Miten suhtautua ystävään jonka seurassa välillä hauskaa, mutta välillä tuntee itsensä onnettomaksi ja epäonnistuneeksi?

Eli itse olen vähän introvertti, ujo ja arka. Samalla hyvin itsenäinen ja vapautta kaipaava. Olen tehnyt akateemista uraa ja kulkenut maailmalla sen takia. Kaiken tämän takia nyt 40-vuotiaana olen lapseton sinkku, jolla ei sitä rahaakaan nyt niin valtavasti ole (sitä kun ei yliopistomaailmassa kerry eikä ole sitä varakasta miestä). Olen kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen elämääni sikäli, että arvelen sen olevan sellaista, joka minulle sopii. Kun kerran olen vähän tällainen introvertti, nörttimäinen, yliherkkä outolintu.

Minulla on ystävä, joka on periaatteessa hyvin rakas. Tai on ollut. Varsinkin nuorempana meillä oli hyvinkin hauskaa keskenämme. Olemme ystäviä lapsuudesta lähtien. Mutta ... sitten elämäntavat erkanivat.

Nykyään hänelle on todella tärkeää varakas ja sosiaalinen perhe-elämä. Se, että hän voi olla "vaimo" jolla on varakas mies on valtavan tärkeää, samoin kuin lapset. Myös hieno asunto, hienot ja lukuisat juhlat, ulkomaanmatkat, siivooja ja lastenhoitaja kotona, sekä samanlainen kaikkea tätä samaa hyvin tiukasti arvostava tuttavapiiri ovat hänelle todella tärkeitä.

Mikäs siinä, ei tuossa kaikessa ole mitään pahaa ja tottapuhuen hieman kadehdinkin häntä. Mukavan elämänhän hän on saavuttanut. Tuntuu vain siltä, että hän ei enää hyväksy minua tai arvosta minua, koska itse elän erilaista elämää. Voi olla, että tämä on vain omaa kuvitelmaani, mutta toisaalta hän puhuu melkoisen rumasti, ilkeästi ja alentuvasti parista yhteisestä tuttavastamme jotka ovat myös lapsettomia sinkkuja. Joten tulee tunne, että jos hän suhtautuu heihin noin, niin miksei sitten minuun? Hän on myös pariinkin kertaan sanonut itselleni melkoisen ilkeästi ja alentuvasti lapsettomuudestani. Se on itselleni suuri suru, joten en nyt oikein kaipaisi muita vielä ilkeilemään siitä.

Eli välillä hän on ärsyttänyt minua sillä, mitä itse koen ahneudeksi ja pinnallisuudeksi, ja välillä olen loukkaantunut ja pahoittanut mieleni joistain hänen sanomisistaan varsinkin lapsettomuuteni suhteen. Joten ei kaikki täydellistä ole ollut enää useampaan vuoteen. Mutta kaikesta huolimatta niin paljon hyvääkin on, että haluaisin olla ystäviä tai ainakin kavereita.

Itse myös nautin siitä, että minulla on erilaisia tuttavia, sillä koen sen rikastavan ja avartavan elämääni. Senkin takia tuntuu vähän pelottavalta, että hän tuntuu hyväksyvän tuttavapiiriinsä (kuten ilmeisesti koko tuttavapiiri muutenkin) vain hyvin tiukasti samaa muottia olevia ihmisiä, lähinnä hänen ja hänen miehensä yhteisiä tuttavapariskuntia, jotka kaikki elävät lähes identtistä elämää.

En tiedä, missä määrin on hyvä viettää aikaa ihmisen kanssa joka on hyvinkin erilainen, jonka kanssa välillä on hauskaa mutta välillä kokee itsensä hyvinkin onnettomaksi, epäonnistuneeksi ja halveksituksi? Pitäisikö vain kovettaa itsensä ja ottaa ne hyvät osat tuttavuudesta, eli ne hauskat palat?