Pahin vanhempasi aiheuttama trauma?

Vähättely. Tehnyt sen, ettei minusta oo mihinkään ja on surkea itsetunto.

Seksuaalinen ahdistelu ja alkoholismi toisella, välinpitämättömyys ja kylmyys toisella.

Se ettei veljeäni koskan rangaistu kun hän pahoinpiteli minua vuosi toisensa perään. 

En pysty määrittelemään pahinta, määrä oli liikaa. Henkistä väkivaltaa oli päivittäin, fyysistä viikottain ja seksuualista kuukausittain.

Se että et saanutkaan kaikkeaa mitä halusin ://

Pahin on varmaan vielä alitajunnan piilottamana syvällä sisälläni... jotakin välillä nousee mieleen ja aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta....

Traumoja on aiheuttaneet sisarukseni korostettu suosiminen (musta lammas ja lempilapsi asetelma: toista haukutaan ja kiusataan, toista hehkutetaan ja kehutaan), jatkuva lytistäminen ja yksin selviämään jättäminen, päivittäinen henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan pelko, alkoholin käyttö ja vanhempien välinen perheväkivalta.

Tunteettomassa kodissa kasvaminen on tehnyt minusta epävarman, vaikeastilähestyttävän, mihinkään kuulumattoman ihmisen. Vanhempani puhuivat myös toisilleen todella ikävään sävyyn oikeastaan vain toista sättien ja haukkuen. Opin vasta aikuisena sellaisia asioita kuin anteeksi, kiitos, voisitko, mitä sinulle kuuluu jne.. Vanhempiin ei tee mieli pitää yhteyttä ja koen olevani aika yksin tässä maailmassa.

Esikoisena vastuunanto yksin minulle- en vieläkään viitsi ottaa vastuuta, jos toiset pääsevät helpommalla.

Pitäisi kai yrittää ymmärtää, että äitini kasvoi erilaisessa maailmassa, jossa vähemmistöistä puhuminen oli tabu ja ehkei hän edes tarkoittanut sitä niin pahalla, mutta yksi kommentti 15-vuotiaana siitä, että minulla pitäisi olla jo poikaystävä tuntuu edelleen niin pahalta, etten neljääkymppiä lähestyvänäkään pysty puhumaan hänelle asiasta, vaikka hän asian hyvin tietää ja se on hänelle ok, enkä edes tässä iässä välittäisi, vaikkei olisikaan. Ehkä se oli hänen tapansa yrittää saada minua puhumaan asiasta, mutta epäonnistui pahasti.

Kuulin päivittäin etten osaa mitään, minusta ei tule ikinä mitään, olen huono ja kaikkiin muihin verrattuna aina se huonoin, en kelvannut mihinkään. Jos jotakin yritin ja tein, mikään ei koskaan kelvannut. Jos en lytistettynä uskaltanut edes yrittää, olin laiska ja turha.

Mikään ei koskaan ollut hyvä. Ei mikään. Vaikka kuinka pienen lapsen voimillani ja taidoillani yritin, mikään ei ollut hyvää.

Ihmettelin kun koulussa minua kehuttiin ja opettajat ihmettelivät ahkeruuttani, enhän kokenut sellaista ansaitsevani. Kuten en vieläkään. Olen laiska ja osaamaton, huono ja kelpaamaton. Perfektionistisena suorittajana ruoskin itseäni enkä usko ihmisten kannustavia sanoihin tai kehuihin. Usko ihmisiin ja ihmisten hyvyyteen on rikottu jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Esikoisena vastuunanto yksin minulle- en vieläkään viitsi ottaa vastuuta, jos toiset pääsevät helpommalla.

Moni taas ottaisi vastuun kunniatehtävänä.

Omalaatuinen alemmuudentunteen tuputtaminen. Jatkuvasti sai kuulla, että on olemassa "parempia ihmisiä" ja sitten sellaisia kuin me. Viesti mennyt perille, totaalinen aliarvostus omia saavutuksia kohtaan.

Alkoholisti-isä, jota ei paljon muiden asiat kiinnostaneet. En lapsena ja nuorena uskaltanut edes puhua sille, jos ei ollut jotain tärkeää asiaa ja siihenkin piti kerätä rohkeutta. Kuin joku vieras mies olis majaillut meillä, ryypännyt ja reuhannut...En vieläkään osaa keskustella sen kanssa. Muuten mukava ihminen, mutta kännissä riehuminen ja se, että pitää itse saada aina olla äänessä, oli ihan sietämätöntä.

