Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka on väsyneitä elämään ja tekisi mieli luovuttaa tavalla tai toisella?
14.02.2018 |
Olen koittanut tehdä itselleni hyvän elämän lähtökohdista huolimatta, mutta näin kolmekymppisenä olen väsynyt. Äärimmäisen väsynyt. Mietin tänään, olenko katkera, mutta taidan olla vaan väsynyt.
Tiedätte, mistä puhun, jos teillä on sama tunne. Itse jaksan läheisten takia. Olen kokeillut kaikkea. Ainoa syyni elää on se, että pystyn auttamaan muita jotenkin. Itse vaan muserrun ongelmiini. On fyysisiä ja psyykkisiä sairauksia ja vammoja. On poikkeava ulkonäkö. En vaan jaksaisi enää. Onko muilla samoja kokemuksia? Ei tarvitse kertoa, miksi et jaksa, mutta ryvetäänkö yhdessä silti? Ehkä se auttaa.
Mikä ero on katkeruudella ja väsymyksellä? Killun kai jossain välimaastossa. Olen väsynyt, mutta ymmärrän kyllä, ettei suurin osa niistä jutuista ole oikeasti kenenkään vika, koska ihmiset on olleet joko epäkypsiä tai tietämättömiä tai molempia. Eikä se ole kenenkään vika, että synnyin miten synnyin.
Aika valitusvirsi tuli. Liittyykö joku mukaan?
Kommentit (47)
Tarvitset ensihätiin kuukauden lomaa. Mieluiten yksin. Kyä se siitä sitten kirkastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Minkähän ikäisen kommentti tämäkin oli? Ehkä 20v? Ulkonäön arvostus ei oikeesti väisty KOSKAAN. Koko ajan tuntuu, että tarvii vaan järeämmät aseet taistelussa ikääntymisen merkkejä vastaan.
T.Nainen 43v.
Täällä yksi, joka tuntee epäonnistuneensa kaikilla tärkeillä elämänalueilla. En halua kertoa enempää. Koen elämän tunnelina melkein vailla valoa.
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Täällä samankaltaisia miettivä. Elämä on pettänyt mut jokaisella mahdollisella tavalla ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta ja olen välillä niin kyllästynyt tähän kaikkeen epäonneen. Olen aina jaksanut venyä ja kamppailla, mutta nyt about 40 vuotiaana olen ihan loppu henkisesti ja varmaan jo fyysisestikin. Tuntuu, että nyt riittää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi, joka tuntee epäonnistuneensa kaikilla tärkeillä elämänalueilla. En halua kertoa enempää. Koen elämän tunnelina melkein vailla valoa.
Ei tarvotse kertoa enempää. Tunnetaan toisemme kuitenkin jollain tasolla.
Joo, nämä elämän etapit on mullakin menneet pieleen jo pikkulapsesta asti. Kaikki on mennyt pieleen paitsi tuo, että ehkä olen onnistunut jotakuta muuta auttamaan. Niin kauan kuin siihen on mahdollisuus, koitan jaksaa.
Koitan itse aina miettiä, olisiko muita vaihtoehtoja. Jospa joku muu suunta vaatisi vain rohkeutta. Olen kääntänyt elämäni yläsalaisin ja nurinpäin monta kertaa ja se vaati paljon. Tiedän, että rohkeutta muuttaa asioita on, mutta kun toivo vaan vähenee ja vähenee. Perkana. Ja kun joku juttu on se ainpa toivo, siihen riittää rohkeus.
Ainakin meitä on muitakin. Itse koitin joskus tulla uskoon. Kaverini onnistui. Itsekin olen yrittänyt, koska kaveri on saanut siitä niin paljon helpotusta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Minkähän ikäisen kommentti tämäkin oli? Ehkä 20v? Ulkonäön arvostus ei oikeesti väisty KOSKAAN. Koko ajan tuntuu, että tarvii vaan järeämmät aseet taistelussa ikääntymisen merkkejä vastaan.
T.Nainen 43v.
Kuulostat 43 vuotiaalta joka on jäänyt parikymppisen tasolle. Tuosta vinkkelistä katsottuna elämä varmasti näyttääkin pelkältä taistelulta ryppyjä vastaan. Älä kuitenkaan yleistä omia uskomuksiasi koskemaan muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä samankaltaisia miettivä. Elämä on pettänyt mut jokaisella mahdollisella tavalla ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta ja olen välillä niin kyllästynyt tähän kaikkeen epäonneen. Olen aina jaksanut venyä ja kamppailla, mutta nyt about 40 vuotiaana olen ihan loppu henkisesti ja varmaan jo fyysisestikin. Tuntuu, että nyt riittää...
