Minä ymmärrän ihmistä joka harkitsee itsemurhaa.
se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin teon itsessään. Mutta tämäkin on osoitus siitä että ihminen ei voi tietää millaista on todellinen tuska ellei ole itse kokenut.
Ennen ajattelin että se on maailman itsekkäin teko. Sitä se tavallaan kai onkin, mutta enpä olisi ikinä uskonut että itsekin joudun sellaisen tuskan kuormittamaksi että kuolema olisi ollut vain helpotus. Silloin millään ei ole mitään väliä eikä järkipuhe välttämättä auta. tajunnan tasolla ymmärtää kyllä, mutta se ahdistus on niin suuri että sen valtavan painon vain haluaisi päältään pois. Millään muulla ei ole väliä.
Itse selvisin jotenkin, mutta kauan siinä meni. Silti, vieläkin vuosien jälkeen hulahtaa joskus hetkellisesti sellainen tunne lävitse, että millään ei ole mitään väliä. Olen kuitenkin oppinut elämään sen ja suruni kanssa.
Se mitä tästä olen kuitenkin oppinut on, että minä en todellakaan ole mikään tuomitsemaan toista ihmistä joka näitä mietteitä käy läpi. Toivoisin toki että ihminen tällaisessa tuskassaan saisi apua tavalla tai toisella. Mutta samalla ymmärrän sitä suunnatonta tuskaa mistä vain haluaa päästä pois.
Kommentit (22)
et ole vielä sellaista tuskaa kokenut. Joskus voit ymmärtää paremmin.
Ymmärrän minäkin. Tosin omien kokemusteni kautta olen nyt tyytyväinen että en onnistunut ja täällä yhä elelen.
myöskään esim. pienen lapsen vanhemmalta, joka tekee sen " vain" masennuksen takia.
Tuntuu todella itsekkältä päätökseltä lopettaa elämä ja jäädä kaikesta lapsien kasvamisista, ensi tyttö-/poikaystävistä, häistä ym... paitsi.
Monesti sanotaan, ettei ole katkera puolisolle jos tekee itsemurhan, mutta tunnustaisin olevan katkeras jos mieheni tekisi itsemurhan, tuntuisi, että hän sillä tavalla mitätöisi minut ja lapset...
Nämä ovat vain ajatuksia, tosipaikan tullen kai ajatukset menisi uusiksi, toivottavasti en koskaan joudu sitä kokemaan.
vaikea masennus ei ole " vain" masennus vaan uuvuttava sairaus. Yhtälailla ihminen voi masentua suuren surun keskellä. Kaikki täällä eivät ole yhtä vahvoja. Se on valitettava totuus.
Sen tiedän jopa minä, vaikka kokemusta onkin vain lievästä masennuksesta.
Ymmärrän tosiaan ihmistä, joka itsensä tappaa masennuksensa takia, vaikka en silti toivoisi, että kukaan niin tekee.
..Jos puhutaan SAIRAUDESTA nimeltä masennus, ei siitä pienestä normaalista pettymyksen tunteesta, joka iskee kun ei Kenossa tullutkaan voittoa, aamulla sataa räntää vaikka auringon piti paistaa, se kiva työpaikka meni jollekkin toiselle, etc.
itsemurhaa hautovat tai tehneet eivät oikeasti halunneet kuolla se nähtiin vain ainoana pois pääsynä toivottomassa tilanteessa.
mies jäi heidän pienen poikalapsensa kanssa jatkamaan. Tunsin suurta empatiaa häntä kohtaan ja samalla kuitenkin myös hänen vaimoaan kohtaan. Kukaan ihminen ei tee itsemurhaa ellei ole todella vakavasti masentunut.
niin ajattelin monta kertaa että voi kun kuolisin. Tavallaan myös toimin, en aktiivisesti vaan passiivisesti hyvin vaarallisesti (esim. ajoin autoa holtittomasti). Se suru oli täysin sietämätöntä kohdata joka ikinen sekunti elämässäni. Halusin sen sietämättömän kivun pois ja elämänhaluni oli aivan minimissään. Nyt olen löytänyt langan uudelleen mutta ymmärrän täysin miksi jotkut päätyvät peruuttamattomaan ratkaisuunsa vaikka se ei jäljellejääneille olekaan helppoa.
