Miksi vanhemmat uhkailevat asioilla, joita eivät edes voi toteuttaa?

Samaa ihmettelen minäkin. Jos lapsi saa hirveän kohtauksen kaupassa, sen voi joko jättää huomiotta (ja aiheuttaa kamalia katseita ja paheksuntaa) tai mennä ulos. Useimmiten ostokset on kuitenkin ostettava, joten voi antaa olla ja huutaa. Lopettaa kuitenkin, kun tajuaa, ettei saavuta sillä mitään.

Sen sijaan jos aiheutetaan itse hirveä kohtaus "En enää ikinä mene kauppaan! En osta sinulle enää ikinä mitään! Me ei enää ikinä poistuta kotoa mihinkään! Et osaa käyttäytyä ollenkaan, et saa mitään herkkuja enää koskaan!", niin alennutaan lapsen tasolle ja opetetaan, ettei millään aikuisten uhkailulla ole mitään merkitystä. Tämähän kostautuu kivasti sitten viimeistään koulussa ja yläasteella, kun kenelläkään aikuisella ei ole mitään otetta lapseen, joka vain haistattelee.

Taisi kolahtaa vanhempiin, kun kukaan ei kommentoi :D

Nykyvanhemmat kasvattavat tulevaisuuden rettelöitsijöitä tahtomattaan.

Juuri näin. Sama tyhjien lupausten kanssa - lapset oppivat, ettei vanhempiin voi luottaa, jos aina luvataan jotain tyhjää, joka myöhemmin perutaan. "Joo, voidaan mennä ulos myöhemmin tänään (vaikka tietää, ettei ehdi)." "Joo, viikonloppuna voidaan leipoa (vaikka viikonloppuna on sovittu muita menoja, eikä leipomista ehdi)". 

Pääsääntöisesti noissa jutuissa  ei ole kyse siitä lapsesta lainkaan, vaan vanhemmasta, joka keksii tikusta asiaa suuttuakseen. Monta kertaa perhekerhosta lähtiessä olen kuunnellut nuo samat jutut, uhkailua ja kiristystä ja sitten ne äidit kuitenkin kurvaavat tulevat seuraavallakin viikolla, vaikka miten uhkailivat, että ei koskaan enää. Syynä on yleensä se lapsen ihan tavallinen halu jatkaa leikkejä tai hermostuminen siihen, ettei osaakaan pukea. Sen sijaan että vanhemmat auttaisi lapsiaan (kertoisi ajoissa, että kohta lähdetään ja muistuttaisi jostain kivasta, mikä todella on toteutettavissa tyyliin "onkohan se koira vielä naapurin pihassa, pitää kiiruhtaa katsomaan" tms.) niin vanhempi ryhtyy kiukuttelemaan.

Ja ne samat (yleensä äidit) sanovat minulle, että helppoahan sinun on, kun lapset on noin kiltisti. No ei ole, ihan samalla tavalla he sanovat, että ei lähdetä vielä, mutta minä viitsinkin kuunnella sitä lasta ja luvata jotain tilalle lähes samantien, ei vasta ensi viikolla.

Meillä lapset tottelevat (väärä sana, parempi olisi kuuntelevat ja toimivat toivotusti), koska voivat luottaa minuun. En lupaa ottavani jotain pois tyyliin 'ikinä en lähde kanssanne minnekään', vaan tarjoan jotain tilalle kuten 'näkyyköhän kotimatkalla leskenlehtiä'.

Olen kuullut aivan samoja juttuja kun käyn vaikka kaupassa. Lapsella hirveä itkupotkuraivari lattialla, mutta mitään uhkausta ei toteuteta.

Minullakin on uhmaikäinen lapsi, mutta vielä koskaan ei ole saanut kaupassa raivaria, sitä odotellessa. Tai no kerran kiukkusi, kun puri itseään sormeen, mutta aika nopeasti meni ohi.

Kun joskus saa sen raivarinsa kaupassa, tiedän tasan mitä teen. Kerron lapselle, että ellei kiukuttelu lopu, sitten mennään autoon odottamaan ja isi hoitaa ostokset loppuun. Ja jos ei lopeta, sitten myös mennään sinne autoon odottamaan.

Monet aina ihastelevat, miten hyvin lapsi käyttäytyy vaikka on pahimmassa uhmaiässä. Kyllä käyttäytyykin, kun vain johdonmukaisesti kasvattaa, eikä aina lepsu säännöistä tai uhkaile tyhjiä.

Saman huomannut ja tämä on todella ärsyttävää. Pahiten osuu silloin, kun joku ystäväni on lapsineen meillä ja tekevät lähtöä. Voi sitä uhkausten määrää ja kiukuttelua! Harvoin lähdetään hyvällä mielellä.

En ymmärrä. Jos lapsi ei pue itse, miksei sitten oteta lasta kainaloon ja viedä autoon (jos lapsia vain yksi)? Miksi pitää seistä vieressä ja uhkailla, ettei lue illalla kivaa iltasatua tai ei saa saunan jälkeen jäätelöä tai muuta? En ole koskaan nähnyt lasta, joka alkaisi tuollaisten uhkausten jälkeen pukea. En ikinä.

Kun minun lapseni temppuilivat, otin kainaloon, puin heidät väkisin tai annoin olla. Kyllä he hyppäsivät sukkelasti haalareihinsa ja nappasivat pipot ja hanskat mukaan ja juoksivat perään, kun lähdin vaikka tarhan ovesta ulos. 

AARGH! Tänään taas. Työpaikalleni tuli kollegan äiti ja kollegan lapsi moikkamaan kesken päivän. Kollega lähti jatkamaan töitään ja mummo on yrittänyt saada lapsenlastaan nyt TUNNIN lähtemään pois. Tunnin! Lapsi on noin 2-vuotias, juoksee käytävillä eestaas.

Mummo ei käske ja ota tilannetta haltuun, vaan uhkailee olemattomilla "Me ei koskaan enää tulla tänne moikkaamaan äitiä. Kyllä kohta tulee pitkästä ilosta itku. Äiti ei varmasti osta sinulle enää mitään kivaa koskaan, kun et nyt tule nätisti pukemaan. Jos ei nyt tulla ja laiteta haalaria, niin mummi ei mene ollenkaan kahvilaan tänään sinun kanssasi. Tämä on äidin työpaikka, täällä ei saa huutaa. Jos et nyt lopeta huutamista, niin mummo ei yhtään tykkää ja mummo tulee kyllä tosi vihaiseksi ja ties mitä siitä seuraa sitten. Kuulitko."

Mä niin menen kohta tuonne eteistiloihin, otan ne 2-vuotiaan vaatteet kainaloon ja nappaan lapsen toiseen kainaloon. Puen sen kahdessa minuutissa ja työnnän mummon ja lapsen ulos.

MIKSEI VOIDA KÄSKEÄ ja yksinkertaisesti pukea, jos LAPSI ei halua!?! Se on lapsi! Minkälainen aikuinen menee lapsen tasolle tällaisessa tilanteessa? Mitä tuo uhkailu auttaa? Ei yhtään mitään. Lapsen mielestä tämä on leikkiä, eikä ota tietenkään mitään uhkailuja tosissaan. 

ap