Ymmärrän ihan hmmetin hyvin. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että en ole edes puolessa välissä tätä elämää todennäköisesti, jos katsoo muita sukulaisia. Miten pitkään täällä pitäisi jaksaa?
Olisikohan lopussa oleville jotain tukiryhmiä. Voitaisiin kokoontua kuin AA ja yrittää pitää toisemme tässä maailmassa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Sinua taitaa vaivata nykyajan suurin vitsaus, eli harhaluulo siitä, että elämä on merkityksetöntä. Voit joko passiivisesti hyväksyä sen tai ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Monet ovat taistelussa onnistuneet. Ehkä sinäkin? Se passiivisuus on laiskaa ajattelua. En kuitenkaan ala jakelemaan neuvoja, löydä itse oma polkusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen väsynyt työelämään. Joko työtä on liikaa tai liian vähän. Aina se on pätkissä. Olen liian vanha vaihtamaan alaa. Tähän olen kertakaikkisen väsynyt. Tänä vuonna työtä on liikaa. Taas nyt kevätkaudella pitää hakea ensi lukuvuoden hommia. Pitäisi olla parhaimmillaan rekrytoinneissa, mutta olenvain väsynyt ja huonoimmillani. Tekisi mieli päästää irti ja lakata yrittämästä. Olen satsannut kaikkeni viimeiset 10 vuotta.
Muut osa-alueet elämässäni ovat hyvin. Eli en ole kyllästynyt elämiseen. Olisi varmaan aika tehdä valintoja.
Olen yli nelikymppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?
Mun ongelma ei ole se, etten näytä hyvältä tai muuta sellaista. En vaan tunnu kestävän kysymyksiä tai esim. lasten huomautuksia jossain kadulla siitä, etten näytä samalta kuin muut. Ei se ole kenenkään vika. Yksin joskus pidän itseäni jännän näköisenä. Siis neutraalisti ajateltuna olen mielestäni ulkonäöllisesti ok, vaikka olenkin oudon näköinen, mutta kommentit ja kyselyt satuttaa silti. Olen kuin joku alieni.
Olen ikäni koittanut pärjätä vakavien mt-ongelmien kanssa. Olen kyllä ruvennut miettimään, että en vain hyväksy itseäni, ja se on ongelma. Olen aina pyrkinyt tietoisesti ja myös vastoin tahtoani pakonomaisesti olemaan joku ihan muu. Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajason ja olen kai elossa oikeastaan sen ansiosta. Mun pitäisi arvostaa itseäni enemmän ja olla ylpeäkin, edes vähän. En lopulta ole oikeasti niin outo, vaikka ehkä näytän oidolta. Pinnan alla ollaan aika samanlaisia kaikki. Kun vähän kuorii.
Joo, elämässä tapahtuu kaikkea kamalaa kaikille. Toivon, että voisin olla muille enemmän tukena. Nyt vaan piehtaroin väsyneenä omassa henkisessä jätteessäni.
ap
Sinua taitaa vaivata nykyajan suurin vitsaus, eli harhaluulo siitä, että elämä on merkityksetöntä. Voit joko passiivisesti hyväksyä sen tai ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Monet ovat taistelussa onnistuneet. Ehkä sinäkin? Se passiivisuus on laiskaa ajattelua. En kuitenkaan ala jakelemaan neuvoja, löydä itse oma polkusi.
En ajattele, että elämä on merkityksetöntä (olisin jo kuollut), mutta en vain ole löytänyt merkitystä. Mutta tosiaan. Ehkä merkitys ei ole oman onnen löytäminen. Itsekin olen elossa vain muiden ansiosta. Mutta toisaalta, jos kukaan ei lähtökohtaisesti halua edes elää, niin miksi... No, ei niin voi ajatella. Koitan auttaa muita pysymään hengissä ja elämään, tavoittelemaan unelmiaan. Yritän olla kuin multa kukkaruukussa. Sanon kasville, että voi se kukkia.
