Lue keskustelun säännöt.
Mulla ei ole voimavaroja hankkia lasta, mies ei ymmärrä.
02.02.2018 |
Mies haluaisi kovasti lapsen ja niin minäkin, mutta realistisesti ajateltuna en ehkä tulisi selviämään siitä.
Olen sairastanut aikoinani masennusta ja ahdistusta, ollut joitakin jaksoja täysin toimintakyvytön. Nyt tilanne on ollut aisoissa jo muutaman vuoden, mutta joudun jatkuvasti tarkkailemaan jaksamistani, jotta tilanne pysyy tasapainossa. Unentarpeeni on valtava ja uuvun ehkä hieman helpommin kuin muut. Yritän elää mahdollisimman stressittömästi, huolehtia hyvästä ravinnosta ja riittävästä unesta. Jos ote lipsuu, oireet alkavat nostaa heti päätään.
Olen myös vaihtamassa alaa ja aloitin juuri opinnot yliopistolla kuntoutusrahalla. Töitä teen jaksamisen mukaan. Itseni takia minun on pakko myös elää itsekkäästi ja vointini ehdoilla, lapsen kanssa se ei olisi mahdollista. Lisäksi pelkään synnytyksen jälkeistä masennusta, ja että lapsi olisi vaativa ja väsyisin totaalisesti.
Mies ei ymmärrä, miksi niinkin normaali asia kuin lapsen saaminen olisi riski ja ahdistavaa. Ja miten muka en pystyisi siihen. Olisihan hän siinä myös ja muutkin selviävät. Olen yrittänyt selittää, mutta ei sitä ehkä pysty täysin ymmärtämään jos ei ole itse vastaavaa kokenut. Olen pettynyt itseeni, kun en jaksa niin paljon ja suhtaudun asiaan pelokkaasti. Pelkään tulevani jätetyksi jos en suostu lapseen.
Haluaisin kyllä itsekin lapsen sitten, kun olen varmasti terve ja jaksava. Ikää tosin on jo lähemmäs 35 ja toipuminen tapahtuu omassa tahdissaan. Lapsettomuuskin huolettaa.
Onko tähän mitään ratkaisua:(
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Niin varmasti onkin pääsääntöisesti. Tietysti olisi kiva tietää myös, että kuinka paljon asiaan vaikuttaa nykyinen, vahvasti äidin puolella oleva oikeusjärjestelmä ja lainsäädäntö.
Tämä ei itse asiassa pidä ollenkaan paikkaansa, vaikka miesasiamiehet sitä rummuttaa ympäriinsä.
Se mikä nähdään äidin suosimisena on oikeasti siitä johtuvaa, että se äiti on yleensä aina se lähivanhempi.
Ja sitä lähivanhempaa suositaan aina huoltajuuskiistoissa. Lähivanhempana se äiti tietää niiden lasten koulujutut, äiti käy terveysjutut, neuvolat, äiti hoitaa melkolailla kaikki sen lapsen juoksevat asiat. Sen takia se äiti on lähivanhempi.
Miehet sitten valittavat eroissa naisia suosivasta järjestelmästä, kun ne eivät ole ensin osallistuneet mitenkään sen lapsen arkipäivään ja juoksevien asioiden hoitoon, leikittäneet välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viisaasti pohdit. Lapsi vaatii jaksamista PALJON, eikä koskaan voi tietää, onko lapsi esim. terve tai temperamentiltaan ns. helppo. Toiseksi, lapsi on varsinkin ensimmäisinä ikävuosina lähes aina enemmän naisen vastuulla. Nainen imettää, valvoo jne. Toki miestä voi paljon osallistaa, mutta täysin tasa-arvoiseksi tilannetta on hankala saada, puhumattakaan siitä että jos mies joutuisi kantamaan vastuuta sekä pienestä lapsesta että masentuneesta vaimosta jonkun vuoden. Kuitenkin hitaasti parantuvista sairauksista puhutaan. Siihen tarvitaan jo todella poikkeuksellinen mies.
Päävastuun ottamiseen lapsesta ja masentuneesta vaimosta vaaditaan todella poikkeuksellinen mies. Masentuneesta miehestä ja pienestä lapsesta huolehtiva nainen taas on vain ihan normaali, joskin raskas tilanne.