Meiltä ei kysytä, haluammeko syntyä tänne, joten mielestäni kenenkään ei ole pakko elää pelkästä velvollisuudentunnosta, jos ei kerta kaikkiaan nappaa. Siitä olen kyllä samaa mieltä jonkun aikaisemmin kirjoittaneen kanssa, että jos on lapsia, niin olisi kyllä kaikin keinoin yritettävä löytää joku muu ratkaisu. Koska jos olet lapsia tehnyt, et enää ole vastuussa ainoastaan omasta elämästäsi, vaan myöskin lastesi - jotka myöskään eivät ole pyytäneet saada syntyä. (tai joutua syntymään)
Minua ärsyttävät nämä " kiva poikafrendi meinaa tehä bänksit, mä uhkaan itsarilla" -ihmiset, koska tyhmillä tempauksillaan saavat aikaan huonon maineen itsetuhoisille ihmisille.
Tavalliset kadun tallaajat luulee kaikkia itsetuhoisia ajatuksia ajattelevia ihmisiä em. esimerkin tapaisiksi " tyhmiksi" .
mutta nyt ymmärrän. Olen edelleenkin sitä mieltä että se on huono ratkaisu lähimpien ihmisten kannalta, mutta nyt kun olen kokenut omassa elämässäni toivottomuutta ja aallonpohjia, voin ymmärtää ihmisiä jotka eivät näe muuta ulospääsyä ongelmistaan.
Toki soisin, että jokainen (etenkin pienten lasten vanhempi) löytäisi muun ratkaisun.
Mutta itsekin lähellä itsemurhaa olleena... Turha selittää " ajattele miltä äidistäsi olisi tuntunut" ym. Kukaan ei pohtinut miltä MINUSTA tuntuu jatkaa elämää synkässä kuilussa.
Nyt olen sieltä kuilusta päässyt pois. Mutta ymmärrän, jos jonkun voimat eivät riitä ylöspäin " kiipeämiseen" . Mieluummin se itsemurha, kuin se synkkä ja onneton elämä.
Välillä jopa ymmärrän perheentappajiakin, kun elämässä kaikki on mennyt pieleen. On tuntunut siltä, että helpointa olisi vain päästää kaikki päiviltä, kun kerran on tuhonnut oman ja toisten elämän. Tai minä en varsinaisesti ole tuhonnut, mutta en ole pystynyt elämän laatua parantamaankaan.
Voimia vain kaikille epäonnistujille!
Vierailija:
Välillä jopa ymmärrän perheentappajiakin, kun elämässä kaikki on mennyt pieleen. On tuntunut siltä, että helpointa olisi vain päästää kaikki päiviltä, kun kerran on tuhonnut oman ja toisten elämän. Tai minä en varsinaisesti ole tuhonnut, mutta en ole pystynyt elämän laatua parantamaankaan.Voimia vain kaikille epäonnistujille!
Viattomia lapsiakinko pitäisi rangaista siitä, että aikuisilla ei mene hyvin?!
Itse yritin itsemurhaa, kun elämässä olivat kaikki asiat umpikujassa. Tuntui, että en ole minkään arvoinen, että minun elämälläni ei ole mitään väliä. Mitäpä sellaista elämää jatkamaan, joka ei mitään hyvää tarjoa, vaan kaikki mitä yrittää menee pieleen? Koska itsetuntoni oli niin maassa, ajattelin myös, että ei minua edes kukaan sure. Että läheisillekin on parempi, ettei minua ole heidän elämäänsä pilaamassa.
(Minulla ei ollut tuolloin lapsia, ja itsekin olen sitä mieltä, että lasten takia täytyy etsiä muita vaihtoehtoja.)
tietysti siinä tilanteessa jos on niin ahdistunut ettei ymmärrä maailmasta enää mitään ja tuntee tuskaa jäljelle jäävän lapsen puolesta (siten että pelkäisi hänen kärsivän jostain syystä) niin kai se voi olla mahdollista..... mutta miksiköhän näillä itse eloon jäävillä perheen tappajilla ei ole sitten enää munaa tappaa itseään..?
elämä opettaa nöyrtymään sen äärellä. Joskus ei vaan jaksa, oli lapsia tai ei. Jokainen varmaan ponnistelee juuri viimeiseen asti niiden lapsien vuoksi.
Turha kovin yliolkaisesti toitottaa sitä ettei voi ymmärtää. Se on varmaan fakta mutta toista ei voi tuomita siitä mitä ei ymmärrä. Joskus vielä sen voi ymmärtää (vaikka mieluummin ei..).
2 , den lapsen äiti joka aivan loppu välillä
sillä jos ei ole kokenut äärirajoille menevää epätoivoa ja ahdistusta ei voi ymmärtää. Itsekeskeisyydellä ei ole niiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Se voi tapahtua kenelle tahansa milloin tahansa.