Osittain siitä syystä mulle on kehittynyt estynyt persoonallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoisena vastuunanto yksin minulle- en vieläkään viitsi ottaa vastuuta, jos toiset pääsevät helpommalla.

Moni taas ottaisi vastuun kunniatehtävänä.

”Moni”?

Ehkä sellainen, jota ei väsytetä jatkuvalla ylikuormittumisella ja joka saa jonkinlaista tunnustusta vastuunkantamisestaan?

Uskoisin, että tekemisestä saatu palkinto ja tunnustus usein ratkaisee: kehutaanko, vai lytistetäänkö entisestään vai ohitetaanko olankohautuksella itsestäänselvyytenä?

Joku rajahan sillä vastuullakin pitäisi olla ja kuinka paljon sitä lapselle sälytetään...

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi kai yrittää ymmärtää, että äitini kasvoi erilaisessa maailmassa, jossa vähemmistöistä puhuminen oli tabu ja ehkei hän edes tarkoittanut sitä niin pahalla, mutta yksi kommentti 15-vuotiaana siitä, että minulla pitäisi olla jo poikaystävä tuntuu edelleen niin pahalta, etten neljääkymppiä lähestyvänäkään pysty puhumaan hänelle asiasta, vaikka hän asian hyvin tietää ja se on hänelle ok, enkä edes tässä iässä välittäisi, vaikkei olisikaan. Ehkä se oli hänen tapansa yrittää saada minua puhumaan asiasta, mutta epäonnistui pahasti.

Tästä tulikin mieleen isäni äkäinen lausahdus, kun olin 15 vuotta 'sulle täytyy hankkia joku musta mies'. Loukkaannuin silloin, tosin tuo ei ole pahimpien traumojeni joukossa edes. Nyt kun asia tuli mieleen ymmärtän kommentit seksuaalisen painotuksen.

Nuoruuteni oli ikuisia riitoja ja vähättelyjä, nimittelemistä, henkistä väkivaltaa, itkin itseni uneen arki-iltaisin, alisuoriuduin koulussa. Pahin mitä olen nähnyt on isän läimättävän poskelle ja kuristavan. Eri tilanteet.

Kumma kyllä voin ihan hyvin kokemastani huolimatta, sillä muutin pois heti kun pystyin. Näin myös normaalin perhe-elämän mallin ja minulla oli täyspäisiä aikuisia ympärillä, jotka ei tosin tienneet perhehelvetistämme. Jouduin katsomaan tuota n. 5 vuotta. Pahoja takaumia nuoruudesta tuli monta vuotta vielä kotoa muuton jälkeen. Olen mennyt elämässä eteenpäin ja mitään tuollaista ei ole tullut vastaan myöhemmin elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi kai yrittää ymmärtää, että äitini kasvoi erilaisessa maailmassa, jossa vähemmistöistä puhuminen oli tabu ja ehkei hän edes tarkoittanut sitä niin pahalla, mutta yksi kommentti 15-vuotiaana siitä, että minulla pitäisi olla jo poikaystävä tuntuu edelleen niin pahalta, etten neljääkymppiä lähestyvänäkään pysty puhumaan hänelle asiasta, vaikka hän asian hyvin tietää ja se on hänelle ok, enkä edes tässä iässä välittäisi, vaikkei olisikaan. Ehkä se oli hänen tapansa yrittää saada minua puhumaan asiasta, mutta epäonnistui pahasti.

Tästä tulikin mieleen isäni äkäinen lausahdus, kun olin 15 vuotta 'sulle täytyy hankkia joku musta mies'. Loukkaannuin silloin, tosin tuo ei ole pahimpien traumojeni joukossa edes. Nyt kun asia tuli mieleen ymmärtän kommentit seksuaalisen painotuksen.

Nuoruuteni oli ikuisia riitoja ja vähättelyjä, nimittelemistä, henkistä väkivaltaa, itkin itseni uneen arki-iltaisin, alisuoriuduin koulussa. Pahin mitä olen nähnyt on isän läimättävän poskelle ja kuristavan. Eri tilanteet.

