Miksi sinun vanhempasi / appivanhempasi eivät auta lastenhoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Pidemmillä hoitopätkillä tarkoitan yön yli kestävää lastenhoitoa. Se onnistuu varmasti kun lapset on isompia. Nyt lapset on 3.v ja 1.v ja avuntarve olisi akuutti, olen itse aivan poikki tästä 24/7 lasten kanssa olemisesta vailla mahdollisuutta henkistä edes hetkeksi, eikä lähitulevaisuudessa näy mitään odotettavaa, vapaita viikonloppuja tms.

Vanhempani auttavat, mutta pystyvät katsomaan lapsia vain pari tuntia kerrallaan että saatan juosta joskus nopeasti asioilla mutta ei sen enempää viitsi edes pyytää.

Miksi teit toisen lapsen tuollaiseen tilanteeseen? 

Kukaan ei katso lasteni perääön siksi, koska ne ovat jo niin isoja että pärjäävät itsekseen. Silloin kun tein ne, niin tein sen verran minkä itse pystyn hoitamaan. suosittelen muillekin. Vasta tuli teeveestä kokkijakso, jossa perheessä oli 5 lasta ja väsytti vanhempia niiiin paljon! Oikeastiko vasta se viiden lapsi alkoi väsyttämään? Että yhtään ei ymmärretty niitä kahden ihmisen voimavaroja? Huhhuh.

Vähän särähti toi toive ”vapaista viikonlopuista”?

Minulla on lapset kahden vuoden ikäerolla ja kyllä nää on hankittu ihan omaksi iloksi.

Tukiverkolla ymmärrän tilanteita, joissa saa apua akuuttiin hätään. Esim kun toinen lapsi pitää viedä lääkäriin ja toista ei viitsisi raahata lapsen takia sinne mukaan raahata.

Tai jos itse on sairas äkillisesti tms.

En oo koskaan edes ajatellut, että lapsista voisi oitää viikonlopun vapaata!

Miksi isovanhempien pitäisi olla hoitoapuna? Teitä on kaksi vanhempaa ja olette itse lapsenne halunneet.

Hommaa nuorempia ihmisiä avuksi ja maksa heille siitä työstä tai perusta naapuruston äitien kanssa

hoitorinki. Antakaa jo isovanhempien olla rauhassa, ovat osansa tehneet!

Vierailija kirjoitti:

Kysymys niille perheille, jotka eivät saa apua. Miksi? Minulla appivanhemmat ei auta, koska ovat vielä työelämässä ja se kuulemma väsyttää heitä. Naamasta näkee, ettei pienten lasten seura kiinnosta. Kun ovat heidän seurassaan, haukottelevat ja valittavat väsymystä. Aina.

Omat vanhempani auttavat minkä pystyvät. Heillä kuitenkin alkaa olla jo ikää ja terveydentila esteenä pidemmille hoitopätkille.

Itsellä ikää 35.v, kaksi lasta, toimiva avioliitto. Luojan kiitos voimme välillä vuorotella menemisten kanssa miehen kanssa, emme pääse oikein kahdestaan enää minnekään. Lähivuosina on ollut niin paljon eroja ympärillä ja moni tuntuu eronneen sen takia, että yhteys puolisoon on totaalisesti katkennut kun ei ole koskaan päästy yhdessä minnekään jopa vuosiin.

Oletko koskaan ajatellut ,että appivanhempasi ovat aidosti väsyneitä työstään ja muista oman elämänsä haasteista.Jo nelikymppisenä alkaa huomata miten ei jaksa enää niin paljon kuin vielä kolmekymppisenä.

Itse ajattelin lapsia hankkiessani miten jaksan/kuinka monen kanssa/millaisella ikäerolla? Ei en ole tullut raskaaksi mitenkään naps eli ei elämää voi mitenkään täysin suunnitella,mutta omat voimavaransa pitää tunnistaa.Kolmikymppisenä myös jo tajuaa yhdestäkin lapsesta miten paljon pieni lapsi tarvitsee/vie voimavaroja.Tajuaa myös mitä haluaa avioliitolta ja jos tajua niin kannattaa pitää puolison kanssa kehityskeskusteluja.Jos oma aika on kummallekin tärkeää (joko yhdessä tai erikseen) niin miksi useampi lapsi pienellä ikäerolla? Kaksi kun harvoin menee siinä kuin yksikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heitä vain ei kiinnosta. 

Ja kyllä, tämä muistetaan kun ovat siinä iässä että tarvitsevat apua. Ei tipu apua meiltä.