Tuota on tutkittukin, että miehet usein vain jättää sairaan puolison.
Toisin päin se on harvinaista.
Kannattaa ottaa tuo huomioon, että se mies harvoin jää tilanteeseen, jossa vaimo sairastuu, varsinkaan ap miehen kaltainen mies, joka elelee ns. kodak momenteissa lapsen suhteen.
Tai sitten ei. Lue: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/miksi-yha-useammin-kay-nain-nain…
Miehet yleisesti ovat valmiimpia kärvistelemään haastavissa tilanteissa ja naiset ajtiivisesti hakevat ratkaisua.
Aika rajusti ap:n mies ja koko sukupuoli saa osakseen kuraa. Kuvitelkaa toisin päin - edes hetki.
Silti samaa mieltä, että lasta ei saa ikinä lähteä tekemään ilman että molemmat sitä haluavat. Eikö toista siihen saa painostaa.
Ystäväni (mies) on aikanaan painostettu lapsen hankkimiseeen ja joka riidassa nykyään uhkaa eroavansa niin ”että mies ei enää ikinä näe lastaan”. Ihan paska suhde, ja huonoin idea ikinä tehdä se lapsi. Mies rakastaa lastaan jo on voimaton (perusteettomienkin) uhkailujen edessä.
Avoimuus on A ja O ja ulkopuolinen apu voi olla hyväksi.
Jos mies ei ymmärrä, sitten hän ei ymmärrä. Et voi pakottaa toista ymmärtämään.
Miksi sinulle on niin tärkeä tämä ymmärrysasia?
Etkö voisi hyväksyä, että lasta ei nyt ole tulossa, ja mies saa ihmetellä minkä haluaa, kunhan ei painosta sinua.
Näin sinulla ei kulu arvokasta jaksamista tällaisen pyörittelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Mies haluaisi kovasti lapsen ja niin minäkin, mutta realistisesti ajateltuna en ehkä tulisi selviämään siitä.
Olen sairastanut aikoinani masennusta ja ahdistusta, ollut joitakin jaksoja täysin toimintakyvytön. Nyt tilanne on ollut aisoissa jo muutaman vuoden, mutta joudun jatkuvasti tarkkailemaan jaksamistani, jotta tilanne pysyy tasapainossa. Unentarpeeni on valtava ja uuvun ehkä hieman helpommin kuin muut. Yritän elää mahdollisimman stressittömästi, huolehtia hyvästä ravinnosta ja riittävästä unesta. Jos ote lipsuu, oireet alkavat nostaa heti päätään.
Olen myös vaihtamassa alaa ja aloitin juuri opinnot yliopistolla kuntoutusrahalla. Töitä teen jaksamisen mukaan. Itseni takia minun on pakko myös elää itsekkäästi ja vointini ehdoilla, lapsen kanssa se ei olisi mahdollista. Lisäksi pelkään synnytyksen jälkeistä masennusta, ja että lapsi olisi vaativa ja väsyisin totaalisesti.
Mies ei ymmärrä, miksi niinkin normaali asia kuin lapsen saaminen olisi riski ja ahdistavaa. Ja miten muka en pystyisi siihen. Olisihan hän siinä myös ja muutkin selviävät. Olen yrittänyt selittää, mutta ei sitä ehkä pysty täysin ymmärtämään jos ei ole itse vastaavaa kokenut. Olen pettynyt itseeni, kun en jaksa niin paljon ja suhtaudun asiaan pelokkaasti. Pelkään tulevani jätetyksi jos en suostu lapseen.
Haluaisin kyllä itsekin lapsen sitten, kun olen varmasti terve ja jaksava. Ikää tosin on jo lähemmäs 35 ja toipuminen tapahtuu omassa tahdissaan. Lapsettomuuskin huolettaa.
Onko tähän mitään ratkaisua:(
Meillä oli samanlainen tilanne, ikääkin suunnilleen tuo sama.