Kumma kyllä voin ihan hyvin kokemastani huolimatta, sillä muutin pois heti kun pystyin. Näin myös normaalin perhe-elämän mallin ja minulla oli täyspäisiä aikuisia ympärillä, jotka ei tosin tienneet perhehelvetistämme. Jouduin katsomaan tuota n. 5 vuotta. Pahoja takaumia nuoruudesta tuli monta vuotta vielä kotoa muuton jälkeen. Olen mennyt elämässä eteenpäin ja mitään tuollaista ei ole tullut vastaan myöhemmin elämässä.

Olen siis eri kuin lainaamani henkilö.

Vaikea sanoa mikä olisi ollut traumaattisinta...

Ehkä liiallinen vastuunkantaminen, liian paljon, liian varhain, (piti huolehtia omista ja sisarusten asioista jo ekaluokkalaisesta lähtien).

Toinen traumaattinen on vanhempien seksuaalinen vapaamielisyys, eli vanhemmat harrastivat äänekästä seksiä makuuhuoneessaan päivisin ja öisin, meistä lapsista välittämättä. Se oli kiusallista, sairasta, vaivaannuttavaa, ahdistavaa. Tähän vielä isän sovinistiset, seksistisen törkeät puheet ja pornoaddiktio (katseli videoitaan päivisin meistä lapsista välittämättä).

Varsinkin tuo seksuaalisuudelle altistuminen on aiheuttanut itselleni tosi paljon ahdistusta ja patoutumia, näennäistä yliseksuaalisuuttakin, mutta oikeasti voimakkaita estoja.

Perfektionismiin ja syvään masennukseen minut ajoi se, että aina toitotettiin, miten älykäs olen ja miten minusta on ihan mihin tahansa, ja että kaikki muut ovat tyhmiä ja siksi arvottomia. En koskaan ole kokenut olevani muita älykkäämpi, ja tuo toitotus sai minut vaatimaan itseltäni kohtuuttomuuksia. Kaksi burn-outia elämässäni kokeneena en ole vieläkään sisäistänyt sitä, että riittävän hyvä on riittävän hyvä, ja että kaikessa ei tarvitse olla paras. Olen alkanut pelätä yrittämistä, koska pelkään epäonnistumista, mikä ajaa minut alisuorittamaan. Kuitenkin perfektionismi ja masennus tekevät sen, että uskon olevani arvoton, kun en saavuta koko ajan kaikkea mahdollista ja osoita "älyllistä ylivertaisuuttani" (joka oli täysin vanhempieni kuvitelmaa). Uskon, että koska kaksi isosisarustani ovat lievästi kehitysvammaisia ja näin ollen "tuomittu" siihen, etteivät ihmeellisiä asioita voi elämässä saavuttaa, vanhempani laskivat varaani käsittämättömän paljon kohtuuttomia vaatimuksia. Piti mennä hyviin naimisiin, käydä yliopisto, väitellä tohtoriksi, muuttaa maailmaa, rikastua, jäädä historiankirjoihin. Tämän hetken tulos: 42 vuotta, eronnut väkivaltaisesta parisuhteesta, lukio käyty, sen jälkeen en ole päässyt mihinkään kouluun. Työskentelen kaupassa vastentahtoisesti, mutta muuta työtä en ole saanut. Rikastuminen on kaukana. Totaalisen merkityksetön luuseri, jos näin saa sanoa. Ennen kaikkea onneton, mutta voimaton muuttamaan mitään. Vanhemmista on jo aika jättänyt, mutta heidän perintönsä on voimissaan.

En mie kehtaakkaan vastata,,kaikkien näiden tarinoiden jälkeen se olisi kuin vittuilua.

Omien odotusten ja epäonnistumisten heijastaminen meihin lapsiin. Isä kun itse oli epäonnistunut käytännössä koko elämässään, ei kukaan muukaan olisi saanut onnistua ettei omat epäonnistumiset korostu liikaa. Oli esim. itse huonohko koulussa, ei kestänyt ollenkaan kun olin ns. kympin tyttö. Valehteli kyllä sujuvasti menestyksestään, mutta jäi lopulta kiinni kun todisteita ja todistuksia vahingossa löytyi.

Sama juttu kun moni huonoitsetuntoinen ei kestä hyväitsetuntoisen seuraa. Tai negatiivinen ei kestä positiivisen seuraa.

Esim. ruma ei halua kauniin seuraan, kun oma rumuus alleviivautuu.