Jos teillä diagnosoitaisiin syöpä, lähtisittekö taistelemaan sitä vastaan lääketieteen hoidoin (sytostaatit+leikkaus+sädehoito)?

Riippuu syövästä ja missä vaiheessa on todettu. Esim. rintasyövässä käytännössä aina kannattaa hoitaa kaikin konstein ja mahdollisimman kattavasti heti. Riittävä pala pois, vartijatarkastus ja jos levinnyt kainaloon, niin kainalotyhjennys, sitten sytkyt ja sädehoito. Jos hormonipositiivinen, niin hormonihoidot, jos Her2positiivinen niin Herceptin. Tulokset erittäin hyvät. 80% paranee kokonaan ja luustoon tai maksaankin levinnyt tauti saadaan usein vuosiksi hallintaan. Samoin esim. lymfoomissa hyviä hoitovasteita, myös kivessyövässä, munuaissyövässä, suolistosyövissä ym.

Levinneen haimasyövän tai levinneen keuhkosyövän kanssa voi sitten harkita, haluaako muutaman kuukauden pidennystä elämään ja mahd hoitojen haittavaikutukset vai ottaako mieluummin pikalähdön.

Suomessa syöpien hoito on maailman ykkösluokkaa. Kannattaa ottaa kaikki hoidot vastaan, mitä tarjotaan. Niitä mietitään yksilöllisesti ja suunnitellaan tarkasti ja jos katsotaan, että hyötyä ei ole tai haitat ylittää hyödyn, niin ei niitä tarjotakaan tai keskustellaan, mitä potilas haluaa. Uusia hoitoja tulee koko ajan. Pahoinvointilääkkeet tosi tehokkaita. Veriarvoja saadaan nostettua lääkehoidoilla, mikä suojaa mm. vaikeilta infektioilta.

Itse olen lääkäri ja osallistun päivittäin syöpäpotilaiden hoitoon. Näen, kuinka hyvää hoito on ja miten hyvin ihmiset taudeistaan pääosin toipuvat tai vaikka eivät kokonaan toivukaan, pystyvät elämään kuitenkin kohtuullisen hyvää elämää vielä kuukausia tai jopa vuosia. Toki on surkeita kohtaloitakin joukossa mutta ei syöpä enää ole sellainen kuolemantuomio kuin ennen oli.

Tekisi mieli vastata että ottaisin kaiken avun vastaan jota lääketiede tarjoaa. Mutta mieheni menehdyttyä haimasyöpään en ole enää niin varma. Olisin valmis lähtemään perässä.

Syöpää sairastetaan, sitä vastaan ei taistella sen enempää kuin mitään muutakaan tautia. Joku idiootti vain on keksinyt tuon sanonnan ja vielä hullummat toistelevat sitä. Kieltämättä osastonhoitajan lupaus paranemisesta antoi apua, mutta kaikkien hoitojen läpikäynti verensiirtoineen oli kovaa peliä. Kun on niin uupunut olo, että käsiä ei jaksaisi kantaa, elleivät ne olisi olkapäissä kiinni, taistelu ei tule mieleenkään. Jos höpötätte syöpäpotilaalle taistelemisesta, kiittäkää onneanne jos hän ei jaksa lyödä teitä.