Saimme lapsen. Mies hoiti vauvaa (ja myöhemmin lasta) aina työn ulkopuolella ja teki käytännössä myös lähes kaikki kotityöt. Kun mies oli töissä lapsen ollessa pieni, minulla kävi henkilö päivittäin ulkoiluttamassa lapsen ja myös kaupassa lapsen kanssa. Lapsi myös nukkui pitkät päiväunet, joten olin aktiivisesti päivittäin lapsen kanssa vain kolme lyhyttä pätkää. Siitä juuri ja juuri selvisin. Myöhemmin lapsi oli päiväkodissa, vaikka olin kotona. En ole kyennyt lainkaan käymään töissä. Jos olisimme eronneet, lapsi olisi jäänyt isälleen, se oli alusta asti selvää. Nyt lapsi on kirjoittamassa tänä keväänä ylioppilaaksi ja on ollut meille molemmille suuri ilo kaikki nämä vuodet. En ole todellakaan katunut hänen saamistaan.
MUTTA.... Mieheni on poikkeuksellinen. Jos mieheni olisi ollut toisenlainen, seurauksena olisi ollut katastrofi. Vuosien mittaan monet ovat minulle suoraan ihmetelleet, miksi mieheni on kanssani, kun maailma on täynnä hyviä, ihania naisia. (Juu, olen loukkaantunut moisista kommenteista, vaikka oikeassa ovat olleetkin.)
Mihin sinun miehesi olisi valmis?
On toki ratkaisu! Miehesi ottaa iltaisin ja viikonloppuisin hoitolapsia! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisko sulla lähistöllä asuvaa yh-kaveria? Menette kahdestaan viihteelle ja miehesi saa toteuttaa lapsenhoitotarvettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee lapsi vasta, kun jaksaisit lapsen kanssa, vaikka mies lähtisi.
Minusta kyllä kuulostaa että ap haluaisi itsekin lapsen, mutta pelkää. On sekin sääli jos jää ilman lasta siksi ettei uskalla.
Ei voi kukaan tietää miten tulee elämä menemään, ilman lasta tai lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viisaasti pohdit. Lapsi vaatii jaksamista PALJON, eikä koskaan voi tietää, onko lapsi esim. terve tai temperamentiltaan ns. helppo. Toiseksi, lapsi on varsinkin ensimmäisinä ikävuosina lähes aina enemmän naisen vastuulla. Nainen imettää, valvoo jne. Toki miestä voi paljon osallistaa, mutta täysin tasa-arvoiseksi tilannetta on hankala saada, puhumattakaan siitä että jos mies joutuisi kantamaan vastuuta sekä pienestä lapsesta että masentuneesta vaimosta jonkun vuoden. Kuitenkin hitaasti parantuvista sairauksista puhutaan. Siihen tarvitaan jo todella poikkeuksellinen mies.
Päävastuun ottamiseen lapsesta ja masentuneesta vaimosta vaaditaan todella poikkeuksellinen mies. Masentuneesta miehestä ja pienestä lapsesta huolehtiva nainen taas on vain ihan normaali, joskin raskas tilanne.
Tuota on tutkittukin, että miehet usein vain jättää sairaan puolison.
Toisin päin se on harvinaista.
Kannattaa ottaa tuo huomioon, että se mies harvoin jää tilanteeseen, jossa vaimo sairastuu, varsinkaan ap miehen kaltainen mies, joka elelee ns. kodak momenteissa lapsen suhteen.
No johan on taas. Olet oikeassa että on tutkittu. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa että miehet usein vain jättää sairaan puolison tai että toisin päin se on harvinaista tai että mies harvoin jää tilanteeseen jossa vaimo sairastuu.
Se taas pitää, että miehet jättävät sairaan puolison todennäköisemmin kuin terveen puolison ja että miehet jättävät sairaan puolison todennäköisemmin kuin naiset. Suurin osa miehistä (tai naisista) ei kuitenkaan jätä.
Niin varmasti onkin pääsääntöisesti. Tietysti olisi kiva tietää myös, että kuinka paljon asiaan vaikuttaa nykyinen, vahvasti äidin puolella oleva oikeusjärjestelmä ja lainsäädäntö.
Mutta näin se on, lapset ovat aina sen naisen "projekti" yhteiskunnan silmissä, vaikka se mies olisi halunnut niitä enemmän. Ei varmasti haittaa niitä naisia, jotka haluavat ollakin pääroolissa, hehän vain ovat tyytyväisiä. Oikeasti tasa-arvoiseen perhemalliin ja ajattelutapojen muutokseen pyrkiville tällainen suhtautuminen on kyllä este.