Keskittymishäiriön diagnosointi (aikuisiällä)

Sekavahan tuosta tekstistä tuli, sallikaa se mulle, kun täällä tunnekuohuissani kirjoittelen.

Eniten kiinnostaisi aikuisiällä diagnoosin saaneiden kokemukset avun hakemisesta ja saamisesta, mikä oli viimeinen sysäys hakea apua ja mikä vaikutus sillä on ollut.

Mulla sama tilanne. Aiemminkin olen epäillyt, että mulla on joku mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriö tai nepsyhäiriö. Olen äitiyslomalla tehnyt kaikenlaisia nettitestejä ja muut ovat negatiivisia paitsi add-testeistä saan aina yli 90 pistettä. Kuvailutkin osuvat lähes täydellisesti, vaikka olenkin tavallaan menestynyt elämässä. Mutta haasteita on ollut kaiken kanssa. Äitiyden myötä ongelmat ovat pahentuneet tai tulleet arkea haittaaviksi. En pysty tarjoamaan lapsilleni rutinoitua, tasapainoista arkea. Saan kohtuuttomia raivareita läheisilleni, en pysy mukana kaikissa päivämäärissä milloin on neuvola, milloin päivähoidossa sitä sun tätä, en muista maksaa laskujani, en saa siivottua ja työssäni olen muissa maailmoissa. Päässä pyörii kaikkea ja ei mitään. Nyt olen miettinyt, että pitäisi mennä tutkimuksiin. Lapsuudesta asti muistan asioita ja tapahtumia, jotka kuvaavat add-tyttöjä täysin. En tiedä teenkö diagnoosilla enää mitään, mutta ehkä mä voisin saada helpotusta perhearkeen jotenkin. Mieskin on varmaan aika väsynyt kun olen kuin kolmas lapsi. Tajuan sen itsekin, mutta en vaan saa kiinni elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama tilanne. Aiemminkin olen epäillyt, että mulla on joku mielenterveysongelma, persoonallisuushäiriö tai nepsyhäiriö. Olen äitiyslomalla tehnyt kaikenlaisia nettitestejä ja muut ovat negatiivisia paitsi add-testeistä saan aina yli 90 pistettä. Kuvailutkin osuvat lähes täydellisesti, vaikka olenkin tavallaan menestynyt elämässä. Mutta haasteita on ollut kaiken kanssa. Äitiyden myötä ongelmat ovat pahentuneet tai tulleet arkea haittaaviksi. En pysty tarjoamaan lapsilleni rutinoitua, tasapainoista arkea. Saan kohtuuttomia raivareita läheisilleni, en pysy mukana kaikissa päivämäärissä milloin on neuvola, milloin päivähoidossa sitä sun tätä, en muista maksaa laskujani, en saa siivottua ja työssäni olen muissa maailmoissa. Päässä pyörii kaikkea ja ei mitään. Nyt olen miettinyt, että pitäisi mennä tutkimuksiin. Lapsuudesta asti muistan asioita ja tapahtumia, jotka kuvaavat add-tyttöjä täysin. En tiedä teenkö diagnoosilla enää mitään, mutta ehkä mä voisin saada helpotusta perhearkeen jotenkin. Mieskin on varmaan aika väsynyt kun olen kuin kolmas lapsi. Tajuan sen itsekin, mutta en vaan saa kiinni elämästä.

Hei kiitos sulle kun vastasit! Ihan kuin omasta elämästäni tuo sun kirjoitus.

Rassaa paljon tuo kun itse tapaan kyllästyä rutiineihin hyvin nopeasti, niin lapselle sen mainitun rutinoidun arjen tarjoaminen on han-ka-laa, vieläpä kun ollaan päivät tän parivuotiaan kans keskenään kotona. En mä tiedä, että onko tosta nyt varsinaista haittaa aiheutunut, mutta ainakin lisää mun itseni moittimista (mitä syntyy jo valmiiksi aiheesta kuin aiheesta) jos ei vaikka käydä ulkona säännöllisesti joka päivä.

Miehelle varmastikin rankkaa. Olis ihana jaksaa lähteä selvittämään että mikä mua oikein vaivaa.

Ps. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monella on tietämättään joku vastaava häiriö, minkä voisi esim. lääkityksellä ja/tai terapialla saada kuriin. Veikkaan että aika harvat diagnosoidaan.

Mä tuossa aiemmin vastailin. Olisi tosiaan kiinnostavaa tietää, jos nyt meitä +30 vuotiaita tutkittaisiin, kuinka monella olisi näitä häiriöitä. Ainakaan omana kouluaikana tutkittiin vaan ne isoja häiriöitä aiheuttavia lapsia, joista suurin osa päätyi lopulta rikollisiksi tai syrjäytyi. Onhan nykyisin tiedossa, että varsinkin tyttöjä alidiagnosoidaan, koska pärjäävät sosiaalisesti ihan hyvin.