Aivan nuorena ajattelin, että elämän metkitys on luominen. Vain ihmisellä on kyky ymmärtää taidetta, ja taide on joskus matemaattisen täydellisyydenkin ulkopuolella ja abstrakti sielullinen juttu. Onko meillä siis sielu? Onko meillä tietoisuus? En tiedä. Loin taidetta, josta kukaan ei pitänyt, koska se ei ollut kopio nähdystä todellisuudesta tai matemaattisen täydellisyyden mukaista, vaikka osaan piirtää ja maalata tarkkaan. Ihmiset pitävät vain niistä tarkoista jutuista, vaikka meillä on kameroitakin sitä varten. Mun käsieni ei tarvitse tehdä kuukausien töitä sekunnin tai parin vilkaisun takia. Eikä meillä sittenkään ole tietoisuutta? Eikö kukaan näe mitään? Sitten opiskelin matematiikkaa yliopistossa, koska se on täydellistä, ja sairastuin niin, ettei mistään tullut enää mitään. Olemmeko pelkkiä tietokoneita? Kuolemmeko joka kerta kun nukahdamme? Oikeasti ahdistavia kysymyksiä, ja tosia sellaisia.
Tämän vuoksi olen yrittänyt tulla uskoon. Elämällä olisi merkitys ja saisin henkistä tukea jostain.
Olen oikeasti aika sekopää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen väsynyt työelämään. Joko työtä on liikaa tai liian vähän. Aina se on pätkissä. Olen liian vanha vaihtamaan alaa. Tähän olen kertakaikkisen väsynyt. Tänä vuonna työtä on liikaa. Taas nyt kevätkaudella pitää hakea ensi lukuvuoden hommia. Pitäisi olla parhaimmillaan rekrytoinneissa, mutta olenvain väsynyt ja huonoimmillani. Tekisi mieli päästää irti ja lakata yrittämästä. Olen satsannut kaikkeni viimeiset 10 vuotta.
Muut osa-alueet elämässäni ovat hyvin. Eli en ole kyllästynyt elämiseen. Olisi varmaan aika tehdä valintoja.
Olen yli nelikymppinen.
Ehkä se on valintojen aika. Tämä työelämä on oikeasti nykyisin hyvää vain harvoille. Moni on mukana, vaikka kuuluisi jo eläkkeelle.
Hyvä, ettet ole elämiseen kyllästynyt. Sussa on vielä kipinää muuttaa asioita. :)
ap
Tuttuja ajatuksia ap, vaikka tsempin toivotus ei autakaan varmaan yhtään, ainakin tiedät että et ole ainoa, joka on samassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta on viime aikoina alkanut tuntua vähän tuolta myös.
Aiemmin tuntui vielä pahemmin, mutta kyllä kolmekympin ylittäminen tuo omaa lopullisuuttaan epäonnistumisiin. Ei tunnu, että asioita vaan enää saisi tästä käännettyä sellaisiksi että löytäisin itselleni rakentavaa tekemistä, perusturvaa ja läheisiä ettei tarvitsisi olla yksinäinen.
Juuri viime päivinä olen miettinyt mitä luovuttaminen olisi ja miten sen voisi tehdä. Vieläkö löytyy jostain piilossa olevaa ylpeyttä, vaatimuksia ja odotuksia joista voisi luopua ja saada tilalle vähän lämpöä, turvaa ja rauhaa.
Mutta ei löydy.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuja ajatuksia ap, vaikka tsempin toivotus ei autakaan varmaan yhtään, ainakin tiedät että et ole ainoa, joka on samassa tilanteessa.
Kiitos, toivotan sullekin tsemmpejä, vaikka ei tässä ehkä voi enää paljoa tehdä ja se tiedetään. Mulla pn vieläkin jotenkin semmoinen epäusko, ettei voi käydä näin. Semmoinen hämmennys, vaikka näen oman tilanteeni ihan selvästi.
On karseaa, kun itse ei oikeasti enää voi tehdä juuri mitään.
ap
Vierailija kirjoitti:
Musta on viime aikoina alkanut tuntua vähän tuolta myös.
Aiemmin tuntui vielä pahemmin, mutta kyllä kolmekympin ylittäminen tuo omaa lopullisuuttaan epäonnistumisiin. Ei tunnu, että asioita vaan enää saisi tästä käännettyä sellaisiksi että löytäisin itselleni rakentavaa tekemistä, perusturvaa ja läheisiä ettei tarvitsisi olla yksinäinen.
Juuri viime päivinä olen miettinyt mitä luovuttaminen olisi ja miten sen voisi tehdä. Vieläkö löytyy jostain piilossa olevaa ylpeyttä, vaatimuksia ja odotuksia joista voisi luopua ja saada tilalle vähän lämpöä, turvaa ja rauhaa.
Mutta ei löydy.
