Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

En saa silmiä hetkeksikään irti vauvasta...

Vierailija
07.02.2018 |

Sain vuosien lapsettomuuden jälkeen maailman ihanimman tyttären.

Mutta nyt en saa katsettani hetkeksikään irti hänestä, yritän suojella häntä kaikelta ja lähes kasvattaa pumpulissa. Pidän häntä koko ajan sylissäni ja mukanani, en uskalla antaa muiden pitää häntä tai mennä hänen lähelleen yhtään nuhaisena tmv. Ja aina kun hän nukkuu tarkistan vähintään 10 min välein että hän hengittää ja on elossa, yölläkin herään jatkuvasti tarkistamaan että kaikki on okei.

Muille kokemuksia tällaisesta? Helpottaako tilanne kun pikkuinen kasvaa?

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 |
07.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Teet vain vahinkoa kun olet noin takertuva.

Vierailija
2/4 |
07.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Menee kyllä ohi. Mulla oli esikoisesta samanlaisia "oireita" kuin sulla. Mulla oli takana vaikea synnytys ja siitä aiheutui mulle jonkinlainen menettämisen pelko. Olin myös jotenkin ahdistunut synnytyksen jälkeen. Meni ohi muutamassa kuukaudessa ja lapsi on nyt ihan normaami taapero. Äitikin käyttäytyy jo normaalisti. Mutta kyllä mä silti rohkaisisin sua hakemaan apua. Tuollainen on itselle tosi raskasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/4 |
07.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olin itse samankaltainen kun lapsi oli (pieni) vauva. Jälkiviisaana (lapsi nyt 4v) lähinnä pudistelen päätäni ja mietin, kuinka neuroottinen olinkaan - ja kuinka paljon itseaiheutetusta stressistä kärsinkään.

Olin superneuroottinen, vauva oli koliikkivauva ja päivisinkin nukkui max tunnin pätkiä, laskin joskus minuutilleen nukuttuja pätkiä... Tai vahdin kuin haukka, äitinikin sanoi että ihan ahdistaa ottaa vauva syliin kun vahdin (miettikääpä isäparkaa, jonka kanssa olimme eronneet ja hän kävi kolmesti viikossa meillä, huh mitä hulluutta minulta kokoajan vahtia).

Kyllä, se helpotti. Luojan kiitos. Ja jos voisin jotain muuttaa, muuttaisin varmaan sen ylihysteerisyyden ja nauttisin enemmän.

EN tarkoita että rakkaus, välittäminen ja "vauvakupla" olisi huono, mutta liika on liikaa. Rakastan julmetusti tuota nelivuotiasta, vaikka välillä jyrähdänkin "nyt ota leikki omassa huoneessa, äiti haluaa hetken levätä rauhassa" ;)

Vierailija
4/4 |
07.02.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

No ihan lapsenkin takia, toivottavasti menee ohi.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kaksi kaksi yksi