Tiedätkö ovatko itse aikanaan saaneet apuja? Omalla anopillani oli aikanaan kotona lastenhoitaja apuna, sekä oma eläkkeellä oleva äiti käytännössä asui heillä auttamassa. Nyt häntä ei pätkääkään kiinnosta laittaa hyvää kiertämään vaan on aivan täysin kääntänyt selkänsä lapsenlapsilleen. Samoin appiukko, lenkkeily ja hiihtäminen työnteon lisäksi on hänen elämänsä ykkösasia. -Ap

Miksi ihmeessä et palkkaa lastenhoitajaa kuten anoppi aikoinaan?

Toisaalta oletko valmis siihen, että anoppi määrää uushollissanne eli muuttaa teille asumaan ja sanoo, miten ollaan? Ei ne isovanhemmat avuttomia lapsiaan ja näiden perheitä tuuliajolle jätä, ne ohjaa ja opastaa ja välillä komentaa aikuisiakin.

Meillä asia ratkaistiin ottamalla au pair muutamana vuonna peräkkäin, kun lapset olivat tosi pieniä. Meidän molempien vanhemmat asuvat niin kaukana, etteivät voi arjessa auttaa. Suosittelen ap:lle ulkopuolisen avun palkkaamista, ei oikein voi olettaa että vielä työssäkäyvät eläkeikää lähestyvät isovanhemmat jaksaisivat hoitaa,vapaa-ajallaan yksi-ja kolmevuotiaita lapsia. He tarvitsevat sen vapaa-aikansa työstä palautumiseen ja lepäämiseen, ei sen ikäisenä jaksa enää touhuta tukka putkella. Ja rollaattorilla kulkevan mummon ei ainakaan voi olettaa viilettävän juuri kävelemään oppineen vuosikkaan perässä.

Meillä appivanhemmat näki lastenlapsiaan pari kertaa vuodessa, kun lapset oli taapero-iässä. Olin jo luovuttanut heidän suhteen, ajattelin että heitä ei juurikaan lapset kiinnosta. Nyt kun lapset alkaa olla kouluikäisiä, niin ovat viettäneet enemmän aikaa yhdessä. Vanhin on jopa kerran ollut yökylässä 😁 Kun lapset ovat vähän isompia ja omatoimisenpia, niin ehkä appivanhemmat jaksavat heidän kanssaan paremmin. Ihan kiva näinkin ja kyllä sekin hieman arkea helpottaa..

Miksi pitäisi jos eivät halua? He ovat omat lapsensa jo kasvattaneet.

Ymmärrän kyllä että on rankkaa jos ei koskaan saa lapsia yöhoitoon. Toisaalta 3- ja 1-vuotiaiden hoitaminen on aika rankkaa ja vanhemmat ihmiset ei välttämättä vaan jaksa tai uskalla. Me saatiin esikoinen n 30-vuotiaina jolloin miehen vanhemmat olivat alle 60 ja hoitivat mielellään, toka n 5v myöhemmin ja olemme paljon varovaisempia pyytämään hoitoapua nyt koska olemme huomanneet että väsyvät selvästi helpommim kuin ennen ja ovat epävarmoja jaksamisestaan kahden kanssa (vrt yhden).

Mun äiti taas on nuori mutta jäi vasta nyt eläkkeelle, halusi auttaa mutta ei ymmärrettävästi voinut työelämässä ollessaan kovin paljoa, myöskin mun sisko on yh ja tarvitsi äidiltä paljon apua. Pitää ymmärtää myös isovanhempien tilannetta.

Pienen tytön mummona haluan kommentoida. Ap, kun tulee ikää niin sitä on oikeasti aika puhki työviikon jälkeen. Työelämän vaatimukset kasvavat koko ajan, töitä vyöryy kotiin ja pitkä työmatka painaa päälle.

Olisi niin ihana jaksaa hoitaa pientä joka viikonloppu mutta kun emme jaksa. 1-2 yötä kuukaudessa on tällä hetkellä se mihin pystymme, anteeksi haukottelut, vastuu pienestä on suuri ja en nuku kunnolla kun hän on täällä. Pieni vaatii huomion 24/7. Meillä on monta vaaranpaikkaa jossa on oltava vierellä koko ajan.  Ja oman kotini haluan jo pitää aikuisten kotina. Pikaisen mukana on itsekkyyttä, omaa aikaa, kerrankin. Mutta ilman sitä en jaksaisi ja toisaalta työelämä suo sen että voin auttaa tytön vanhempia rahallisesti ostamalla ulkohaalareita yms.