Tuo lopullisuuden tuntu on pahin. Kun tuntuu siltä, että kaikki keinot on jo käytetty. Ristinolla on hävitty seuraavan siirron jälkeen, eikä käytettävissä ehkä ole koskaan ollutkaan kuin se yksi siirto. Sitten se on siinä. Eletään odottaen omaa kuolemaa.
Itsestäni löytyy sen verran ylpeyttä, etten oman käden kautta lähde. Olen nähnyt, mitä läheisen itsrmurha tekee ihmisille. En halua vetää ketään mukanani.
ap
Kyllä se on sitä ollut viime vuodet, elämään väsymistä, luopumista monista haaveista ja luovuttamista. Masennusta, harhaluuloja, epävarmuutta, erakoitumista jne. Lopetin yrittämisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on viime aikoina alkanut tuntua vähän tuolta myös.
Aiemmin tuntui vielä pahemmin, mutta kyllä kolmekympin ylittäminen tuo omaa lopullisuuttaan epäonnistumisiin. Ei tunnu, että asioita vaan enää saisi tästä käännettyä sellaisiksi että löytäisin itselleni rakentavaa tekemistä, perusturvaa ja läheisiä ettei tarvitsisi olla yksinäinen.
Juuri viime päivinä olen miettinyt mitä luovuttaminen olisi ja miten sen voisi tehdä. Vieläkö löytyy jostain piilossa olevaa ylpeyttä, vaatimuksia ja odotuksia joista voisi luopua ja saada tilalle vähän lämpöä, turvaa ja rauhaa.
Mutta ei löydy.
Tuo lopullisuuden tuntu on pahin. Kun tuntuu siltä, että kaikki keinot on jo käytetty. Ristinolla on hävitty seuraavan siirron jälkeen, eikä käytettävissä ehkä ole koskaan ollutkaan kuin se yksi siirto. Sitten se on siinä. Eletään odottaen omaa kuolemaa.
Itsestäni löytyy sen verran ylpeyttä, etten oman käden kautta lähde. Olen nähnyt, mitä läheisen itsrmurha tekee ihmisille. En halua vetää ketään mukanani.
ap
Mulle tuokaan ei ole ylpeyskysymys. En vaan ole vielä tarpeeksi onneton tuohon, vaikka mulla ei tulevaisuutta olekaan. Arkeni on kuitenkin vielä melko miellyttävää vaikkei tilanne olekaan kestävä, enkä vihaa itseäni vaikka olenkin pettynyt ja lannistunut.
Oletko sä masentunut, ja oletko käyttänyt jo kaikki hoitomahdollisuudet? Siinä voisi olla yksi tai kaksikin siirtoa kokeiltavaksi vielä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on sitä ollut viime vuodet, elämään väsymistä, luopumista monista haaveista ja luovuttamista. Masennusta, harhaluuloja, epävarmuutta, erakoitumista jne. Lopetin yrittämisen.
Joskus musta tuntuu kuin olisin se Disneyn Herculeksen satyyri, joka sanoi, että "unelmat on klopeille". Koskaan vaan ei tule sitä sankarillista tilaisuutta täyttää sitä unelmaa. Se unelmakin on jo pääosin unohtunut. Hitto, miten surullista. Eikä uusia tule tilalle.
Mitä sulla tarkoittaa yrittämisen lopettaminen? Itse menen vielä kerran opiskelemaan, mutta kuka palkkaa ihmisen, joka on yli kolmekymppinen, eikä ole ikinä ollut töissä, ja joka on epämuodostunut ja niin vanha? Vietän aikaa ne vuodet ja teen jotain suht mieluisaa, mutta entä sitten sen jälkeen?
Mä olen valumassa myös harhaluuloihin ja paranoiaan. Taas. Mt-ongelmat ei ole mitään leikkiä.
ap
Kun ikää tulee hieman lisää niin se ulkonäön arvostus alkaa väistyä. Ei sitä enää kuulukaan taistella reviiristä parikymppisten kanssa. Ainakin yksi ongelma vähemmän. Ehkä et ole kohdannut tai työstänyt niitä asioita, jotka vaivaavat sinua? Se voi viedä energiaa. Ja niitä fyysisiä vaivoja tulee kyllä useimmalle, niiden kanssa joutuu kyllä taistelemaan. Onpahan yksi merkityksellinen taistelu jota käydä... ihan normaaleja ajatuksia silti sinulla. Olisikohan arvojen uudelleenarvioimisen paikka?