Olen juuri palannut äitiyslomalta töihin ja tuntuu, että on äärimmäisen vaikeaa orientoitua mihinkään. Tällaisiin tilanteisiin kaipaisin hirveästi keskittymisapua. Kun tulen töistä kotiin, niin koko ilta on sekavaa sähläämistä lasten kanssa. Tuntuu, että poltan kynttilää molemmista päistä, vaikka ei meidän elämä edes mitenkään vaativalta vaikuta. Mut itse säntäilen pään sisällä sinne tänne...

Jos oireita on ollut läpi elämän ja nyt oireet ovat sellaisia, jotka häiritsevät useampaa elämän osa-aluetta niin ehdottomasti kannattaa hakeutua lääkärin. Suosittelen yksityistä neurologia. Keskittymishäiriö siis varsinkin ilman ylivilkkautta havaitaan monilla vasta aikuisiällä, varsinkin, jos lapsuudessa/nuoruudessa on kuitnekin pärjännyt ihan hyvin. Mutta siis läpi elämän on oireita pitänyt olla, ei siis vasta äitiksi tulemisen myötä ilmaantuneita. Toki tämän voi vasta silloin havaita.

Mua ei ennen lapsia isosti häirinnyt nuo add-oireet. Vaikuttaneet kyllä elämässä aina, mutta mun arjen hallitsemattomuus, nopea kyllästyminen, impulsiivisuus ja haaveilu ei ollut muiden ongelma. Lasten kanssa haasteet korostuvat, koska he tarvitsevat tasapainoista arkea ja selkeää vanhemmuutta. Mullahan säännötkin muuttuu fiilispohjalta ja olen epäjohdonmukainen, koska en muista tai jaksa miettiä mitä viimeksi sanoin. Mieshän tästä huomauttelee. Itse en aina edes huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos oireita on ollut läpi elämän ja nyt oireet ovat sellaisia, jotka häiritsevät useampaa elämän osa-aluetta niin ehdottomasti kannattaa hakeutua lääkärin. Suosittelen yksityistä neurologia. Keskittymishäiriö siis varsinkin ilman ylivilkkautta havaitaan monilla vasta aikuisiällä, varsinkin, jos lapsuudessa/nuoruudessa on kuitnekin pärjännyt ihan hyvin. Mutta siis läpi elämän on oireita pitänyt olla, ei siis vasta äitiksi tulemisen myötä ilmaantuneita. Toki tämän voi vasta silloin havaita.

Mmm. Oireita on aina ollut. Muistan taannoin lukeneeni keskittymishäiriöistä, että niitä on kolmea eri tyyppiä; ylivilkasta, alivilkasta sekä näiden yhdistelmää. Uskoisin lukeutuvani johonkin alivilkkaan ja yhdistelmän välimaastoon (=tytöillä yleisempää?).

Menneisyydestä löytyy tyypillistä päihderiippuvuutta ja koulujen kesken jättämistä, eli joo... oireet täsmää.

Yksityinen kuulostaa heti törkeän kalliilta, kun olettaisin että luvassa ois joku useamman käynnin sessio. Ja siis miten sinne hoitoon hakeudutaan, yksityiselle tahi julkiselle, soitetaan vaan jonnekin että hei, luulen olevani keskittymishäiriöinen..?

Jännä kuulla että nää voi tulla muillakin ajankohtaisiksi asioiksi pohtia lastentulon myötä. Tai siis, niinhän se on mullakin nyt, mutta enemmän oon ajatellut mieheni ja parisuhteeni kuin lasteni kautta tätä.

-ap

Osaatko ap sanoa, esiintyykö sinulla myös esim. Aspergerin tai Touretten oireyhtymän piirteitä? Useinhan nuo menevät osittain päällekkäin, tupla- tai jopa tripladiagnoosejakin näkee yllättävän paljon.

Vierailija kirjoitti:

Osaatko ap sanoa, esiintyykö sinulla myös esim. Aspergerin tai Touretten oireyhtymän piirteitä? Useinhan nuo menevät osittain päällekkäin, tupla- tai jopa tripladiagnoosejakin näkee yllättävän paljon.

En oo kyllä koskaan osannut noihin samaistua. Tuun kyllä hyvin Aspergerien kanssa toimeen, mutta that's it. Kai..?!

Sorry en osaa auttaa muuten kuin sen verran että olen varma että apua on saatavilla, itse olen aikoinaan käynyt massiivisen terapiaprosessin omien, tosin erilaisten ongelmieni kanssa ja on ihmeellistä miten nykyään osataan ongelmia hoitaa. Minulle se lähti aikoinaan YTHS:ltä käyntiin. Mutta kai periaatteessa tutkimuksiin / hoitoon pääsee ihan yleislääkäriltäkin. Kannattaa vain selittää ongelmat tarkkaan ja vaikka liioitella hieman, että varmasti menee läpi, jos yleislääkärille menee. Ehkä muita kanavia on yksityiset lääkärit ja psykiatrit / psykologit, työterveys, neuvola ym, jos arvauskeskus mietityttää.

Tästä ois edelleen mukava kuulla kokemuksia. Sori tällanen nostelu!