Lapsia hankitaan sen verran mihin omat resurssit riittävät. Ei toisten avun varaan voi laskea, se on bonusta, jos sitä saa.

Appivanhemmat jo mullan alla, omat vanhemmat hoitivat vain siskoni lapsia ja olivat läsnä heidän elämässään, vaikka me asuimme satoja kilometrejä mummolaa lähempänä. Nyt sekä mun että siskon lapset jo teini-ikäisiä. Siskon lapset käy edelleen mummolassa, meidän lapsen saa pakottaa mukaan, että edes jouluna lähtee kyläilsemään. 

Kun meidän lapset olivat pieniä, appivanhemmat halusivat matkustella. Käytännössä puoli vuotta vuodesta olivat muualla. Lopun aikaa avun sai miehen sisko, joka asui lähempänä appivanhempia, joka ei ollut edes töissä, mutta jonka kotiin oman mutsin oli helppo mennä, kun lusikkalaatikkokin oli samassa järjestyksessä kuin kotona. Myöhemmin perheen toinen poika, joka asui ulkomailla, sai adoption kautta lapsia ja siellä anoppi viihtyi hoitamassa lapsia au pairina niin pitkään, että sai autonkin ostettua. Meille appivanhemmat ovat lähinnä naureskelleet, että kun meillä ei ole apua tarvittu niin ei ole tullut mieleen edes tarjota sitä. 

Mun vanhemmat ei ole ottaneet lapsia koskaan "yksin" hoitoon, koska äiti pelkää, että jotain voi sattua.  

Me on pärjätty päikseen hyvällä suunnittelulla. Lapset ovat olleet hyvin terveitä, ja meille vanhemmille on etätyö ollut mahdollista jo yli 20 vuotta. Lisäksi ollaan annettu ja saatu naapuriapua, palkattu kaverien lukioikäisiä lapsia ja hyödynnetty urheiluseurojen yms. kesäleirejä. 

Lapsella ei ole muita isovanhempia kuin anoppi, joka on pari kertaa hoitanut enimillään tunnin - pari. Pidempää aikaa ei ole hoitanut, koska lapsi on niin pieni etten ole vielä raaskinut, eikä tarvettakaan ole oikeastaan ollut. Anoppi odottelee kyllä innokaasti yökyläilyjä, ja mikäpä siinä kunhan lapsi vielä hiukan varttuu.

Kaikki isovanhemmat asuvat neljän-viiden tunnin ajomatkan päässä ja lapsi on vasta parivuotias, joten ollaan sitten koko porukalla mummolassa, kun sinne asti lähdetään. Kerran jatkettiin miehen kanssa sieltä hotelliin yöksi ja jätettiin lapsi mun vanhemmille. Mun vanhemmat nyt pitäisi lasta vaikka viikon, mutta ei noin pientä oikein viitsisi niin pitkäksi aikaa jättää, eikä arkena ehdittäisi edes hakemaan aiemmin pois. Appivanhemilla on kaikenlaista kremppaa ja kämppä on aika pommi, sinne ei kovin pitkäksi aikaa viitsittäisi lasta jättää.

Ekan lapsen kanssa ei saatu ensimmäisen 1,5 vuoden aikana apua, koska asuttiin itse ulkomailla. Nykyään mun vanhemmat ei auta paljoa kun eivät jaksa. Mutta olen kiitollinen siitä vähästä mitä tekevät. Mun isä vie meidän vanhempaa lasta pihalle jos ollaan heillä, ja näyttää sisällä ollessa valokuvia. Äiti tykkää katsella sohvalta käsin lasten leikkiä. Mun vanhemmista näkee, että on halua viettää aikaa lastenlasten kanssa. Eivät vaan jaksa huolehtia näistä ja se on mun mielestä ihan ok. Tosi harvoin anoppikaan jaksaa hoitaa meidän molempia lapsia kerralla eikä sekään häiritse. Olen iloinen siitä että jaksaa rikastuttaa lastemme elämää, mutta ilman apuakin pärjätään jos täytyy. Meitä on kuitenkin kaksi aikuista perheessä. Mies saa nukkua viikolla. Minä nukun päikkäreitä viikonloppuina. Silloin kun nuorimmainen oli superhuonosti nukkuva pikkuvauva, me nukuttiin vuoroissa. Yksinhuoltajana tilanteeni olisi kyllä ihan erilainen.