, on pakko oikeasti miettiä muitakin. Köyhänä pärjää, mutta vanhempana, joka tuhosi lastensa elämän, ei pärjää.
ap
Tsemppiä Ap! Kuten joku tuolla aikaisemmin kommentoikin niin tekstiäsi on miellyttävä lukea ja vaikutat muutenkin symppikseltä. Voisikohan kirjoittaminen sopia sinulle laajemminkin? Aloittaisit jonkin blogin tms. Olen tekstisi perusteella ihan varma, että sinulla on maailmalle paljonkin annettavaa.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä Ap! Kuten joku tuolla aikaisemmin kommentoikin niin tekstiäsi on miellyttävä lukea ja vaikutat muutenkin symppikseltä. Voisikohan kirjoittaminen sopia sinulle laajemminkin? Aloittaisit jonkin blogin tms. Olen tekstisi perusteella ihan varma, että sinulla on maailmalle paljonkin annettavaa.
Kiitos. Mulle on sanottu monesti, että kirjoittaminen olisi se mun juttu, mutten ole löytänyt aihetta ja paikkaa. Luovuin toivosta senkin suhteen joskus, mutta ehkä turhaan. Ehkä vielä yritän jotain. Ylä-asteella myöskin useampi opettaja puhui mulle kirjoittamisesta, mutta uskoin sen johtuvan säälistä tuolloin, kun olin pahasti koulukisattu.
Olisin varmaan hyvä kolumnisti tai jotain, kun ainakin muiden puolesta olisin valmis kokeilemaan kaikkea hullua. Moni mt-ongelmainen varmaan lukisi masentavan hullun seikkailuja.
ap
Pakko nostaa.. Itse olen viimeisen 2 vuotta lähinnä rypenyt itsesäälissä. Käyn vakituisissa töissä ja raha-asiat kohtuullisella tasolla. Mutta olen erkaantunut lapsuuden kavereistani lähestulkoon tuloerojen takia. Erosin avopuolisostani n.2 vuotta sitten, sen jälkeen olen ollut yksinäinen, kissanikin jouduin lopettamaan vuosi sitten. Vanhempiini ihan hyvät välit, mutta muuten olen täysin irtaantunut kaikenlaisesta sosiaalisesta elämästä. Tosiaan, kun en ole töissä, makaan sohvalla yksin ja tuijotan tv:tä katsomatta tv:tä
Tekisi mieli vaan luovuttaa, ja yrittää selvitä hengissä kunnes kuolen... Joka tapahtuu toivottavasti enne eläkeikää..
Ymmärrän tuskasi.
Kaikki aina sanovat, että olen vielä nuori ja kyllä se tästä järjestyy, mutta olen kovin skeptinen. Olen väsynyt. En pidä tästä maailmasta, en pidä siitä mitä yhteiskunta odottaa ihmisiltä, en ole tyytyväinen siihen mitä tarjottavaa minulla on tälle maailmalle. En ole tyytyväinen itseeni tai elämääni, ja tässä vaiheessa olen jo missannut liian paljon, jotta voisin olla tyytyväinen.
Mistään ei saa onnea, psykologinen apu ja mielialalääkkeet eivät auta, jos ongelmana on täydellinen tyytymättömyys elämään ja siihen, mitä sillä on tarjota.
Jos minulla ei olisi koiraa, jonka hyvinvoinnista haluan huolehtia, olisin jo tappanut itseni. Muutaman kerran olen yrittänyt aiemmin, mutta väliin on ehtinyt ihmisiä.
Hyvä, että sulla sujuu arki kaikesta huolimatta. Ehkä sä voit vielä nousta.
Mä olen kyllä aivokemialtani ja muuten ihan sekaisin. Mulla on traumatausta ja jokin neurologinen poikkeama. Lääkkeet vaikuttaa muhun tosi arvaamattomalla tavalla. Masennuslääkkeet sai aikaan sen, että tuskin jaksoin edes käydä vessassa ja käytin niitä kuukausien ajan. Niiden olisi pitänyt toimia. Siinä meni melkein puoli vuotta. Psykoosilääkkeet ei vaikuttaneet juuri mitenkään, ei edes psykoottisiksi luettaviin oireisiin. Rauhoittavat ei rauhoita mua, vaan menen outoon mielentilaan, eli käy melkein päinvastoin. Oikeasti pelkään itseäni lääkkeiden alaisena. Terapia toimi, mutta lopulta saavutin jonkun huipun, jonka jälkeen en enää voinut tulla ns. normaalilla tavalla toimintakykyisemmäksi.
Mun pitäisi tavata joku lääkäri, joka on nähnyt kaiken ja opiskellut kaiken. Sitä asiantuntemusta ei vain ehkä vaan ole. Tai vastaava terapeutti. Se olisi kuin lottovoitto. En ole vielä kokeillut kaikkea, mutta loppu on sattuman varassa, eikä sellaista tuuria ole juuri kellään.
ap